Kitarat: soittaminen ›

Minua ainakin kiinnostaisi noiden nuottien opettelu, mutta kun ei meinaa löytyä opettajaa. Osaan jotakin lukea niistä kuten soinnin pituuden (vai mikä lie virallinen nimi.) eli kauanko joku ääni soi. Esim 16-osa nuotti 8-osa jne. Aloitin kyllä teoria tunnit, mutta sielläkin oltiin jo universumi minua edellä joten en viitsinyt edes alkaa pyytämään vauhdin hidastusta. Ei varmasti hukkaan mene se nuottien opettelu kenelläkään.
 
Voin kertoa sen, mitä opettajakin voi kertoa, nyt ja tässä:
 
On olemassa aika-arvoja ("nollapisteenä" neljäsosa):
 
Brevis, eli kaksoiskokonuotti, et tarvitse.
Kokonuotti, avoin mollukka ilman vartta, kestää 4 iskua.
Puolinuotti, avoin mollukka varrella, kestää 2 iskua.
Neljäsosanuotti, suljettu mollukka varrella, kestää 1 iskun.
Kahdeksasosanuotti, suljettu mollukka varrella jossa yksi lippu, kestää ½ iskua.
Kuudestoistaosanuotti, suljettu mollukka varrella jossa kaksi lippua, kestää 1/4 iskua.
Kolmaskymmeneskahdesosanuotti, suljettu mollukka varrella jossa 3 lippua, kestää 1/8 iskua.
Kuudeskymmenesneljäsosanuotti, suljettu mollukka varrella jossa 4 lippua, kestää 1/16 iskua.
 
Tästä pienempiä aika-arvoja tarvitset äärimmäisen harvoin, mutta periaatteessa niitäkin on olemassa, jos haluat soittaa vaikka tietokonetranskriptioita tai modernia klassista.
 
Lisäksi on olemassa nuotin perään laitettava piste, joka pidentää nuottia puolet sen normaalista pituudesta - vrt. pisteellinen neljäsosanuotti, kestää 1 iskun ja pisteen johdosta ½ iskua päälle. Kaksoispiste pidentää nuottia puolet sen normaalista pituudesta ja sitten vielä puolet puolesta, eli yhteensä 3/4. Neljäsosanuotin kanssa tämä tarkoittaisi kahdeksasosaa ja kuudestoistaosaa, eli yhteensä kolmea kuudestoistaosaa.
 
On olemassa myös edellisten kahden potenssin mukaan muodostettujen aika-arvojen väleihin sijoittuvia aika-arvoja, joista yleisin on trioli, eli kolmen parillisia kerrannaisia noudatteleva aika-arvo (1.5-osanuotti, 3-osanuotti, 6-osanuotti jne.), ja sen kerrannaiset, käytännössä sekstoli on ainoa esiintyvä. Lisäksi on olemassa tietenkin vielä väleihin sijoittuvia, mitään helppoja laskentakaavioita noudattamattomia aika-arvoja, kuten kvintolit (5) septolit (7) ja nonolit (9), joista ei kannata välittää ennen kuin myöhemmin.
 
Käytännössä kun ymmärtää triolit ja pitää mielessä että on olemassa muitakin aika-arvoja, pärjää. Isomman luennon pitäessäni täytyisi ottaa huomioon polyrytmien sisällä esiintyvät polyrytmit, niiden kerrannaiset jne.
 
Lisäksi kaikista em. rytmeistä on olemassa äänettömät versiot, eli tauot, jotka kuitenkin kestävät täysin yhtä pitkään kuin äänelliset versionsa, eli tauotkin ovat musiikkia ja ovat rytmistä jännitettä luodessa yhtä suuressa osassa kuin soitetut nuotitkin.
 
Sitten on olemassa nuotteja:
 
Perusnuottien nimet ovat C, D, E, F, G, A ja H. Perusyksikkönä länsimaisessa musiikkiteoriassa on on käytetty duuriasteikkoa, siihen emme paneudu nyt kuitenkaan enempää.
 
