Bassot ›

Se johtuu vissiin siitä, että soittimet vanhentuvat ja 70-luvun vehkeistäkin puhutaan jo vintagena. Miksi juuri basistit villintyvät? Kai se perubasistin setti on yhtä yksinkertainen kuin soittaja itse, joten kiinnostus kohdistuu komeisiin soittimiin.
50-luvullahan ei tätä hömpötystä vielä ollut, koska rokin historia oli vielä melko lyhyt. 60-luvun lopusta soittaneena voin kirota itseäni kaikista hulluista soittimien myymisistä. Nyt niistä paskoista sais nuorilta pelleiltä vaikka mitä. Mulla on ollut uudesta -72 jatsi, enkä kyllä pidä sitä vintagena. Jokainen inflasation tunteva voi laskea, mitä siitä kannattais tänään maksaa; hinta uutena oli 1995 mk.
Sama trendi näkyy prätkissä yms., saas nähdä, milloin ekat reliikkiprätkät tulee. Siis paskan näköset, Harrikkahan tekee jo paskoja.
Juttu ei jää pelkästään soittimiin vaan kaikenlainen oheiskrääsä kukoistaa kyljessä. Eiköhän vika ole kuitenkin soittajissa: totta kai hinta nousee, jos hullut maksaa.
Paras soitin on se, mikä tuntuu parhaalta, eikä riko selkää.
Sitten pientä vittuilua reliikkimiehille ja -naisille. Mun -69 Presariin on tallentunut 35:n vuoden rock-elämän tuoksu, joten se haisee todella pahalle ja aidolle. Enkä yritäkään saada hajua pois.
Ystävällisin terveisin.

Anteeksi kirjoitusvirhe. Piti olla inflatio eiku infflaattio eiku infuenssa.....

No mulla on ollut 3 eri jazzaria( Ei yhtään presaria) ja fiilis on ollut että kylä siinä se tietty soundi on mutta,kun on ollut Rickenbacker noiden rinnalla, niin tuntuu Riku omalla viehättävällä soundillaan vetävän pisteet kotiin!
Tosin Riku ei murise eikä jyrää samanlilla ku Fenkut, mutta kun ostin Warwickin 88-mallin Streamerin niin kylä tarvii sanoo että se on Basso isolla B:llä

Hiukan edelleen ihmettelen 2000 €:n 70-luvun fender-ostoksia. Puun solukko niissä on varmasti jo kuollut ja tukee kielten värähtelyä ihanteellisella tavalla mutta mutta... Keräilijät on tietysti erikseen.
 
Hei, täällähän on hyvä ketju just mulle.
 
Eli en ole keräilijä, ihan harrastelijabasisti vaan. Nyt on taas tuoretta näkökulmaa tähän miksi maksaa yli 2k eur jostain vanhemmasta soittimesta. Ei varmaan mitään järkee, mut hirvittävän hyvä feelis siitä tuli.

Tota hihibassoihin tyypillisesti liittyvää ongelmallisuutta ( eli sitä että soundi ei erotu, eikä ns. potki perseelle (kickin' ass, ju nöu)) löytyy jopa niinkin "perinteisestä" klassikkomallista kuin Musicman Stingray.
 
Njoo, ohitimpa Stingrayssa aktiivietusen ja johan tuli sitä kuuluisaa ja aina kaivattua potkua ja midlepuukkoa soundiin. :)
 
Miksi wamha sbasso? Kö soittajat haluu sellasen. Miksi ne haluu sellasen? Niitten mielestä sellanen on kiva. Tarviiko muuta tietää? Ei minusta. Jokainen päättää itse mikä on kiva ja ostaa sellaisen.

No mulla tää villitys alkoi vuonna 72 kun setäni, joka silloin oli ammattibasisti, osti presarin. Villitys jatkuu katkeamatta vieläkin. Mun mielestä fenkut, ja nimenomaan vanhat, tuntuvat, näyttävät ja kuulostavat ylivoimaisilta

Mun mielestä Rickenbackerit ja nimenomaan vanhat, tuntuvat, näyttävät ja kuulostavat ylivoimaisilta

Son jännä juttu. Ite en oo ihan kauhiasti vintagesoittimia hiplaillut, mutta se soundiero on kyllä aika radikaali verrattaessa esim. vanhaa ja uutta fenkkua.
Vanhoissa soittimissa on se hauska puoli, että niitä kaiken maailman skraaduja ynnä muita on kiva katella ja miettiä, missä nekin on tullut.
 
Tuttavan 68-presaria kokeillessa botne oli kauhea, ja kädet maistu ihan suolalle sen bason kokeilun jälkeen. Oli aika keikkailtu peli.

Mun mielestä fenkut, ja nimenomaan vanhat, tuntuvat, näyttävät ja kuulostavat ylivoimaisilta
 
Niissä täytyy olla jotain maagista, koska niiden pauloihin joutuneena muut eivät kyllä hetkauta mihinkään suuntaan.

Taidan mennä nikkaroimaan itselleni Musari -tyypisen Jazzbasson!
 
Sain muuten valmiiksi tuon basson ja vaikka siitä ei tullutkaan jazztyyppistä bassoa, niin hemmetin hyvä kuitenkin. Pulttikaularakenne on loistava juttu omassa lajissaa. Monta läpirunkobassoa rakentaneena taidan käydä suosimaan kumpaakin rakennustyyliä. Ja kesällä teen sitten enemmän jazz-tyyppisen 5-kielisen. Nii...

