Rock, pop, alternative ›

Pitäisi varmaan lainata kirjastosta rollareiden levyjä, kun ei yhtyettä muualla kuule.
Niin ja kertokaapas samalla yhtyeen ehdottomasti paras ja rokkaavin levy, että osaan valita oikein.
 
mä suosittelisin kokeilemaan sticky fingers levyä tai let it bleediä...laitankin muuten itse soimaan sf:n...
 
ja sitten että ymmärtää niiden suuruuden ja vaikutukset rockiin, kannattaa lukea joku/joitain kirjoja kyseisestä bändistä! jotenkin tuntuu että rs loi koko "rockstara" käsitteen, jopa kliseiset mallit kuinka rock henkilöt elää ja toimii...ja näähän on vähintäänkin kyseenalaisia tapoja, mutta niin monesti nähtyjä.

kuuntelin tänään Exileä pitkästä aikaa, ja se kyllä pitää pintansa vertailussa mihin tahansa muuhun rock-historian levyyn. Siitä löytyy kaikki Rollareiden vaikutteet keitettynä sopivalla rentoudella, Keefin killeririffeillä ja Wattsin ilmiömäisellä biiitillä... Ja on ehkä rankin Stones-levy!

Jos ummikolle pitäis Rollareita soittaa, niin ehkä pistäisin Let it bleedin ja Exilen pyörimään. Meinaan, että jos ei noiden levyjen aloitusbiisit aiheuta positiivisia tunnereaktioita kannattaa keksiä joku muu harrastus kuin rokkimusiikin kuuntelu.
 
Varakeefin edellinen kirjoitus oli hyvä tiivistelmä bändin urasta. Itse tosin vielä enemmän korostaisin sitä, että 1980-2000 -lukujen tuotannosta löytyy helmiä ihan joka levyltä ja jopa erittäin hyviä albumikokonaisuuksia.
 
Kuinkahan moni bändi pystyy tekemään yli 40 vuotta levytettyään vielä Bigger bangin tasoisen tekeleen...

Brianin kuoleman jälkeen bändi on tehnyt ihan hyviä biisejä, mutta bändi ei kuitenkaan ole sama.
 
Mun suossarilevy Rollareilta on Their Satanic Majesty's Reques.
 
Biiseistä kybällä on jossain vaiheessa kolahtanut Fool to cry , Heartbreaker (doo doo doo doo doo) ja Sister Morphine.
 
Nykyisin en erityisesti pidä Rollareista, en vanhasta enkä uudesta tuotannosta.(Aikansa kutakin...)
Silloin tällöin radiosta kuultuna kuitenkin toimii.

Kyllä se Stones loppuu siihen ku Jones murhattiin. Let It Bleed ja Sticky Fingers ovat vielä hyviä mut siihen se sitten loppuu...
 
Long live Nanker Phelge!

Olen lukenut yhden Stones aiheisen kirjan. Nimi oli omaperäisesti "Rolling Stones" Kirjoittajan nimi oli Philip Norman. Ihan mielenkiintoinen se on, suosittelen.

Levyt ovat olleet ehkä aavistuksen verran liian pitkiä. Täytebiisejä olisi saanut sivaltaa pois rankemmalla kädellä: esimerkkinä vaikkapa uusin lätty, jolta löytyy ässäbiisien vastineeksi melko mitäänsanomatonta materiaalia.
 
Periaatteessa samaa mieltä levyjen liikapituudesta ja täytebiiseistä paitsi "A Bigger Bangin" kohdalla. Onhan siinä pari ei-ihan-niin-ässäbiisiä, mutta jos sitä vertaa mihin tahansa muuhun mitä ne on viimeiseen 25 vuoteen julkaiseet niin ehdottomasti hyvä kokonaisuus.
 
Nythän tuo on jo 10e pintaan kaupan, että kannattaa unohtaa ennakkoasenteet ja hommata levy jos se on jäänyt puuttumaan.

Bändejä tulee ja menee, Rolling Stones on ja pysyy..On se vaan kova veto toi Back Of My Hand..!!
 
Rollaritausta on mulla vahva ja paljonkin voisi aiheesta naputella, mutta tää on sellanen kokonaisuus ja ilmiö tää Stones kaikkien näiden vuosien jälkeen, että mieluummin suusanallisesti näitä kommentaatioita tästä aiheesta vaihtaisi. Jotenkin tuntuu että pelkkä alustus kirjallisesti olisi liian monen näppäimistöltä naputellun sanan takana.