Duuriskaalan rakenteesta johtuen em. nuottien nimien väleihin jää tyhjää. Ne on täytetty taas yksinkertaisimmalla mahdollisella jaolla, jakamalla puoliksi ja iskemällä puoleen väliin nuotti. Tämä väli tunnetaan puolisävelaskelena.
Kun duuriasteikko täytetään puolisävelaskelilla, saadaan kaikkiaan 12 säveltä. Näille kaikille ei ole omaa nimeä, vaan niiden nimet ovat johdannaisia nuottien perusnimistä. Koska kaikkia mahdollisia duuriskaalan variaatioita 12 sävelaskelen kesken järjestettäessä päädytään lopulta tilanteeseen jossa nuottien perusnimiä ei ole jäljellä ollenkaan, on perusnuottien väleihin tungettaville nuoteille annettu kaksi nimeä. Tämä mahdollistaa sen, että skaaloja voidaan muodostaa mistä tahansa soivasta äänestä lähtien mahdollisimman vähillä turhilla merkeillä (koska duuriskaala itsessään sisältää jo puolisävelaskelia, merkeistä muodostuu helposti muuten ongelmia. Jos perusyksiköksi olisi valittu kokosävelasteikko, ongelmaa ei olisi;) )
 
Muunnetut nuotit ovat a-tavan mukaan (tunnetaan nimellä korotusmerkki) C#, D#, E#, F#, G#, A# ja H# ja b-tavan mukaan (tunnetaan nimellä alennusmerkki) Cb, Db, Eb, Fb, Gb, Ab ja B/Bb. Hups, mitä kävi?
 
Eurooppalaisessa perinteessä on käytössä nuotin perusnimenä H ja alennettuna versiona B. Amerikkalaisessa perinteessä nuotin perusnimi on B ja alennettu versio Bb. Toinen on huomattavasti loogisempaa, saatte miettiä kumpi. Järkevintä, sekaannuksien välttämiseksi on puhua H:sta ja Bb:stä. Se ei ehkä ole loogisinta, mutta sillä välttää käytännön elämässä monta turhaa tilannetta.
Perimätiedon mukaan outouden syynä on keskiajalla/renessanssin/barokin aikana käytössä ollut goottilainen kirjaimisto, jossa pieni B ja H näyttävät erehdyttävästi samalta ja joku vaikutusvaltainen henkilö on erehdyksessä tehnyt tulkintavirheen vaikuttaen näin koko musiikin teorian tulevaisuuteen.
 
Nuottien nimet etumerkkien muuttamana lausutaan (korotetut) cis, dis, eis, fis, gis, ais ja his, ja (alennetut) ces, des, es, fes, ges, as ja bee/beebee. Miksi se ei ole bes - siksi että alkuperäinen nuotti on h. Hullua.
 
Lisäksi myös etumerkeistä on olemassa kaksois- ja kolmoisversioita (kaksoisetumerkkejä tapaa harvoin, kolmoisversioita ei juuri ikinä), joista jokainen etumerkki pudottaa säveltasoa puoli sävelaskelta. Kaksoisalennettujen nuottien nimet ovat ceses, deses, eses, feses, geses, asas ja beebee (ilmeisesti amerikkalainen versio on beses tms., en tiedä kun en ole asiaa ikinä tarkistanut - kevyellä puolella näitä harvoin tarvitsee joten eipä ole niin väliksi). Kaksoisalennetut nuotit ovat enharmonisesti samoja (eli soiva ääni kuulostaa samalta) tasavireisillä soittimilla kuin kokosävelaskelen alempana olevat nuotit, mutta tietyissä tapauksissa niitä on syytä käyttää enharmonisten nuottien sijaan jotta esim. skaalapatternissa tai -juoksutuksessa on käytössä kaikki 7-12 (skaalasta riippuen) säveltä.
 
Lisäksi on vielä olemassa modernin klassisen nuottikirjoitukseen 1900-luvulla lisätyt neljäsosasävelaskelylennykset ja -alennukset, mutta niitä ei totisesti kevyen musiikin soittaja tarvitse.
 
Nuottikirjoituksessa olennaista ovat myös avaimet (termi avain johtuu siitä, että avain kertoo mitä nuotteja viivastolla olevat mollukat ovat):
 
On olemassa useanlaisia avaimia:
 
G-avain, joka on kaikkein yleisin. Pianonuottien yläviivaston avain ja suunnilleen kaikessa mahdollisessa ei-matalille soittimille kirjoitetussa nuottikirjoituksessa käytetty. Avaimen keskellä oleva lenkki määrittää G:n (oletusarvoisesti G1) paikan.
 
