Etno, proge, latin ›

Helkkari kun alkoi nyt kiinnostamaan.. :P ei kuitenkaan rahat vielä riitä joten taidanpa napata mukaani vasta sitten kun se Live DVD ilmestyy.

Nyt on pari päivää levyä kuunneltu.
 
Levy on minulle eräänlainen Obscured By Cloudsin reinkarnaatio 35 vuoden jälkeen. En tiedä onko näin oikeutettua sanoa mutta en voi olla ajattelematta ObC:ia koko ajan levyä kuunnellessani. Herättää paljon samoja fiiliksiä. Niin, ja toisin kuin monet muut olen aina pitänyt hurjasti kyseisestä Floydin levystä.
 
Mitäpä tähän sanoisi. Positiivinen yllätys ehdottomasti, kun en paljonkaan odottanut. Tykkään, mutta ei tämä maailmoja mullista.
 
edit. Tämä unohtui: upeaa, upeaa, upeaa kitarointia, kuten Gilmourilta aina.

On se kyllä paremi kuin Obscured By Clouds, mutta jotain samaa tosiaan siinä on. Aika lailla sellaista elokuvamusiikkimaista tunnelmaa. Iisiä kamaahan se on koko levy. Mukavan leppoista meininkiä sohvalla makoilun lomassa...

Kuuntelin tossa Camelin viimeisintä a Nod & a Wink levyä ja tulee aika samanlaisia fiiwiksiä. Sellanen rauhallinen meininki kummassakin levyssä. Rauhallisesti laulettu ja hyvää kitarointia, aika samantyylisillä soundeilla mennään. Suositellaan kuunneltavaksi illalla. Ei vanhat herrat vissiin jaksa vetää niin täysillä enään. Eikä siinä mitn hyvä näin.

Töllössä näky jossain kun Gilmour fiilisteli noita livenä, ja pakko kyllä sanoa, ettei herra ihan niin tiukasti ole ottanut instrumenttiaan haltuun kuin esimerkiksi Jeff Beck. Eli ei Gilmoure mikään teknisesti hallitsevin jätkä ehkä ole, mutta miellyttävän kuuloistaa kamaa noin muuten. Tietyllä tavalla aika mahtipontisen kuulosta fiilistelyä oli.

Juu ei se Gilmourin tyyli ole koskaan mihinkään teknisiin innovaatioihin perustunut, niin kuin vaikka mainitulla Jeff Beckillä. Ton "tunnelmointi" -osaston Gilmour vaan hallitsee paremmin, kuin ehkä kukaan muu näistä nimekkäistä kitaristeista. Tyylitajuksikin kai sitä voisi sanoa?

Kannattaa katsastaa uusi Mojo-lehti jos Gilmourin ajatukset kiinnostavat. Hyvä haastattelu, jossa ei liiemmälti kierrellä eikä kaarrella.

Kannattaa katsastaa uusi Mojo-lehti jos Gilmourin ajatukset kiinnostavat. Hyvä haastattelu, jossa ei liiemmälti kierrellä eikä kaarrella.
 
Jos ei jaksa ostaa tota lehteä, niin voisitko referoida...?
 
;-)

Jos ei jaksa ostaa tota lehteä, niin voisitko referoida...?
 
;-)
 
Kannattaa ostaa, se on muutenkin erinomainen julkaisu.

Juu ei se Gilmourin tyyli ole koskaan mihinkään teknisiin innovaatioihin perustunut, niin kuin vaikka mainitulla Jeff Beckillä. Ton "tunnelmointi" -osaston Gilmour vaan hallitsee paremmin, kuin ehkä kukaan muu näistä nimekkäistä kitaristeista. Tyylitajuksikin kai sitä voisi sanoa?
 
Jeh, en kyl meinannu tässä juuri teknisiä innovaatioita vaan sellaisia ydinasioita kuin dynamiikka ja yhteensoitto taustabändin kanssa. Mulle henkilökohtaisesti Jeff Beckin Cause We've ended up as lovers on jonkinlainen paalumerkki sähkökitaran soolosoitannossa /melodiasoitossa, jota vasten sitten kaikki muut tahtoen tai tahtomattaa joutuvat vertailluksi. Ja tässä ehkä juuri soiton osalta minulle merkitsee täydellinen kontrolli, ja tyylitaju siinä mielessä.
 
Ehkä ei tänne threadiin pitäis tulla tuosta liikaa hillumaan, Gilmour on kyllä kova jätkä älkää nyt vaan käsittäkö mua väärin.

Tuplat on parhaita, mutta vaan levyissä.

