Etno, proge, latin ›

Kyseisestä herrasta ei täällä näytä juurikaan olleen keskustelua. Onko Mr. Taste unohdettu kokonaan. Burrell on tehnyt hienon uran jazz-kitaristina. Varhaiset Blue Note levytykset ovat kerrassaan häkellyttäviä ja myöhemmältä seesteisemmältä kaudeltakin helmiä löytyy. niin ja nimesihän SRV:kin Burrellin yhdeksi suosikki kitaristikseen.

No ei kyllä.. Säännöllisesti tulee miehen kamaa kuunneltua. Burrell ja Grant Green oikeastaan swingmiesten lisäksi tippuu. Sitä moternimpi kama jotenkin liian "out" mun makuun..

Midnight Blue on kyllä loistava levy..

Kenny Burrell = PARASTA PARHAUTTA

Kyseisestä herrasta ei täällä näytä juurikaan olleen keskustelua. Onko Mr. Taste unohdettu kokonaan. Burrell on tehnyt hienon uran jazz-kitaristina. Varhaiset Blue Note levytykset ovat kerrassaan häkellyttäviä ja myöhemmältä seesteisemmältä kaudeltakin helmiä löytyy. niin ja nimesihän SRV:kin Burrellin yhdeksi suosikki kitaristikseen.
 
Jazz-kitaristiksi liian blues, blues-kitaristiksi liian jazz... ei putoo mulle.

Jazz-kitaristiksi liian blues, blues-kitaristiksi liian jazz... ei putoo mulle.
 
Se soittaa musiikkia.

Midnight Blue on kyllä loistava levy..
Totta! Hemmetin hienolla tatsilla soitettua kamaa..
 
Mitäs muita Burrellin levyjä kannattaisi kuunnella?

Ei putoa hirveästi mullekkaan ... ja mä tykkään melkein kaikista "vanhan polven" jazzkitaristeista. Tosin mulla on c-kasetille äänitetty Kenny Burrellin levy jossa on Bud Powellin Strictly Confidential, Drum Boogie ja All of You ja se on aivan mainio levy (nimeä en tiedä...)
 
Toinen vastaava josta en kauheasti välitä on Grant Green mutta sitäkään ei pitäisi sanoa ääneen.
 
Aika samoilla linjoilla ollaan. Meillä on melkein samanmoiset kitaratkin ja sievät tyttövauvat!
Greenistä väännettiin tuossa taannoin http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=5&t=117299&co=30

Totta! Hemmetin hienolla tatsilla soitettua kamaa..
 
Mitäs muita Burrellin levyjä kannattaisi kuunnella?
 
Introducing Kenny Burrell: The First Blue Note Sessions (1956) on mainio tupla cd joka on kerätty kolmesta ekasta Blue Note sessiosta.
Kenny Burrell & John Coltrane (1958)
Blue Lights, Vols. 1-2 (1958) Hienosti toimivaa kamaa.
Guitar Forms (1964-65) Yksi suosikki levyjäni (tästä voi olla montaa mieltä)
Uudemmista vaikkapa edullinen tuplakokoelma Stolen moments (1977-96) varsinkin kakkoslevyn live vedot ovat komeita ja Burrell antaa tilaa koko bändille. Itse pidän kuitenkin enemmän miehen 1950-60 lukujen tuotannosta.

Jazz-kitaristiksi liian blues, blues-kitaristiksi liian jazz... ei putoo mulle.
 
Mielenkiintoinen näkökulma. Itseäni ei ole koskaan häirinnyt tuo liian blues jazzkitaristiksi juttu. Minusta Burrell on täysverinen jazzmies soitti Hän sitten vaikkapa bluesia ja minusta "blues" tähän henkeen ja tällä tyylillä on eroittelematon osa-alue myös jazzia.

Minusta Burrell on täysverinen jazzmies soitti Hän sitten vaikkapa bluesia ja minusta "blues" tähän henkeen ja tällä tyylillä on eroittelematon osa-alue myös jazzia.
 
