Studiotyöskentely ›

Alla olevassa osoitteessa asiantuntevan oloinen ihminen kertoilee, miksi huippustudioissa saadaan selkeämpi erottelu soittimien välille ja ikäänkuin ilmavampi kokonaissaundi.
http://www.studioreviews.com/pre.htm (Pre or not to Pre)
Mielenkkiintoinen juttu! kirjoittajan mukaan lähinnä etuvahvistimen laatu määrää sen, onko tallennettu ääni selkeärajainen stereokuvassa vai onko äänikuvan reuna-alue suttuinen. Jos kuva on suttuinen, eri soittimet alkavat mennä toistensa päälle, kun niitä suurennetaan esim volume-näppäimellä ja efekteillä. Jäin miettimään seuraavaa: jos etuvahvistimen tehtävä on vahvistaa mikrofonista tuleva impulssi eikä sen kummempaa, niin miten ihmeessä etunen vaikuttaa soittimen (tai laulun) rajautumiseen stereokuvassa? Mikä tekee äänestä "laajan ja ison sekä selkeän" tai "pienen ja suttuisen".
 
Keksin vastauksenkin, kertokaa onko se oikea. Aluksi hiukan taustaa. Äänen tulosuunta aistitaan kahden tai kolmen tekijän yhteisvaikutuksena. Ensinnäkin eri korviin tulevien impulssien voimakkuusero on ratkaiseva. Toinen tekijä on korviin saapuvien äänien aikaero. Siihen korvaan, joka on lähempänä, ääni tulee ensin. Kolmanneksi ja suoraan edelliseen liittyen, koska korvat ovat eri etäisyydellä äänilähteestä, niihin tulevat ääniaallot ovat eri vaiheissa. Aivot erottavat tarkasti tämän eron ja tulkitsee tulosuunnan sen mukaan. Jos halutaan keinotekoisesti saada aikaan laaja (jopa kaiuttimia laajempi) sterokuva, se voidaan luoda aiheuttamalla vaihevirheitä eri korviin tuleviin signaaleihin.
 
Nyt itse asiaan. Koska sähkövirraksi tai biteiksi muunnettu ääniaallon informaatio kulkee virtapiirejä pitkin, eri taajuudet käyttäytyvät eri tavoin. Näin ollen lyhyet ja pitkät aallot eivät välttämättä enää takaisin ääneksi muutettaessa olekaan samassa vaiheessa toisiinsa nähden kuin ääntä sähköksi muutettaessa (mikrofoni tekee tämän). Näin ollen ääni ei fokusoidu tarkasti tiettyyn kohtaan vaan eri allonpituudet tuntuvat tulevan vähän eri kohdista. Tämä voi olla hyväkin, kun soitin tuntuu olevan "laajempi", mutta helposti se tarkoittaa sitä, että soitin on myös suttuisemman kuuloinen. Kun eri korviin tulevien äänien voimakkuusero voi vielä olla ristiriidassa vaihe-eron antaman informaation kanssa, on suttuinen stereokuva valmis.
 
Kertokaa, olenko ihan pihalla vai voinko olla tyytyväinen hiffattuani jotain ihan itse. Ehkä en ole ottanut huomioon jotain asioita?
 
Willie

Minusta ei ole päätelmääsi tyrmääjäksi. Enpä tiedä miten ton edes saisi mitattua, mutta tossa saattaa olla vinha perä.

Sinä olet oikeassa ainakin periaatteen osalta. Tuo artikkeli sen sijaan menee mielestäni rajatiedon puolelle.
 
Jännitteeksi muunnettu paineenvaihtelu (ääni) käyttäytyy tietyissä elektroniikan komponenteissa varsin huonosti. Siinä vaiheessa kun ollaan päästy biteiksi, nuo ongelmat loppuvat. Kysessähän on silloin vain "äänen matemaattinen malli".
 
Hi-Fi-äijät puhuu vaihevasteesta ja tappelevat keskenään siitä, onko sillä merkitystä jos alemmat taajuudet kulkee laitteiston läpi mikrosekunteja nopeammin tahi hitaammin kuin korkeat. Stereokuvaan se ei kuitenkaan vaikuta niin pitkään kun vasen ja oikea kanava ovat taajuusriippuvaisten vaihevirheiden osalta samanlaiset.
 
