Yleistä keskustelua musiikista ›

Mikä siinä on, että monta 60- ja 70-luvun timanttia on lähes pilattu jollain väkinäisillä tekotaiteellisilla psykedeliapätkillä? Tämä tuli mieleeni kuunnellessani Crimsonin Moonchildia. Ensimmäiset kaksi minuuttia musiikin eliittiä ja sitten tulee kymmenen minuuttia lähes täysin hiljaista psykedeliaroskaa. Miksei sitä kahden minuutin timanttipätkää olisi voitu jatkaa ja varioida kokonaisen kappaleen ajaksi? Miksi piti lisätä sellainen suorastaan paska (pahoittelen rouhevaa kielenkäyttöäni) tekotaiteilu? Tämä ongelma vaivaa monia muita kyseisen aikakauden teoksia. Moonchildissakin on melkein koko kappale telottu tuusannuuskaksi.
 
Vielä kysyn, että kuka nauttii näistä lähes hiljaisista psykedeliapätkistä? Ei varmaan kukaan.

Nuo on varmaan parhaimmillaan tajuntaa laajentavien päihteiden kanssa, jota minä en ole kokeillut... Kyllä ne on varmaan levytyshetkellä kuulostanut huikean upealta ja mullistavilta nuo psykedeliapätkät. Itse en jaksa ollenkaan kuunnella.

Yhtä paljon kuin viisaudenhampaiden pilkkomisesta.

No esim. Pink Floydin Echoesissahan on piiitkä, hiljainen, äänikollaasimainen osuus. Nautin syvästi.
 
Moonchildia en saa juuri nyt päähäni, joten en kommentoi.

Vielä kysyn, että kuka nauttii näistä lähes hiljaisista psykedeliapätkistä? Ei varmaan kukaan.
 
Minä nautin. Onko nykyihmisillä niin kiire ettei jaksa keskittyä jos ei koko ajan tapahdu jotain?

Minä nautin. Onko nykyihmisillä niin kiire ettei jaksa keskittyä jos ei koko ajan tapahdu jotain?
 
Siis ongelmanahan on se, että rauhallisuus ei ole haitaksi, mutta sellainen puolihiljainen möly ja häröily ei ole mistään kotoisin. Levytilan tuhlausta. Esimerkiksi mitä iloa voi löytää sellaisesta pätkästä, jossa kerran viidessä sekunnissa tulee jotain virvelin suhinaa ja samalla esiintymistiheydellä jokin kitaran "tiu"-ääni sattumanvaraisesta nuotista? Ainoa referenssi musiikkiin on se, että käytössä on soittimia. Mitään säveltä tms. ei ole. Turhaa.

Siksi kun se oli silloin muotia. Miksi kaikissa 90-luvun lopun levyissä on jotain paskoja rumpulooppeja? Tai miksi discobiiseissä basisit vetää sitä oktaavipeukutusta?
 
Tai miksi nykyään kitarasoolot = kertsin melodia kitaralla?
 
Joku aina keksii jonkun jutun ja jos se myy, kaikki kuppaa minkä kerkeävät.
 
Vastauksena kysymykseesi sanoisin että jos biisi toimii ni ei kai siin. Kaikki vaan pitäisi nykyään olla enempi ja nopeemmin ja hetioitis tänne kun koskaan ennen.

Siksi kun se oli silloin muotia. Miksi kaikissa 90-luvun lopun levyissä on jotain paskoja rumpulooppeja? Tai miksi...
...nykyään olla enempi ja nopeemmin ja hetioitis tänne kun koskaan ennen.
 
Eih! Täällä ymmärretään tahallaan väärin! Vika ei ole rauhallisuudessa, vaan täydessä kakofoniassa. Muotia tai ei, mutta kuuntelijaa rassaava elementti joka tapauksessa.

Eih! Täällä ymmärretään tahallaan väärin! Vika ei ole rauhallisuudessa, vaan täydessä kakofoniassa. Muotia tai ei, mutta kuuntelijaa rassaava elementti joka tapauksessa.
 
Sehän on yleensä biisin paras kohta. Kakofonia soolo.

Mielestäni tuohon kohtaan sopii juuri tuollainen pieni leijuntapätkä, mutta liian pitkähän tuo hieman on. Kuitenkin kiva idea antaa Court of the Crimson Kingin alkujysähdyksen odottaa itseään.
 
Monesti sellainen psykedelialeijunta vaikuttaa turhanpäiväiseltä, mutta osaa muutaman kuuntelukerran jälkeen tehdä vaikutuksen. Musiikki vaati usein kuuntelijaltaan paljon, ja on totta, että ihmisillä tuntuu olevan aina kova kiire, ja taipumus kylläsyä jos biisi kestää enemmän, kuin mitä neljän minuutin maaginen kuuntelijaystävällinen raja sallii. Sellaisen odottavan, hitaasti etenevän tunnelman luominen niin, että se toimii on varmasti vaikeaa. Hienosti siinä onnistuu esim. samainen bändi "Starless" -biisissään (juuri se "väykyväykyväykyväyky" -kohta).

Sehän on yleensä biisin paras kohta. Kakofonia soolo.
 
Schizoid Manin kakofonia on kyllä klassikko, mutta tuo Moonchild on hiljaisuuta + pari ääntä silloin tällöin.

