Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Mulla homma tapahtui alunperin aikalailla sellaisen helluntaiseurakunta tyylisen "heräämisen" kautta. Kaverit pyysi 11-vuotiaana soittamaan koskettimia bändiin, ja kun kysyin että "minkälaista musaa" niin vastaus oli aika epämääräinen (koska tiesivät etten kuunnellut rokkia vielä sillon).
Sitten ne veivät mut paikallisen rokkibändin treenejä kuuntelmaan, ja sillon tajunta räjähti! Bändi soitti rokkia ja tietty helvetin kovaa, ja se teki niin suuren vaikutuksen että siltä tieltä ei sitten ollutkaan paluuta.
Lopulta minä olin porukasta se joka päätyi kuuntelmaan ja soittamaan kaikista raskainta mättöä...

Mä pystyin jo melko nuorena kuuntelemaan metallia, eka kasetti jonka muistan olevan heviä on metallican black ja megadethin youthanasia oli eka hevi cd. Broidi oli digannu näitä pändejä ja aina tilaisuuden tullen livahdin sen huoneeseen kuuntelemaan noita ja muutakin musiikkia sen hienolla cd-soittimella. Karuin levy mitä veljeltä löytyi oli panteran vulgar display of power ja kuuntelin sitä innoissani 7-9 vuotiaana. 12-vuotiaana sain jostain lp soittimen ja kuuntelin sillä innoissani faijan vanhaa led zeppelin 2 levyä, joka oli todella huiman kuuloista musiikkia. seuraava kova juttu oli jimi hendrix jonka kappaleita hankin napsterilla. sitten veljeni hankki minulle jostain ride the lightning piisin napsterilla ja rupesin taas fanittamaan taas metallicaa.

Mahtava foorumi, vastauksia tulee näin paljon vähässä ajassa :)
Mukavaa kuulla muiden samankaltaisista kokemuksista, kuten joku tässä mainitsi, ei juuristaan pääsemihinkään, kyllä tulee joskus vielä kuunneltua peruspoppia radiosta, mutta kyllä trance ja muu vastaava on niin kökköä että ei sellaista :D pyrin kyllä hakemaan hyviä puolia kaikista musiikkityyleistä, ja kyllä lähes kaikella on paikkansa, saattaa minullakin joskus joku hyvin potkiva bassojumputuskappale soida, kyllä se muhkea basso on välillä hyvänkuuloista, vaikka ei biisissä muuta olisikaan :)

Punkin kautta minä aloin metallia kuuntelemaan. Nirvana oli siihen mennessä ehkä raskain bändi mitä olin kuunnellut. Niin, no Metallicaa ja Megadethia olin kyllä samoihin aikoihin kuunnellut, mutta vasta kun kaveri soitatti minulle Impaled Nazarenea ja Barahtrumia, hurahdin metallimusiikkiin.
 
Kevyemmästä raskaampaan kohti siis menee. Ja sitten kun kuuntelee liian raskasta niin sitten löytää taas kevyempääkin.

Itselläni se lähti siitä lopullisesti kun kuulin radiosta Rainbow'n Spotlight Kidin. Sitten piti heti hankkia se levy ja lopulta aloin ostelemaan lisää samanlaista kamaa mentäessä koko ajan raskaampaan suuntaan, josta taas kevyempään.

Itsellä lähti alunperin n.-97 Stratovariuksesta. Sen kautta yläasteella 8-9 -luokalla Bodomiin, tais olla siinä 98-99-00. Dimmu tuli -01 kuvioihin ja sen kautta Emperoriin 03-04, jolla tiellä vieläkin ollaan. Emperoria on nyt fanittanu ihan täysiä viimeiset 2v ja loppua ei näy.

Itse olen kasvanut metallin pariin Metallican ja Panteran kautta. Joskus sitten lainasin kaverilta CoBin Hatebreederin ja totesin sen aivan liian rankaksi minulle. Metalliliittoja kuunnellessa radiosta korva kuitenkin kehittyi ja noin puolen vuoden päästä lainasin uudelleen kyseisen edellä mainitun teoksen ja helvetti kun toimikin yhtäkkiä hienosti. Viimeinen silaus tuli Dimmu Borgirin Enthrone Darkness Triumphantin kautta.
 
Koko ajan rankempaan suuntaan on menty, tuskin rankempia bändejä tällä hetkellä edes mitä en kuuntelisi. Olen kuitenkin jälleen oppinut kuuntelemaan myös paljon kevyempää tavaraa ja olenkin nykyään varsin avarakatseinen musiikin suhteen. En kyllä ole koskaan ollut aivan täysi puristi metallin suhteen, se on mielestäni mielen heikkoutta.