Äänitettäessä asialla on vaikutusta silloin jos äänitetään kerralla vähintään 2 raitaa ja eri raitojen vaihevasteet mikrofonin ja A/D-muuntimen välillä ovat erilaiset. Siksi siis pitäisi ilmeisesti käyttää niitä kivitalon hintaisia mikkietusia. Oma mielipiteeni asiaan taas on, että ei sillä absoluuttisella vaihevasteella niin hirveästi väliä ole, kunhan vaan kaikilla kerralla purkkiin menevillä raidoilla on samanlaiset vaihevasteet. Silloin ei joku taajuusalue lähde vaeltelemaan ympäriinsä lopullisessa stereokuvassa.
 
Monoraitojahan ne kuitenkin loppujen lopuksi ovat ja stereokuvaa aletaan tekemään vasta miksausvaiheessa. Mistä päästäänkin taas siihen että ei se monoraidan koko siellä miksauksessa vaihtele sen mukaan, mikä etunen on käytössä. Monoäänellä kun ei tuota leveyssuuntaista ulottuvuutta ole, ja syvyyssuuntakin tehdään aika pitkälti voimakkuudella.
 
Noita monoääniä stereokuvaan survottaessa useimmiten tyydytään pan-nappulan veivaamiseen. Se taas ei vaikuta kuin äänen voimakkuuteen vasemman ja oikean kanavan välillä. Kertokaa toki minullekin jos joku säätää vielä signaalin vaihetta/aikaeroa vasemman ja oikean kanavan kesken? Ymmärtääkseni moinen on aika harvinaista.
 
Jos normaalin stereokuvan leveys ei riitä niin käytettävissähän toki on vielä stereokuvan laajennin. Eli syötetään vasemman kanavan ääntä oikealle vastavaiheisena ja päinvastoin. Ongelma tuleekin sitten siinä, jos satutaan kuuntelemaan monona. Vastavaiheiset signaalit kun kumoavat toisensa ja tosi leveältä kuulostava instrumentti saattaapi kadota kokonaan. Parempiakin keinoja leveään soundiin on.
 
Jotkin efektit tietysti perustuvat vaiheella kikkailuun, mutta se onkin sitten jo ihan eri juttu.
 
Noista etusista vielä. Ei se etunen soundiin voi tilan tuntua tehdä. Äänitystilalla ja mikrofonin sijoittelulla se löytyy. (Tai sitten jälkikäteen kaiulla.) Loppujen lopuksi koko purkinhan voi sieltä signaaliketjusta unohtaa pois. Siihen vaan tarvitaan näköjään saksalaista insinööritaitoa joka ei tunnetusti ole halpaa.
 
http://neumann.com/?lang=en&id= … hones&cid=solutiond_description
 
PS. Pitää siinä vaihevasteessa kuitenkin (ainakin periaatteessa) joku raja olla mutta isoimmat virheet ovat yleensä siellä kuuntelupäässä. Ja tuon osalta Hi-Fi-äijät innostuivat haukkumaan jopa Genelecin tuotteita... Eli ei se voi iso synti olla. =)

Alla olevassa osoitteessa asiantuntevan oloinen ihminen kertoilee, miksi huippustudioissa saadaan selkeämpi erottelu soittimien välille ja ikäänkuin ilmavampi kokonaissaundi.
http://www.studioreviews.com/pre.htm (Pre or not to Pre)

 
Höpönpöpöä oli tuo. Tai tietysti hyvällä etusella saa parempaa saundia, mutta stereokuvaan vaikuttaa muut asiat.

Kiitos, äijät, kommenteista! Nyt jäi vielä mietityttämään, että mistä se erottelu sitten oikein tulee? Kertokaahan kokeneemmat, miksi huipputyyppien levyillä oikeasti on kuulaat ja erottuvat soittimet kauniisti tilassa. Kun itse kotistudiossa sitä hakee, pitää tosiaan jättää osa soittimista kokonaan pois, ettei tule puuroa kokonaisuudesta.
Mikä on se taito ja mikä on se laitteistoero (olennainen)? Kaiuilla ja panoroinnilla kikkailu ei tunnu auttavan ja kompressointi vain pahentaa asiaa, mutta ilmankaan ei voi olla nykypäivänä.