Onpa tietenkin mutta liika pentatoniikka alkaa kuulostamaan John Lee Hookerilta eikä jazzilta. Ei sillä ettenkö pitäisi bluesista mutta mä tykkään että jaska jaskana ja blues bluesina.

Guitar Forms (1964-65) Yksi suosikki levyjäni (tästä voi olla montaa mieltä)
 
Guitar Forms soi töissä usein taustalla. Ajatonta, hienoa - nimenomaan musiikkia - ei kitaristitrippailua.

No, ilman bluesia ei olis jatsia, se on fakta jne. Mutta jotenki tämmönen järkyttävä luokittelu tässä topicissa (ja joissain muissakin) alkaa pistään vihaksi! Tyyliin (pikkurilli pystyssä); "en voi sietää blues asteikkoa arvokkaiden jazz sävellysten joukossa, pyh, liian ala-arvoista"- hirveetä schaissea! Ollaan olevinaan niin hienoa jazz porukkaa, että unohdetaan perusasiat. Tällainen ilmiö on haittavissa eritoten oppilaitos porukoissa, ja tämä havainto perustuu kokemukseen...surullista. Kaiken pitäs olla vaikeaa ja sisältää pahoja jakoja, ihme asteikoita ja vaikkatiesmitä...huhhuh...
 
Jazz on hienoa musaa, mutta todellakin "vain" musaa, ei mitään hienosto porvariston omaisuutta, vaan jokaisen ihmisen musaa. Ottakaa opiksi vaikka Miles Davisin asenteesta! Miles oli tarkka aina kun sitä tituleerattiin "jazz muusikoksi", se sano vaan aina, että "en ole jazz muusikko, olen muusikko, soitan musiikkia"...näin.

No, ilman bluesia ei olis jatsia, se on fakta jne. Mutta jotenki tämmönen järkyttävä luokittelu tässä topicissa (ja joissain muissakin) alkaa pistään vihaksi!
 
Kyllä mä jazzin synnyn ja historian tiedän ja eihän tässä kukaan mitään ole luokitellut vaan sanoin etten diggaile K.B:n liian bluesmaista jazzailua.
 
Tyyliin (pikkurilli pystyssä); "en voi sietää blues asteikkoa arvokkaiden jazz sävellysten joukossa, pyh, liian ala-arvoista"- hirveetä schaissea! Ollaan olevinaan niin hienoa jazz porukkaa, että unohdetaan perusasiat.
 
Sitä kukin sietää mitä sietää, kuten edellä mainitsin niin liika bluesiasteikolla pelailu jazzissa ei mun korvaa viehätä. Sä voit tykätä ja se on ihan ok.
 
Tällainen ilmiö on haittavissa eritoten oppilaitos porukoissa, ja tämä havainto perustuu kokemukseen...surullista. Kaiken pitäs olla vaikeaa ja sisältää pahoja jakoja, ihme asteikoita ja vaikkatiesmitä...huhhuh...
 
Missähän oppilaitoksessa sä oot käynyt? Mä en ole kyllä havainnut moista.
 
Jazz on hienoa musaa, mutta todellakin "vain" musaa, ei mitään hienosto porvariston omaisuutta, vaan jokaisen ihmisen musaa. Ottakaa opiksi vaikka Miles Davisin asenteesta! Miles oli tarkka aina kun sitä tituleerattiin "jazz muusikoksi", se sano vaan aina, että "en ole jazz muusikko, olen muusikko, soitan musiikkia"...näin.
 
Mieten sä sait ympättyä yhteiskunnalliset luokka-erot tähän keskusteluun? Voisit vähän tarkastella noita omia räjähdysalttiita asenteitas ennekuin alat paimentamaan muita. Sitä paitsi mua ei paskan vertaa kiinnosta sun mielipiteet miten jazziin pitäisi suhtautua.

