Rummut: rumpukamat ›

Minusta tämä on ihan asiallinen topic :o
 
Otan oikeudekseni ymmärtää tämän niin, että ei kyllästy soittoon aivan täysin kokonaan vaan tulee jaksoja, jolloin ei kertakaikkiaan jaksa kiinnostaa. Ja näitä varmasti tulee kaikille ja eniten ne stressaa niitä, jotka todella treenaavat joka päivä ja tekevät paljon työtä tullakseen hyviksi soittajiksi.
 
Muistan kyllä tuon ajan kun kävin tunneilla ja olin aivan varma, että minusta tulee vielä ammattimuusikko jonakin päivänä! Sitten iski masis, että "vittu en jaksa" ja hirveä stressi sen kaveriksi. Eli pitäisi soittaa vähintään se tunti, että pysyisi homma läjässä, mutta ei vaan kiinnosta. Mikä siis avuksi?
 
Kävin n. 5 vuotta rumputunneilla ja tuli opeteltua jos jonkinmoista tyylisuuntaa ja jazzivipellystä. Jazz musiikki ei koskaan avautunut minulle, joten en panostanut siihen, että minusta tulisi hyvä jazzari, vaikkakin jazztreenit ovat hyviä ja mukavia treenejä. Itseasiassa suurimmat masikset olivat juuri tuolloin kovan jazzireenikauden aikana! Piti kuunnella musiikkia, josta en oikeasti pitänyt kauheasti ja soittaa sitä vielä ilman suurta ymmärrystä musiikista. Tähän opin hyvän lääkkeen, jolla sai stressiä ja masennusta lievennettyä. Sen nimi on: "tänään soitan kaikkea tyhmää- päivä" En välittänyt enää siitä, että oikea käsi swingaa täydellisesti ja rumpujen ja symbaalien balanssit ovat hienosti kohdallaan vaan soitin portnoyfilliä sambakompin sekaan ja Ismo Alangon biisejä väärässä tahtilajissa huutaen koko biisin läpi " Kuka tämmöstäki paskaa muka kuuntelee!"
Tuo oikeasti piristää (ainakin allekirjoittanutta). Kaikenlainen höntsäily tekee oikein hyvää kaiken sen järjestelmällisyyden ja täydellisyyden tavoittelun rinnalla.
 
Noh myöhemmin elämässä huomasin, että ei minusta ehkä tulekkaan ammattimuusikkoa, enkä välttämättä sitä niin haluakkaan. Pääsin ammattikorkeakouluun ja lopetin rumputunnit, koska ei ollut enää varaa käydä niillä. Iski seuraavanlainen masennus: "ei helf! En soita enää koskaan, ainakaan mitään järkevää!" Mutta nopeasti sitä oppi muodostamaan omia treenausrutiineja, ja mikä hauskinta, ei tarvinut enää treenata jazzia eikä sambaa, jos ei halua! Ei rumputunneillakaan tietysti tarvinnut, koska ainahan sitä voi sanoa opettajalleen, että nyt jotain muuta kiitos. Mutta nyt ei oikeasti enää tarvinnut! Ja tämä inspiroi harjoittelemaan kaikki älyttömyydet, mihin ei ollut aikaa ja jaksamista aikaisemmin :) Myönnän, että en jaksa enää treenata niin kovaa kuin ennen, mutta tämä on tuonut toisaalta aivan uuden kipinän soittoon. Vihdoin saa stressittä treenata juuri sitä, mikä itsestä tuntuu tärkeältä. Ja saa myös treenata niitä juttuja, joiden avulla se oma ääni soittajana löytyy.
 
Rumputunneilta saa kyllä mielettömät valmiudet kehittää omia harjoituksia ja harjoittelurutiineja. Sieltä löytyy myös vahva käsitys "oikeasta ja väärästä" ja luottamus itseensä, että nyt soitan hyvin ja nyt huonosti. Suosittelen siis rumputunteja jokaiselle, mutta tässä tämmöinen tarina, joka toivon mukaan piristäisi vähän uupunutta soittajaa ja antaisi uusia näkökulmia siihen, mitä pitää tehdä jos kyllästyy soittoon :)