Mihin oopperaan sisältyy mielestänne komeimmat naurut, olivatpa ne sitten laadultaan makeimmat, ivallisimmat, uhkammakkaimmat, voitonriemuisimmat taikka traagisimmat?
Sangen rajallisesta oopperataiteen tuntemuksestani johtuen jodun rajaamaan potentiaalisten voittajaehdokkaiden joukon 7 oopperan osviittaa antavaksi listaksi (kaikissa oopperoissahan ei toki naureta eivätkä kaikki roolihahmot ilmaise tunteitaan nauramalla):
Pajatso
Don Giovanni
Elektra
Wozzeck
Lo Sposo Deluso
Zaide, Osminin "Nauru-aaria"
tai joku muu |
henk. koht. parhaat oopperanaurut tulee multa itseltä kun lukee noita sun vitsejä tuolla muusikkovitsit-osastolla
Sanoisin ammattikuntaan kuulumattomana, että mitä tällaiseen niinsanoakseni "nauru-efektin" hyödyntämiseen oopperataiteessa tulee, sillä sellaiseksi sitä kait voisi hyvillä syin kutsua, saattaa olla oopperassa hyvinkin monenlaisia funktioita tilanteesta, oopperan luonteesta ja dramaturgiasta riippuen jonkin kohtauksen sisäisen jännitteen, sekä psykologisiin että musiikillisiin aspekteihin nähden, kasvamisesta kohden kohtauksen kliimaksia ja dramaattista kulminaatiopistettä, jossa äärimmilleen ladatun jännitteen purkautuminen esim. nauru-remahdukseen on kuulijalle samalla kertaa sekä hyvin vapauttava että ennen kaikkea järkyttävä kokemus dramaturgisesti oikein ajoitettuna.
Vähemmän vaikuttava ei tässä suhteessa ole erään lempisäveltäjäni Arnold Schönbergin ekspressionistista kautta edustava pienoisooppera "Die glückliche hand", Onnellinen käsi taikka Midaan kosketus, opus 18, perustuen Schönbergin omaan tekstiin, joka heijastaa tuolloista kriisiä hänen yksityiselämässään kun hänen vaimonsa, Mathilde, jätti hänet v. 1908 taidemaalari Richard Gerstlin vuoksi, palatakseen pian jälkeenpäin takaisin kotiin. Oopperan eräissä kohtauksissa, alku ja loppupuolella, solistikuoron nauru on traagista etten sanoisi suorastaan pirullisen ivallista, mutta sitä on se paljon peräänkuulutettu dramatiikka, joka niin usein loistaa poissaolollaan esim. Franz Schubertin, erään toisen lempisäveltäjäni, näyttämöteoksissa, tai niin ainakin väitetään, syynä yleensä heikko libretto sekä hänen lyyrillisyyteen painottuneet säveltäjälahjansa ja joissa tuskin milloinkaan nauretaan, sillä kauneutta voi musiikissa ja oopperassa olla ilman dramatiikkaakin ja sen kuuntelemisesta voi siitä huolimatta nauttia täysin siemauksin toisin kuin vaikkapa monien Rossinin oopperoiden kohdalla on asian laita, joissa ei tunnu olevan sitä kumpaakaan, mutta hyvin myyvät tästä huolimatta täysille katsomoille maailman oopperalavoilla. Sanoisinko paradoksaalista. |
megatherium
Burn
leka