Jostain syystä Rolling Stones ei ole koskaan merkinnyt minulle rock-veteraanien sarjassa paljoakaan. Esim. The Who ajaa ihan joka sarjassa ohi, niin biisimateriaalista kun silkasta asenteestakin puhuttaessa. Ainakin nykyäänhän Jaggerin ja kump. toiminta on mahdollisimman kaukana rokkenrollista kun kiertuekoneistojen pyörittäjänä toimii yksinomaan kylmä pääoma. Muut saavat räjäyttää vaikut korvista Paint it Blackilla jos mielivät mutta minulle kyseinen orkesteri edustaa täysin mitäänsanomatonta keskinkertaisuutta. Osaisiko joku asiantuntevampi yksilö selventää mitä mahdollisia vaikutuksia Rollareilla on nyky-rockiin sitten ollut?

Osaisiko joku asiantuntevampi yksilö selventää mitä mahdollisia vaikutuksia Rollareilla on nyky-rockiin sitten ollut?
 
Ja sama esitelmä mulle edellä mainitusta The Whosta, kiitos. Bändissä on periaatteessa palikat kohdallaan, mutta ei auta kuinka viiden tähden klassikkoa bändiltä laittaa soimaan niin kohta haukottelee leuat sijoiltaan.

Ja sama esitelmä mulle edellä mainitusta The Whosta, kiitos. Bändissä on periaatteessa palikat kohdallaan, mutta ei auta kuinka viiden tähden klassikkoa bändiltä laittaa soimaan niin kohta haukottelee leuat sijoiltaan.
 
Noh, ensinnäkin se mistä Who usein muistetaan eli live-esiintymiset. En ikävä kyllä ole ikäni puolesta saanut yhtyettä koskaan livenä 60- ja 70-luvulla todistaa mutta erilaisista taltioinneista (Live at Leeds!) ja artikkeleista päätellen meno on ollut suht uskomatonta aina introsta siihen asti kun Townshend laittaa instrumenttinsa säpäleiksi. Minulle rock ei ole vain pelkkää musiikkia, vaan asenteella on ollut erittäin olennainen osa siinä elämäntyylissä. Rollareiden keikat taas vaikuttavat vähintäänkin flegmaattisilta, vaikka varhaisemmissa esiintymisissä jouduttiinkin kantamaan väkeä ulos jalat edellä. (Niin tosin Whonkin keikoilta)
 
Ja rytmiryhmä. Tuskin kukaan asiansa osaava rock-historioitsija voi kiistää Entwhistlen ja varsinkin Moonin vaikutusta soittimiensa hallintaan. Townshendhan itsekin myönsi usein komppaavansa yhtyeen soittoa jättäen Entwhistlelle huomattavasti tilaa sooloilla nelikielisen kanssa. Yksi tärkeimmistä yksittäisistä basisteista kautta rockin historian. Ja Keith Moon tuskin kaivannee oikeasti perusteluja, kuunnelkaa vaikka jo yllämainittu Live At Leeds. Kyllä siinä jää Charlie Watts kakkoseksi, vaikka maestro toki hänkin.
 
Pidän myös kovasti siitä tavasta miten Whon jäsenet eivät koskaan ottaneet touhuaan liian vakavasti vaan huumori oli hyvinkin olennainen osa yhtyeen imagoa. Tämä heijastui myös heidän musiikissaan mikä oli usein hyvinkin avointa erilaisille genrerajat ylittäville vaikutteille. Kuunnelkaapa vaikka Tommy tai katsokaa Kids Are Alright, sekin muuten yksi rock-elokuvan kulmakiviä joka poikkeaa hyvinkin paljon alalle tyypillisestä kiiltokuvien kiillottamisesta.
 
Tietysti voidaan vielä kaivaa esiin mm. Townshendin syntikkakokeilut jotka olivat ihan kiitettävän uniikkeja aikanaan mutta jos nämä vaikka riittäisivät alkuun. Who on toki tehnyt uransa aikana virheitäkin, tietysti. Mutta sen kiistatonta merkitystä heavy rockin syntyyn ei voi kiistää. (EDIT: Olipa ympäripyöreästi ilmaistu, muuten.)

Noh, ensinnäkin se mistä Who usein muistetaan...
 
Hyvä ja perusteltu hehkutus, plussaa siitä!
 
Itelle se ei vaan kolahda, ei sitten millään, vaikka monta mahdollisuutta jo bändille antanut. Stones sen sijaan lähtee, aina ja heti. Ja näin on menestyksensä ja 40-vuotisen historiansa perusteella käynyt muutamalle muullekkin.

Yhdyn IronWalrusin mielipiteisiin The Whon osalta, toisaalta pidän myös Rolling Stonesista. Omasta mielestäni Rolling Stones ei ole vain oikeen hallinnut albumikokonaisuuksia, levyiltä löytyy ihan kummaa jämää ja sieltä välistä sitten täydellisiä helmiä. Ehkä parhaimpina kokonaisuuksina mielestäni toimii Sticky Fingers ja Exile On The Main Street, Goat's Head Soupin jälkeisistä levyistä en sano yhtään mitään.
 