Kiitos, äijät, kommenteista! Nyt jäi vielä mietityttämään, että mistä se erottelu sitten oikein tulee? Kertokaahan kokeneemmat, miksi huipputyyppien levyillä oikeasti on kuulaat ja erottuvat soittimet kauniisti tilassa. Kun itse kotistudiossa sitä hakee, pitää tosiaan jättää osa soittimista kokonaan pois, ettei tule puuroa kokonaisuudesta.
Mikä on se taito ja mikä on se laitteistoero (olennainen)? Kaiuilla ja panoroinnilla kikkailu ei tunnu auttavan ja kompressointi vain pahentaa asiaa, mutta ilmankaan ei voi olla nykypäivänä.
 
Hyvä tila ja maskauksen taitava välttäminen jo äänitysvaiheesta lähtien. Oikea mikki oikeaan paikkaan. Hyvin äänitetty on puoliksi miksattu.

Ja huonosti äänitettyä ei pelasta hyväkään miksaaja.
 
Paskasta ei saa konvehtia. Toisin sanoen.

Paskasta ei saa konvehtia. Toisin sanoen.
 
No, kyllä sekin melkein nykyään onnistuu.

Kyllä se tärkein juttu taitaa kuitenkin olla se soittaja ja sen instrumentti.
 
Sitä saa aika onnettomillakin kamoilla hämmentävän hyvää jälkeä aikaiseksi,
jos ääntä tarjoilee huippumuusikko. Siihen kun vielä lisätään hyvä tila, oikea mikkivalinta sovitettuna oikeaan etuasteeseen, niin jälkeenpäin tuntuu monesti kompressointikin melkeinpä pyhänhäväistykseltä.

No, kyllä sekin melkein nykyään onnistuu.
 
Juu..mutta ku pistät sen konvehtin suuhun ni paskan maku valtaa makuaistisi.
 
Niin tosiaan vielä ennen niitä mikrofoneja tärkeää on, että soittovehkeet on vähintäänkin ok ja rummut vireessä. Taitava äänittäjä säätää saundin purkista kuin purkista tai tarjoaa omista laitteistaan paremman tilalle.

Äänen tulosuunta aistitaan kahden tai kolmen tekijän yhteisvaikutuksena. Ensinnäkin eri korviin tulevien impulssien voimakkuusero on ratkaiseva. Toinen tekijä on korviin saapuvien äänien aikaero. Siihen korvaan, joka on lähempänä, ääni tulee ensin. Kolmanneksi ja suoraan edelliseen liittyen, koska korvat ovat eri etäisyydellä äänilähteestä, niihin tulevat ääniaallot ovat eri vaiheissa.
 
Tuon lisäksi äänen tulosuuntaan vaikuttaa HRTF (Head Related Transfer Function) Eli
pään ja muun korvien seudun aiheuttama muutos taajuusbalanssiin. Tämän lisäksi tietysti korvalehtien ja -käytävän aiheuttamat heijastukset, ilman näitä olisi vaikea selittää, miksi myös korkeussuunnalla tulleet äänet erotetaan.
 
Nyt itse asiaan. Koska sähkövirraksi tai biteiksi muunnettu ääniaallon informaatio kulkee virtapiirejä pitkin, eri taajuudet käyttäytyvät eri tavoin. Näin ollen lyhyet ja pitkät aallot eivät välttämättä enää takaisin ääneksi muutettaessa olekaan samassa vaiheessa toisiinsa nähden kuin ääntä sähköksi muutettaessa (mikrofoni tekee tämän). Näin ollen ääni ei fokusoidu tarkasti tiettyyn kohtaan vaan eri allonpituudet tuntuvat tulevan vähän eri kohdista.
 
Tästä olen ihan samaa mieltä. Aika moista runtelua vaihevasteen kannalta äänisignaali joutuu kyllä kestämään. Digitaalisena vaihevaste kyllä säilyy, ellei sitä erikseen runnella (esim. melkein millä tahansa efektillä, vaikkei sen toiminta vaiheiden rukkaamiseen perustuisikaan)
 
Äänitys- ja toistotilan heijastukset (lue: kaiut) myös vaikuttaa melko yllättävästi äänien tulosuuntaan. Kaiuttomassa tilassa takaa ammuttu ääni tuntuu kuuluvan edestä. Äänitystilalla, mikityksellä jne. on siis pirusti merkitystä. Lisäksi voisi pohtia sitä, ettei mikrofonitkaan vaihevasteeltaan täydellisiä ole. Enemmän niissä syntyy virhettä kuin etusissa.