Raskaammalle puolelle minut repäisi oikeastaan kaksi levyä. Toinen oli AC/DC:n Ballbreaker ja toinen DIO:n Magica. Tiedän, etteivät ne täysin heviä ole, mutta siitä lähti pyörä pyörimään yhä raskaammin ja raskaammin. Nykyään musiikkimaku on sittemmin nyrjähtänyt omituisempiin suuntiin jazzin, bluesin, klassisen ja muun vastaavan muodoissa, mutta hevi ei hievahda palliltaan mihinkään. Slayer sopii lähestulkoon mielialaan kuin mielialaan ja junttaus sekalaisella esiintyjäkaartilla on välillä niin mukavaa tunnelmankohottajaa...
 
Off-topicina heitän sellaisen sodanaloittajan, että epäilemättä keskustelua syntyy: CoB ei oikein toimi meikäläiselle ja Metallica on mielestäni yksi tylsimpiä bändejä mitä maa päällään kantaa. Tiedän, että suurin osa niistä pitää ja ihannoi, mutta kun ei iske niin ei iske. Onneksi makuasioista on aina niin ihana kiistellä. :p

Muutama vuosi sitten en erikoisemmin pitänyt metallimusiikista, ja ihmettelin miten sellainen mättö ja örinä voi olla jonkun mielestä kaunista.
 
En ole koskaan kuunnellut metallia kauneuden takia. Itselle on tärkeintä ollut energia, rujous, tietynlainen pelottavuus ja rumuus. Esimerkkinä vaikka Napalm Death ja Autopsy.

Metalliin oli helppoa hiljalleen "ajautua", kun se on niin paljon tätä radiohittilistamusaa erilaista... Uskoisin että jo ihmistä oikein kiinnostaa musiikki, ei hän jää tähän huonoon ulkokuoreen, mitä radio ja televisio suoltaa tai mitä DJ diskoissa ynnä baareissa soittaa, vaan yrittää itse etsiä parempaa ja itseään kiinnostavaa musiikkia. Raskaampaan musiikkiin oli minusta aluksi vaikea päästä sisälle, mutta helppoa innostua iki ajoiksi, vähän niinkuin hyvän levyn kanssa. Metallimusiikissa on muutenkin jo niin paljon ärsykkeitä, jotka samalla pitää joitain ihmisiä loitolla, mutta samalla vetää monet ihmiset puolessaan. Bändi on silloin mainio, kun sillä on pelkkiä rakastajia ja vihaajia. Itseäni ainakin vaivaa, jos musiikki on liian puhtoista ja siloteltua... Rosoisuus on parhautta. "Ruma on kaunis" vai miten se meni...
 
Tommosta oon mietiskellyt ja lauseetkin on melko irtonaisia toisistaan, mutta kait tuosta jotain selkoa saa... eh.

Itsellä tuo meni oikeastaan aika erikoisesti, ensin kuuntelin tietty lapsuuden mitkälieneet, jonka jälkeen sitten joskus 10-12-vuoden välillä löytyi äidin Metallicat, Iron Maidenit, Black Sabbathit ja Deep Purplet. Niitä sitten popittelin ja pomppasin melkein samantien pari portaikkoa ylös kun löytyi Carmageddonista Fear Factory tuossa 1997. Sen jälkeen siinä sitä shokkia sulateltiinkin jonkin aikaa, elektroninen musiikki kun oli ollut pitkään oma suosikki nuorena ja sitten löytyikin aivan uudenlainen genre jota siihen aikaan ei todellakaan ollut joka nurkassa kuten nykyään.
 
Siinä sitten vuosien varrella löytyi samanhenkisten, harvojen ja valittujen edelleen tuntemieni nettituttujen ympäri maailman (Skotlanti, USA, Kanada, Espanja, Norja, Ruotsi) kautta kirjaimelllisesti satoja uusia bändejä ja edelleen meillä on tuo sisäpiiri pystössä. Siinä tiiviinä aikakautena 1998-2000 sitten löytyi Arcturus, SYL/Devin, Emperor, Opeth, Meshuggah, Evergrey, The Project Hate MCMXCIX, Mayhem, Front Line Assembly & industrial yleensäkin, Vader, Nile, Mayhem, Soilwork, jne.
 
