Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Kirjotatte liian pitkiä, en jaksa lukea... Oli pakko sanoa

Olen tainnut tämän jo aikaisemmin sanoa, mutta kaikki alkoi siitä, kun eräänä kauniina päivänä äitini päätti viedä minut katsomaan AC/DC:tä Olympiastadionille...

91-99(Ennemminkin, mutta meikä oli maisemissa noihin aikoihin vasta) Velipuoli tykitty Practice What You Preachiä, Arisea, Beneath the Remamainssia, Scream bloody gorea, Hell Awaitsia jne.
 
Sitten joskus jotain Maidenia salaa pyrin kuuntelemaan velipuolen koneella. Siitä se sitten kai lähti.

Enpä oo ikinä heviin oppinu, musiikin diggailussa keskivertoa väljemmät genrerajat omistan. Jos jotain suuntaa on niin olen oppinut hevistä pois päin. Toisaalta, no joo, varmaan turha julistella, kuunnelkaa mitä kuuntelette. :)

Olen tainnut tämän jo aikaisemmin sanoa, mutta kaikki alkoi siitä, kun eräänä kauniina päivänä äitini päätti viedä minut katsomaan AC/DC:tä Olympiastadionille...
 
Joillakin vain käy hyvä tuuri. Olisipa minun äitikultanikin tehnyt saman :P

Ja aiheeseen liittyen, kyllä minut ainakin "aivopestiin" metallin pariin ;) Jos paras kaveri luukuttaa musiikkia jatkuvasti kotonaan ja puoliväkisin työntää levyjä lainaan, niin taipuuhan sille ennemmin tai myöhemmin. Onneksi.
 
Tutulta kuulostaa. :D Mut "aivopestiin" kuuntelemaan Dream Theateria. Yksi kaveri änkesi sitä väkisin stereoihini joka kerta kun tavattiin. Aluksi melkeinpä inhosin sitä musaa, mutta eräänä kauniina päivänä aloinkin jotenkin mystisesti diggailemaan sitä.

En ole ikinä kuunnellut muuta kuin heviä ja yritän päinvastoin oppia pois siitä.

Tämä onkin sopvia topic aloittaa tänne foorumille rustailu ja jollakin tapaa esitellä itseni.
 
Isäpappa on kuunnellut ja kuuntele kai yhä satunnaisesti asteen raskaampaa musiikkia ála Deep Purple tai Nazareth. Näille vaikutteille ei kuitenkaan lapsena rankemmin altistunut, vaan enemmänkin sellaiselle perussuomirock matereriaalille, eli kaikkea Juicesta Eppuihin ja siitä Popedaan. En kuitenkaan ala-asteikäisenä pahemmin musiikkia kuunnellut, mitä nyt perheen kanssa autossa matkoilla. Pikaisen laskutoimituksen mukaan hankin ala-asteen aikana käsiini ehkä kolme levyä, Mr. Presidentin yhden CD:n, Dr. MacDoon yhden levyn ja Bomfunk MC'sin yhden levyn. En kuitenkaan muista lopulta kuunnelleeni niitä suuremmin, niin parin hittibiisin takia nekin piti hankkia.
 
Sitten ala-asteen lopulla ja yläastetta edeltävänä kesänä törmäsin iki-ihanaisessa internetissä sellaiseen taidepläjäyksiin kuin Hammerfallin Crimson Thunder ja Sonata Arctican Fullmoon. Toki aiemmin oli tullut kuultua Nightwishiä ja muuta power metallin tapaista, mutta jotenkin Sonata ja Hammerfall sitten ensimmäisenä iskivät toden teolla. Huvittava yksityiskohta on, että ensimmäisien heavy-kappaleideni joukossa oli Moonsorrowin Köyliöjärven Jäällä, joka siis poikkesi melko rankasti muusta musiikista jota kuuntelin. Siitä sitten pikku hiljaa musiikkimaku kehittyi, hyvin tasaisessa vuorovaikutuksessa kaveripiirin kanssa, joka samoihin aikoihin alkoi löytää metallia. Osa oli kuunnellut sitä jo kauemminkin, osa tutustui vasta muiden vaikutuksesta. Pikku hiljaa jokainen suuntautui vähän enemmän johonkin heavyn-alalajiin ja tutustutti sitten muita siihen. Tämän takia oma makuni on melkoisen laaja, SA:n powerista esimerkiksi Hypocrisyyn tai Manowarista Type O Negativeen ja valtava määrä tavaraa siltä väliltä uppoaa mukavasti.