F-avain, joka on toiseksi yleisin. Pianonuottien alaviivaston avain, matalilla soittimilla oletusarvo. Lenkin perässä olevan kaksoispisteen välissä sijaitsee F (oletusarvoisesti pienen oktaavin F).
 
Kevyen puolen mies pärjää ylläolevilla avaimilla, kunhan tietää vielä mistä oktaavialasta oma soitin soi ja osaa suhteuttaa siihen sen mitä viivastolla lukee.
 
C-avain, joka on käytössä keskialueella soivien soittimien keskuudessa. Yleinen mm. laulajilla, alttoviululla ja sellolla. Kaaren keskellä oleva kärki määrittää C:n paikan viivastolla (oletusarvoisesti C1).
 
Lisäksi on erinäisiä muita avaimia, kuten rumpuavain ja tabulatuuriavain, jotka eivät sinänsä määritä mitään, mutta ovat hyödyllisiä olemassa jotta viivasto näyttää siltä kuin on totuttua.
 

 
Nyt tulee tärkeää tietoa, jota usein ei kerrota:
 
Edellä mainitut avaimet määrittävät nimensä mukaisen nuotin paikan viivastolla, mutta niiden ei ole pakko sijaita millään vakiokohdalla nuottiviivastolla. Eli G-avaimen lenkki (joka määrittää G:n paikan viivastolla) voi periaatteessa sijaita aivan millä kohtaa viivastoa tahansa jos avaimen sijoittaja niin haluaa. Eri asia on se, onko uudelleensijoittamiselle mitään tarvetta.
 
Muiden avaimien kohdalla ei ole niin tärkeää muistaa edellistä asiaa, mutta C-avaimen kohdalla se ON ensiarvoisen tärkeää. C-avaimesta on yleisessä käytössä ainakin kolme versiota - altto-, tenori- ja sopraanoversiot (en ole nyt ihan satavarma onko 3. versio sopraanolle tarkoitettu, mutta älkää ampuko jos olen väärässä). Jos soittaa väärältä avaimelta, musiikki kuulostaa väärältä.
 
Nuottien suhde toisiinsa ei muutu millään tavalla avainta vaihdettaessa, eli ei pidä ajatella että on useampi eri nuottienlukutapa. Nuotit kirjoitetaan vain tietyillä avaimilla eri kohdalle viivastoa, jotta niitä olisi helpompi lukea esim. siinä tapauksessa että melodia soi jatkuvasti todella korkealta tai matalalta ja sen kirjoittamiseen jouduttaisiin käyttämään valtavasti ylä- tai ala-apuviivoja (eli niitä viivoja joita kirjoitetaan viivaston ylle tai alle väliaikaisesti kun nuotti kulkee ylempänä tai alempana kuin viivasto) tai vaihtoehtoisesti koko ajan 8va (oktaavia ylempää) tai 8vb (oktaavia alempaa) -merkintöjä.
 

 
Jo näillä tiedoilla pääsee hyvään vauhtiin, mutta lisäksi on syytä muistaa, että on olemassa myös erilaisia rytminkirjoitustapoja - tämä sen takia että tiettyjen tyylien perusrytmiikka saattaa erota toisista. Näin on esimerkiksi jazz-nuotinnoksen kanssa. Jazz-rytmiikassa perusyksikkö, neljäsosa ei jakaudu oletusarvoisesti neljään kuudestoistaosaan vaan kolmeen kahdeksasosatriolin osaan (eli 12-osaan:D). Myös kirjoitetut kahdeksasosanuotit jaetaan trioliin siten, että painollinen, eli iskulle sijoittuva kahdeksasosa kestää kaksi triolikahdeksasosaa ja iskuton yhden.
Tällainen rytmiikka on kolmimuunteista.
 
Lisäksi voitaisiin mainita rubato-rytminkäsittely, jossa termi on harhaanjohtava sinällään, että soitettaessa "rubato", rytminkäsittely on täysin vapaata, ei millään tavalla metristä.
 
Millä tavalla tämä nyt hyödytti sitten kenenkään nuottienlukua?
Tässä on lueteltu hyvin pitkälti kaikki se, mitä tarvitsee tietää saadakseen musiikin kuulostamaan oikealta soittaessaan nuoteista. Opettaja ei pysty tarjoamaan tietoa juuri enempää, vaan loppu on opiskelijan työnteosta kiinni.
 
Kysykää asioita kun tulee mieleen, voin täytellä aukkoja.
 
Jo täyttelinkin jotain, kysykää lisää.