Monesti sellainen psykedelialeijunta vaikuttaa turhanpäiväiseltä, mutta osaa muutaman kuuntelukerran jälkeen tehdä vaikutuksen. Musiikki vaati usein kuuntelijaltaan paljon, ja on totta, että ihmisillä tuntuu olevan aina kova kiire, ja taipumus kylläsyä jos biisi kestää enemmän, kuin mitä neljän minuutin maaginen kuuntelijaystävällinen raja sallii.
 
Tuli vaan mieleen että tuli juuri postissa PoS:in Entropia ja The Perfect Element, Floydin DSotM ja Planet Xn Moonbabies. Tuosta PoS:ista sen verran että kuulosti ensimmäisellä kerralla aivan sonnalta, mutta illan olen kuunnellut ja koko ajan paranee. Muutaman kerran tuo Perfect Element tuottanut kylmiä väreitäkin jo. Elikkä usein ne 'psykedeeliset' tarvitsevat vain kuuntelua tai sitten ne yksinkertaisesti ovat turhia. Valitettavasti niitä turhiakin on, mutta kehtaan väittää että KC:ltä en ole mitään turhaa kuullut.

Mielestäni tuohon kohtaan sopii juuri tuollainen pieni leijuntapätkä, mutta liian pitkähän tuo hieman on. Kuitenkin kiva idea antaa Court of the Crimson Kingin alkujysähdyksen odottaa itseään.
 
Ehkä sillä pitkällä häröilyllä on juuri pyritty siihen, että kun In The Court alkaa, niin kuulija huokaa helpotuksesta ja toteaa mielessään: "Loppuihan tuokin hölmöily" ja näin kuulija osaa arvostaa In The Courtia enemmän.
 
Monesti sellainen psykedelialeijunta vaikuttaa turhanpäiväiseltä, mutta osaa muutaman kuuntelukerran jälkeen tehdä vaikutuksen.
 
Tätä häröilyä saa kyllä kuunnella vaikka sata kertaa ja silti se on yhtä puuduttava. Tämä on kuin Indiana Jones And The Fate Of Atlantiksen musiikit.
 
Musiikki vaati usein kuuntelijaltaan paljon, ja on totta, että ihmisillä tuntuu olevan aina kova kiire, ja taipumus kylläsyä jos biisi kestää enemmän, kuin mitä neljän minuutin maaginen kuuntelijaystävällinen raja sallii.
 
Minä olen kyllä progen ystävä, joten alle 20 minuuttiset ovat lyhyitä laulelmia.
 
Sellaisen odottavan, hitaasti etenevän tunnelman luominen niin, että se toimii on varmasti vaikeaa. Hienosti siinä onnistuu esim. samainen bändi "Starless" -biisissään (juuri se "väykyväykyväykyväyky" -kohta).
 
Starlessissa se kyllä toimii, mutta tässä Moonchildissa ei oikein tahdo tapahtua mitään koko kymmenen minuutin aikana.

 
Starlessissa se kyllä toimii, mutta tässä Moonchildissa ei oikein tahdo tapahtua mitään koko kymmenen minuutin aikana.
 
Minimalismia, sille on ihan oma oppisuuntansakin. Hieno laji, minusta.

Minimalismia, sille on ihan oma oppisuuntansakin. Hieno laji, minusta.
 
Osaisitko kertoa lisää?

Minimalismia
 
Juu, György Ligetin pimputukset forever! Mutta kuten sanoinkin tosiaan ehkä vähän turhan venytetty tämä kuulapsen sieneily. Mutta idea hyvä. Enkä minä Juho L sinua solvannut keskityskyvyttömäksi neljän minuutin rallien ystäväksi, olenhan sentään kuunnellut huikean "Sivuainevalinnan Vaikeus" -teoksen. Ihan yleisesti vaan.

Muistelisin lukeneeni joskus siitä että Moonchild on suunniteltukin välipalaksi ennen Courtia. Ja se pituus voidaan myös selittää sillä että elettiin LP-aikaa elikkäs levynpuolikkaat pitäisi olla suht samanmittaisia.
 
Kiitoksia muuten keskustelun aloituksesta, tulipahan nimittäin tämän takia kaivettua älpee esiin. Ihailen tässä juuri mainiota kansitaidetta.
 
Noniin, nyt se huttupätkä alkoi ja minusta tämä on oikein kiva...

Juu, György Ligetin pimputukset forever!
 
Minulle ei Ligetistä ensimmäisenä tule minimalismi mieleen.
 
http://www2.siba.fi/historia/1900/e … eriment_artikkelit/minimalismi.html
 
tuossa minimalismista hyvä tiivistelmä

Muistelisin lukeneeni joskus siitä että Moonchild on suunniteltukin välipalaksi ennen Courtia. Ja se pituus voidaan myös selittää sillä että elettiin LP-aikaa elikkäs levynpuolikkaat pitäisi olla suht samanmittaisia.
 
Mutta olisi sitä alun timanttia voinut olla vaikka seitsemän minuuttia ja sitten viisi minuuttia sitä häröilyä, mutta kun piti laittaa kaksi minuuttia timanttia ja kymmenen minuuttia häröilyä.