En ole ikinä kuunnellut muuta kuin heviä ja yritän päinvastoin oppia pois siitä.
 
Siis yrität oppia pois hevin kuuntelun yleensä vaiko yrität oppia kuuntelemaan muutakin kuin heviä? Ja mikäli vastaus on ensimmäinen, niin miksi ihmeessä näin?

Siis yrität oppia pois hevin kuuntelun yleensä vaiko yrität oppia kuuntelemaan muutakin kuin heviä? Ja mikäli vastaus on ensimmäinen, niin miksi ihmeessä näin?
 
Kuuntelemaan muutakin kuin heviä, ehkä enemmänkin niin. Toisaalta olen jo niin vanha, että en enää oikein ymmärrä matalalta möristyä nu-thrash-mättöä, koska siinä ei yleensäkään ole sitäkään vähää ideaa, joka oli brit heavy metallissa aikoinaan. Kaikki kuulostavat toistensa kopioilta ja soitetaan musiikkia, jossa toistetaan iänikuisia kliseitä. Tosin poikkeuksiakin on onneksi, siis omaperäisiä yhtyeitä ja niitä enemmänkin sitten kuuntelen.

Kuuntelemaan muutakin kuin heviä, ehkä enemmänkin niin. Toisaalta olen jo niin vanha, että en enää oikein ymmärrä matalalta möristyä nu-thrash-mättöä, koska siinä ei yleensäkään ole sitäkään vähää ideaa, joka oli brit heavy metallissa aikoinaan. Kaikki kuulostavat toistensa kopioilta ja soitetaan musiikkia, jossa toistetaan iänikuisia kliseitä. Tosin poikkeuksiakin on onneksi, siis omaperäisiä yhtyeitä ja niitä enemmänkin sitten kuuntelen.
 
Progea soittimeen!
 
hymiö.

Olin 7 vuotias ja toiveeni joulupukilta oli Waspin levy ja sen sitten sainkin. Vanhemmat ovat itsekin kuunnelleet Sabbathit, Deep Purplet yms. joten näissä asioissa ei meillä ole tarvinnut tapella vaan aina on saanut kuunnella juuri sitä mitä haluaa.
 
Jossain 9-13 v olin paljon disco-musan kuuntelijakin eikä hevi tuolloin napannut. sitten 12 tai 13 vuotiaana ostin Iron Maidenin kasetin "No prayer for the dying" mutta se ei ihan avannut vielä ovia. Sitten kuulin Metallican nimikkolevyn ja siitä lähti pieni kipinä jo alulle mutta sekään ei vielä saanut minua täysin tajuamaan kuinka tärkeä osa musiikki elämässäni onkaan.
 
Peruskoulun jälkeen ajauduin sitten uusille urille ja sain kaverilta kasetin jossa oli pari biisiä Amorphista (taisivat olla black winter day ja drowned maid) muutama kipale Paradise Lostia ja koko B-puoli täynnä Tiamattia. Tämä kasetti vei sitten niin täysin mukanaan että koko elämäni kirjoitettiin uudelleen. Todellakin, se ei vain vienyt minua raskaan musiikin sisälle vaan se muutti kokonaan elämänkatsomukseni; tapani ajatella , olla ja elää. Tämä tapahtui aikajanalla 1994-95.
 