Valitettavasti kunnon referointiin ei ole ajallisesti kapasiteettia. Lyhyesti puhetta oli kaikesta LSD:n, Dark Side of the Moonin ja uuden soololevyn väliltä. Live8:sia, Rogeria ja Sydia unohtamatta. Kokonaispituus n.15 sivua. Mukana tulee myös hyvä Psych-CD, johon on koottu Floydia innoittaneita bändejä.
 
Kannattaa hankkia, kyseessä siis huhtikuun numero, pitäisi olla myynnissä jo myös Suomessa.
 
Aah, tuon näinkin jo kaupassa. Pitää sitten varmaan käydä ostamassa.

Eilen kaverin luona kuuntelin tätä herra Gilmourin uutuutta. Suurella kunnioituksella täytyy sanoa; että olipas laimea esitys. Sinänsä hyvää ja varmasti pieteetillä tehtyä musaa, mutta ei minua varten. Ei vain kutkuta meikäläisen makuhermoja kuten edellinen soolonsa About Face.
 
Jostain syystä odotukst eivät kovin korkealla olleetkaan. Verkkaista maalailuahan se arvatenkin oli.

Päivittäin tullut autossa kuunneltua nyt tuota uutta levyä ja täytyy sanoa, että ihan mukiinmenevää, joskaan ei kovin mieleenpainuvaa settiä. Take a Breath on ehkä parhaiten uponnut kappale, siitä tulee monta muuta kappaletta mieleen.
 
Koomista on se, että ekasta raidasta tuli ennen laulun alkua ekalla kuuntelulla mieleen Gary Mooren Loner. Pitäisi varmaan tarkastuttaa päänsä...

Gilmourhan on nimenomaan itse todennut, että hänellä kun ei ole koskaan ollut kauhean nopeat sormet, niin hän on joutunut ilmaisemaan itseään eri tavalla. Eli tuolla fiilistelyllä, efekteillä jne. Hyvä kitaristi, maukkaita sooloja. Jossain kitaralehdessä luki aikoinaan, että jos Richie Blackmore oli aikansa raskasta sotakalustoa, oli Gilmour sitten taas se tarkka-ampuja, suoraan kohteeseen - pam.

Valitettavasti kunnon referointiin ei ole ajallisesti kapasiteettia. Lyhyesti puhetta oli kaikesta LSD:n, Dark Side of the Moonin ja uuden soololevyn väliltä. Live8:sia, Rogeria ja Sydia unohtamatta. Kokonaispituus n.15 sivua. Mukana tulee myös hyvä Psych-CD, johon on koottu Floydia innoittaneita bändejä.
 
Kannattaa hankkia, kyseessä siis huhtikuun numero, pitäisi olla myynnissä jo myös Suomessa.
 
hemmetti, onkos tuo haastattelu jo jossakin netissä? jos joku löytää niin voisiko pistää linkkiä, en ainakaan ite vaikka googlettelin sun muuta...

Todella positiivinen yllätys tämä levy. En ole hirveästi herran soolotuotantoon tutustunut, mutta tämän levyn johdosta täytyy varmaan hankkia niitä muitakin plättyjä. Pink Floydiahan nyt on tullut kuunneltua iät ja ajat. Aika paljon tällä levyllä sellaisia Shine on you crazy diamond -tyylisiä fiilistelyjä.
 
Niin, Gilmouresta kitaristina. Ei missään tapauksessa maailman teknisin kitaristi, mutta kuka siitä piittaa, jos kitarointi on muutoin milteipä tyylikkäintä maailmassa? Kyllä minulle se tyyli/tunnelmointi/hillitsyneisyys -akseli iskee paljon paremmin kuin kitarointi, joka kuulostaa vain tekniseltä. Yleensähän näiltä tekniikkataitureilta puuttuu vastaavat elementit täysin. Ja mikä tärkeintä, mies on nimenomaan hyvä muusikko, josta kitarointi on vain yksi pieni osa-alue. Ja turha kenenkään true-ynkkäfanin tulla väittämään, että "on Ynkälläkin tyylikkäitä ja hyviä rock-biisejä" (johon ne tällaiset keskustelut yleensä johtaa), sillä en todellakaan jaksa alkaa väittelemään sellaisesta.

Jos Gilmourin On an Island putoo hyvin niin kannattaa tutustua Camelin Rajaz levyyn. Hyvin samankuuloista musiikkia ja kitarointia. Latimerin laulukin tuo mieleen Gilmourin. Tätä levyä ei pidä sekoittaa camelin 70-luvun tuotoksiin, kyseessä on enemmänkin fiiwistelylevy ku progee.

Jos Gilmourin On an Island putoo hyvin niin kannattaa tutustua Camelin Rajaz levyyn.
 
Olen hyvin samaa mieltä.