Sain muuten valmiiksi tuon basson ja vaikka siitä ei tullutkaan jazztyyppistä bassoa, niin hemmetin hyvä kuitenkin. Pulttikaularakenne on loistava juttu omassa lajissaa. Monta läpirunkobassoa rakentaneena taidan käydä suosimaan kumpaakin rakennustyyliä. Ja kesällä teen sitten enemmän jazz-tyyppisen 5-kielisen. Nii...
 
Jaahas..tuun vakoileen sitä jassoa kesällä.

Tää vintagejutun arvostelu on mulle ihan hailee.
 
Mm. Leo Fender on tuottanut mielestäni koko joukon erittäin hyviä soittimia
ja monet niistä ovatkin helmiä.
 
Seuraavakasi ostan Borsalino/Fedoran, jota suosittelen lämpimästi kaikille basisteille! :)

Niissä täytyy olla jotain maagista, koska niiden pauloihin joutuneena muut eivät kyllä hetkauta mihinkään suuntaan.
 
Joo, kyl se näin on. Esim. Musarit homehtuu mulla ihan käyttämättöminä vaikka ne on loistavia bassoja. Mut jos pitää valita otanko reeneihin/keikalle sen soittimen joka minusta kuulostaa parhaalta niin se on '70 Jazz Bass tai '65 Presari. Ne on hemmetin kevyitä, resonoivat hyvin ja todella helppoja soittaa. Soivat vähän niinkuin itsestään. Se joka tän on kokenut tietää, se joka ei voi vaan ihmetellä ulkopuolisena että "mikä noissa nyt on niin ihmeellistä..."

..sen soittimen joka minusta kuulostaa parhaalta niin se on '70 Jazz Bass tai '65 Presari. Ne on hemmetin kevyitä, resonoivat hyvin ja todella helppoja soittaa. Soivat vähän niinkuin itsestään..."
 
Näin se menee...

No mulla tää villitys alkoi vuonna 72 kun setäni, joka silloin oli ammattibasisti, osti presarin. Villitys jatkuu katkeamatta vieläkin. Mun mielestä fenkut, ja nimenomaan vanhat, tuntuvat, näyttävät ja kuulostavat ylivoimaisilta Rumpalina heräsin noihin vintage Fendereihin, kun kuulin basistia 70-luvun Presarin ja Ampegin yhdistelmän kanssa livenä. Se on niin tukeva soundi, että siihen voi nojata.
 
Jotenkin on tullut sellainen tunnelmakin, että ne basistit, jotka soittavat rytmiin orientoituneina, käyttävät pulttikaulaisia (vintage)bassoja. Sitten niitä viisi/kuusikielisiä hifibassoja suosivat solistisemmin bassotteluun suhtautuvat.

Ei sillä niin väliä sillä tyypillä, mutta hifibassot ei fudaa. Ehkä sitten jos on kaikki jacot ja marcusmillerit plokannut baskeripäinen älykköbasisti joka soittaa fuusiojatsia ja slappaa vain ja ainoastaan kun solistilla on rankka tilu päällä, mutta muuten ei.
 
Vanhoissa ruoskissa on monesti rouheutta. Esim. kaverin Ibanez Blazer, 80-luvulta. Paperilla ihan paska, mutta soundilta todella rok. Helppo äänittää ja miksata. Istuu. Mikit on jotkut iban omat kammotusviritykset J/P konfiguraatiolla...
 
Kyllä uusistakin vermeistä löytyy hyviä, ne ei vaan saa olla tehty tavoitellen "täydellistä läpikuultavaa ihananpuhdasta soundia", vaan siten että niissä on luonnetta. Pöy! Steriili sosiaalidemokratia ei menesty soitinrintamalla, vaan röyhkeät hienhajuiset yksilöt.
 
Ja jos jollain mätänee musarit himassa, niin voi rohkeasti tarjoilla esim. pikaviestimyksellä mulle, voin kenties vapahtaa niiden ikeestä...

Rumpalina heräsin noihin vintage Fendereihin, kun kuulin basistia 70-luvun Presarin ja Ampegin yhdistelmän kanssa livenä. Se on niin tukeva soundi, että siihen voi nojata.
 
Trevor Dunn + vanha presari + Ampegin rantasauna + Fantomasin musa = toimivuutta!

Itse henk. koht. olen kokenut niin, että nuo ns. hifibassot (esim. Warwickit) kuulostavat itsekseen soitettuna hyviltä. Bändin kanssa se hyvyys hukkuu jostain ihmeen syystä, ts. niiden ominaissoundi ei puske riittävästi läpi. Sama efekti on kuultavissa myös monelta levyltä. Juuri tsekkailin ennenvanhaan jonkunlaisena soundireferenssinä pidettyn Exteremen III Sides To Every Story-levyn, joka on käsittääkseni soitettu Warwickilla. Basson länsäolon aistii, mutta soundi ei erotu. Tokihan tämä voi olla myös tuotannollinen ratkaisu.

tai se vois olla niinkun et vanhas on tyyliä niin ku jossain 50-luvun jenkis
mut itellä ei oo wintakea muttas hinku sellaseen kova ja myös 50-luvun jenkkiin.