Sittemmin musiikkimaku on vain jatkanut laajenemistaan, elämää siis kirjoitetaan kaiken aikaa uusiksi.

Kyllä sitä ekaa ei oikein metallican kill 'em all:sta saanu mitään tolkkua, kuulosti teinien kiljumiselta, mutta nykyään tämä levy on yksi parhaista levyistä.
Itse en aio ikinä alkaa kuuntelemaan death metallia sillä musiikista menee into jos laulaminen on armotonta örinää ja sanoituksista ei saa selvää. Children of bodom ylittää jo oman kynnykseni musiikin kuuntelussa. Vaikka musiikki olisikin melodisesti hyvää niin sen pilaa tämä armoton örinä.

Kuuntelin heviä oikeastaan ennen kuin tiesin että se on heviä. Sain jostain kasetteja joissa oli hyvän kuuloista musiikkia ja sitä sitten paukuteltiin Gunnarien ohella. Myöhemmin nuo bändit on saaneet nimetkin. King Diamond, Mercyful Fate ja Megadeth. Tämä oli joskus ala-asteen loppupuolella. Muut kuunteli silloin Metallicaa ja minä kuuluin siihen Gunnariporukkaan.
Yläasteen alussa kuitenkin kiinnostuin punkista ja sitä tuli sitten kuunneltua muuan vuosi kunnes pienessä kiljuhuppelissa legendaarisen vanhan Shellin metsässä joku löi kasettisoittimeen Impaled Nazarenen Tol Cormptin ja Vasara oli myyty mies. Tuon jälkeen tuli sitten kovaakin kovempi black metal vaihe jolloin kaikki muu musiikki oli paskaa ja sen kuuntelijat olivat matoja. BM-vaihetta taisi kestää täysi-ikäisyyteen asti kunnes se alkoi jo vähän puuduttamaan. Pieni hyppy tuli tehtyä. Black metallista power metalliin :D
Power metal innostus ei kestänyt kun vajaan vuoden ja se johti vanhempaan heviin. Sieltä bongattiin mm. Judas Priest joka tuntuu pysyvän yhtenä suosikkina edelleen vuodesta toiseen.
Vanhan hevin jälkeen sitten tuliu thrash jota ei kyllä kauaa kestänyt. Se vaihtuikin äkkiä At the gates tyyppiseen naputteluun josta sitten alkoi suora tie kohti death metallia ja grindiä. Sitten kun tuo lakipiste oli saavutettu niin musiikkimaku lähtikin pois päin metallista ja kuvioihin tuli Agents, Queen, Abba, J. Karjalainen ja muu normisetti.
 
Nyt on jo vuosia mennyt niin että musiikkimaku tuntuu laajenevan vain kokoajan. Hassu juttu että nyt nuo nuoruusajan suosikit alkaa olla tämän hetkenkin suosikkeja.
 
Enpä osaa enää mieltää itseäni hevariksi vaan lähinnä musiikinharrastajaksi joka näyttää läskiltä hevarilta.