Olihan The Whollakin alunperin tämä ongelma kokonaisuuksien kanssa, Tommyyn asti levyt ovat aika sillisalaattia siinä huonommassa mielessä. Mutta Tommysta Quadropheniaan, ehkä jopa Who By Numbersiin asti, The Who toimitti sellaista tappajakamaa ettei.
 
Jenkeissähän The Whon vaikutus näkyi selvästi esim. Nazzin, Todd Rundgrenin, Cheap Trickin, Knackin ja Raspberriesissa. The Whon vaikutus myös Punkin syntyyn oli suht. merkittävä, monet punk-yhtyeet coveroivat The Whota hamalla 70-luvulla, esim. Sex Pistols ja "Substitute". Myöhemmistä piikkitukista ainakin Green Day on tunnustanut The Whon influenssin, vetämällä livenä ja AOL Live-ohjelmassa "Kids Are Allright"-veisua, "American Idiot"-levyn teeman taustalla kummitteli kuulemma Tommyn konsepti.
 
Ehkä suurin syy siihen miksi kuitenkin pidän The Whosta enemmän kuin Rolling Stonesista, on se että The Wholla on huomattavasti enemmän huumorintajua: Rollarit ovat vaikuttaneet aina jääkylmiltä massimiehiltä, huumoria ei ole paljoa tihkunut.

Rollareiden keikat taas vaikuttavat vähintäänkin flegmaattisilta, vaikka varhaisemmissa esiintymisissä jouduttiinkin kantamaan väkeä ulos jalat edellä. (Niin tosin Whonkin keikoilta)
 
Itse molempien bändien suurena ystävänä olen hieman jäävi kumpaakaan puolustamaan tai dissaamaan, mutta mulla meni aikansa ennen kuin tajusin Rollarien löysyyden ja flegmaattisuuden "jujun". Siinä flegmaattisuudessa ja takakenossa piilee joku mieletön koukku, joka on ainakin meikäläisen lihaan uponnut syvälle. Äijäthän soittaa monasti jotakuinkin persiilleen, mutta siinä se juju onkin, että sen tekee tyylitajulla. Löysyydessä ja pidättelyssä piilee monesti suurempi voima kuin liiassa tiukkuudessa ja paahdossa. Mutta paikkansa on kaikella...

Jenkeissähän The Whon vaikutus näkyi selvästi esim. Nazzin, Todd Rundgrenin, Cheap Trickin...
 
Juu! Varsinkin Rundgren on niitä "unohdettuja" suuruuksia, joista The Who kuuluu, loistava äijä!

En bändistä kyllä pidä juurikaan, aika yliarvostettu. Tai sitten en ole kuullut niin paljon, mikä on ehkä osittain totta.

Kyllä se Stones loppuu siihen ku Jones murhattiin. Let It Bleed ja Sticky Fingers ovat vielä hyviä mut siihen se sitten loppuu...
 
Long live Nanker Phelge!
 
No jaa, kyllä Beggars Banquetin aikaan Jompasta ei ollut juuri mihinkään...eiköhän ne suurimmat ansiot olleet asenne- ja sovituspuolella.

Nyt on ilmestynyt suomeksi uusi Rolling Stones -kirja eli Gummeruksen kustantama "The Rolling Stones omin sanoin".
 
Ja mitä tulee tuohon the Who -vertailuun (virkistävää - yleensähän tässä yhteydessä mainitaan the Beatles), niin pidän molemmista yhtyeistä, mutta kokonaisuutena Jagger, Richards ja kumppanit taitavat ajaa edelle.
 
Ainakin nykyäänhän Jaggerin ja kump. toiminta on mahdollisimman kaukana rokkenrollista kun kiertuekoneistojen pyörittäjänä toimii yksinomaan kylmä pääoma. Muut saavat räjäyttää vaikut korvista Paint it Blackilla jos mielivät mutta minulle kyseinen orkesteri edustaa täysin mitäänsanomatonta keskinkertaisuutta.
 
The Rolling Stones tekee kyllä isoa bisnestä kiertueillaan, mutta eipä The Whokaan ole pystynyt viime vuosina muuhun kuin vanhojen hittiensä kierrättämiseen - itse asiassa 1980-luvulta alkaneita "jäähyväiskiertueita" on tainnut olla enemmän kuin Kissillä. Stonesilta sentään syntyy - joskin harvakseltaan - uutta materiaalia, mutta sekin on paikka paikoin ihan hyvätasoista.

Onhan noita muutamia suosikkibiisejä Rollareilta... näistä esimerkkinä esimerkiksi Miss you, Paint it black.. Mielestäni Angie on myös mainitsemisen arvoinen.