Jazz on hienoa musaa, mutta todellakin "vain" musaa, ei mitään hienosto porvariston omaisuutta, vaan jokaisen ihmisen musaa.
Kun vielä miettii mistä jazz on lähtöisin, siitä meiningistä on salonkikelponen hienostelu ollu aika kaukana..

Kun vielä miettii mistä jazz on lähtöisin, siitä meiningistä on salonkikelponen hienostelu ollu aika kaukana..
 
Näin on, ja näin sen pitäis ollakin.

Vai Burrell liian blues... Tääkin riippuu paljon, mitä levyjä on kuullut. Siellä on ne 'bluesimmat' ja ne vähemmän bluesit. Yks ihan hauska oli kun näin kaverilla taannoin sen Jazz Guitar Legends DVD:n (tai joku tonnepäin) siinä oli yhdessä biisissä Burrell, Barney Kessel ja Grant Green - ja ihan silkkaa boppia ja tempo kohdillaan. Ainot blueslicksit tuli siinä biisin loppujamissa, Kessel vielä aloitti ne ja sai selkäänsä samatien vierustovereiltaan. Mutta mitä tulee tohon 'pentatoniikkaan', niin enemmähän Green tuohon 'syyllistyy', vaikka kyllähän Burrell tostakin paljon ammentaa. Mutta niin tai näin, Burrell on IMO nro.1, varsinkin balladeissa en tiedä melodisempaa ja tyylikkäämpää jazzkitaristia. Ja sointumelodia-hommissa myös musikaalisimpia, noi kun monesti tuntuu aika mekaanisilta (kuten esim. Passilla)... Hoho, nyt alkaa sota. :).
 
Mun yksi ihan suosikkilevyjä Burrellilta on Round Midnight, bonksena ihan mahtavat 60-70 -luvun taitteen hissisoundit rhodeseineen päivineen. Mahtava levy.
 
Ja vielä kaikille 'pentatoniikan' ystäville, niin Greeniltä löytyy tosi hyvä live 70-luvulta, Live at Lighthouse, siinä tulee semmoinen pentatonisen oppitunti, että oksat pois. Ja jazzia ihan nimeksi vaan, kaikki biisit funkahtavalla suoralla poljennolla.

Kuuntelin noita vanhempia levytyksiä, eikä se nyt sen enenpää blues oo kun muutkaan saman aikakauden kitaristit. Jotkut biisit on vähän bluesiin kallellaan. Täyttä hardboppia Burrell mun mielestäni vetää. Mä en ymmärrä tuota bluesin alleviivausta

Vai Burrell liian blues... Tääkin riippuu paljon, mitä levyjä on kuullut.
 
Juu.. enpä ole kaikkia kuullut mutta ainakin kolmea levyä ja joitain irtosiivuja kuunneltuani vetäisin tämän, kenties hivenen äkkipikaisenkin johtopäätöksen.
 
Mutta mitä tulee tohon 'pentatoniikkaan', niin enemmähän Green tuohon 'syyllistyy', vaikka kyllähän Burrell tostakin paljon ammentaa.
 
Joo, siinä on toinen mokoma...
 
Mutta niin tai näin, Burrell on IMO nro.1, varsinkin balladeissa en tiedä melodisempaa ja tyylikkäämpää jazzkitaristia. Ja sointumelodia-hommissa myös musikaalisimpia, noi kun monesti tuntuu aika mekaanisilta (kuten esim. Passilla)... Hoho, nyt alkaa sota. :).
 
Mä tarjoon tohon kaiken elävän ja kuolleen yläpuolella leijuvaa ja kitara-jazzia hallitsevaa profeetta Wes Montgomerya!!!
 
Älkää vaan luulko että mä jotenkin aliarvioisin Burrelia tai Greenia, siihen(kään) mulla ei ole varaa eikä ole monella muullakaan mutta mä vaan en diggaile niitten musaa hirveesti, MUN MIELESTÄ liian bluesia otetta.