Itse kuuntelin jonkinlaista räppi/poppi musiikkia ja vähän sitä sun tätä ja en edes välittänyt mitä kuuntelin kunhan se oli jotain edellä mainituista. Kuitenkin eräänä päivänä kaverini kuunteluttivat minulle Dion Holy Diveriä ja en ensiksi ollut edes kiinnostunut vaan kuuntelin sitä samaan tapaan kuin muutakin musiikkia. Pian huomasin paikallisessa S-Marketissa Dion The Best of -levyn ja se piti ostaa vain kaveria härnätäkseen koska se oli viimeinen ja kaverikin olisi halunnut sen. No sittenhän minä kuuntelin Dioa vähän aikaa pelkästään ja sitten tulivat Nirvanat, The Darknessit ja sun muut rokki pändit. Pian kaverini soittivat minulle Dream Theateria ja se kuulosti ihan sekavalta paskalta, mutta pian huomasin että isoveljeni kuunteli kyseistä bändiä ja lainasin ihan muuten vaan pari levyä. Niitä kuunnellessa tajusin että kuinka hyvää se onkaan. Vähän aikaa kuuntelin pelkkää Diota ja Dream Theateria, ja ajattelin että kaikki muu paitsi hevi on paskaa. Children of Bodomit tulivat vaikka siitä en ollut koskaan kovin kiinnostunut, mutta kuuntelin sitä koska kaveritkin kuuntelivat. Sonata Arctica ja Stratovarius tulivat pian kehiin, mutta sitten eräänä päivänä menin jälleen kerran tutkiskelemaan isoveljeni levyjä ja bongasin sieltä bändin nimeltään Opeth. Se tuntui heti mahtavalta musiikilta ja samoihin aikoihin löysin Amorphiksen. Opeth muutti kokonaan käsitykseni siitä että kaikki muu paitsi hevi on paskaa ja tänäkin pivänä kuuntelen todella monipuolisesti musiikkia. Sonatat ja Bodomit tippuivat kun Opeth, My Dying Bride, Dream Theater, Porcupine Tree, Meshuggah ja Amorphis nousivat ykkös bändeiksini. Kiitos isoveljeni tutustuin näihin bändeihin.

Joskus ala-asteen alkupuolella tuli kuunneltua jotain räppiä ja tuommosta, melkeen kaikki kaveritkin kuunteli. Samalla luokalla oli yks tyyppi joku kuunteli jotakin ihmeen Iron Maidenia. No joskus musiikin tunnilla kävi tämä henkilö laittamassa levyraatiin jonkun Iron Maidenin biisin ja olihan se loistavaa musiikkia. No, siitä se lähti, pikkuhiljaa. Nykyään menee aika kaikennäkönen metalli, mutta tulee paljon muutakin kuunneltua.

Vielä yläasteella, joskus seiskalla-kasilla kuuntelin Eminemiä ja Limp Bizqitia (monien kaverien mukana) vuosi eteenpäin ja löysin semmoisia bändejä kuin Stratovarius, Nightwish, Hammerfall ja Beseech ja sitten ihmeteltiin että miksei tämmöstä ole koskaan ennen kuullut. Siitä sitten lähti ajautumaan metallin maailmaan ja nykyään on päästy jo sellaisiin yhtyeisiin kuin In flames, Opeth ja Eternal Tears Of Sorrow, vanhoja power- ja goottimetallibändejä unohtamatta.
 
Kaverit ihmettelevät laajaa musiikkimakua sillä kuuntelen kaikkea muuta paitsi niitä ihan pahimpia kissfmpop-tuotoksia ja noita räp-hommia jotka oli kovaa kamaa ysärin lopulla. Suomirockista death metalliin, antaa tulla vaan.
 
Kyllä se niin on ettei kukaan voi rankemmasta mätöstä heti tykätä, pakko se on opetella kevyemmän kaman kautta. Ei kukaan kahvistakaan ekalla kerralla pidä, mutta kohta sitä voikin olla jo pahassa koukussa.
 
Metallimatkalle lähtö palkitsee!

mulla on alkanu menemää päinvastasee suuntaa et alan enemmän kuuntelee muutaki ku metallia sunmuuta:D vaihtelua nääs. edellee kuitenki kuuntelen raskasta muusiikkia tosi paljon( ps. thrash-metallista olen löytänyt mieluisimman tyylilajin metallin puolelta)

Nykyisin varsinkin jotkut diablot ja mokomat ärsyttää. Kitaraa tuutataan täysillä "tuut tuut" ja rumpuja paukutellaan kovaa ja sitten vielä öristään, eikä missään ole älyllistä sävellystyötä. Kaikki kuulostaakin samalta megamätöltä. Yhtyeistä on tullut ihan itsestään vitsejä, enää ei tarvitse kenenkään edes heittää parodiaa hevistä.