Eli kerralla raskaaseen sarjaan, ja myöhemmin sitten opin sen jalon taidon kuunnella kaikenlaista musiikkia, ilman minkäänlaisia keinotekoisia rajoja joita jotkut tuntuvat pelkästään tr00-pisteiden tai omahyväisen elitismin siivittämänä ylläpitävän ("hyi hitto, miksi tuo karjuu?", "ei tuommosta teknopimputusta/jumputusta jaksa kuunnella", "vain jazz on oikeaa musiikkia, muut on paskaa", "ei se ole truu kun on puhtaat vokaalit", "ei metallissa saa olla syntikoita ja koneta"). Musiikki on sen verran henkilökohtainen juttu, että on parasta mennä pelkästään omaan makuun luottaen. Siitä sitten ammensin omaankin musiikkiin ideoita ja uusia juttuja.
 
Eteenpäin vielä siitä ja löytyi lisää hienoa musiikkia klassiselta puolelta, jazzista, bluesista, loungesta, 60-70-luvun popista, ja erityisesti viimeinkin löytyi darkwave/dark ambient, johon olen muutaman vuoden aikana tutustunut hervottomalla vimmalla kun löytyi uskomaton genre joka on täynnä uutta tuntematonta hienoutta.
 
Tässä tämä sitten jatkuu hamaan tulevaisuuteen ;)

Metallimusiikki = pelottavaa ja paskaa, kuka sellaista kuuntelee? En ainakaan minä, Ville 11 wee, Jumalan karitsa. Minulle kelpaavat radiohitit ja purkkapoppi. Kaveripiirissä yksi kuuntelee hardrockia, mutta se joutuukin helvettiin.
 
Isä suositteli blues-fanaattikona Led Zeppeliniä, ja sitähän ostettiinkin sitten aivan penteleesti. Se ei tosin, kuten varmaan arvattavissa on, yksinään talutellut raskaan musiikin maailmaan ("Fuck, we play blues!"). Tuota noin. Sain hardrock-kaverilta lainaksi jonkun mikälie metallikokoelman, jossa oli eri bändejä ja artisteja. Ainakin King Diamond kiljui railakkaasti, notta "one down, two to go" ja sai meikän pudistelemaan päätään: hohhoh, mitä musaa. Vaan kummasti kappale maistui pidemmän päälle, puhumattakaan samalla levyllä olleesta Children of Bodomista. Oli ne vaan varsinaisia saatananpalvaajia silloin esiteiniaikaan. En uhrannut naapurin koiraa, mutta raskas musiikki sai kiinnostuksen heräämään, varsinkin kun kaveri vei metallikokoelmansa lopulta mukanaan. Omatoimisuus peliin! Mikäs se yksi bändi olikaan, mistä aloitin...
 
...Iron Maiden. Varsin pehmeä laskeutumisalusta hevin maailmaan. Jumankaut, muistan vielä, kun vastahankkimani Ed Hunter -kokoelman kakkoslevy joikhasi samalla kun puuhastelin keittiössä. Yhtäkkiä Killers rävähtää soimaan ja meikä on suurinpiirtein paskat housussa. Se kappale vain iski niin totaalisen kovaa suoraan selkäytimeen. Lasken tuosta hetkestä alkaneen hyvin monipuolisen metallimusiikin fanittamiseni (sekä Di'Anno-fanatismini).
 
Uusien - tai oikeastaan vanhojen - bändien löytäminen ei tuottanut hankaluuksia, ja syntyi jopa pieniä ketjureaktioita: Iron Maiden = Bruce Dickinson = Samson, Deep Purple = Ritchie Blackmore = Rainbow = Dio = Black Sabbath = Ozzy Osbourne. Nettiradion kautta kuulin Mercyful Fatea, jonka hankkiminen taas johti... kappas vain... King Diamondiin, mieheen, joka pelotteli minua silloin aikoinaan. Voi helvetti, onko ympyrä jo sulkeutunut? Ei tee mitään, pää heiluu ja ilmakitara tiluttaa. Tämä on elämää. Seuraavaksi vuorossa tutustuminen death- ja black metalliin.

Minä olen aina ollut hieman "erilainen nuori". :)
 
Ala-aste iässä kuuntelin vain vanhempaa suomipunkkia, kuten Pelle Miljoona ja Hassisen Kone. Ylä-asteelle mentäessä taisin kuulla ensimmäistä kertaa Iron Maidenia ja Metallicaa, ja ne koukuttivat aika nopeasti. Tosin punk ei jäänyt missään vaiheessa pois. Sanoisimpa että päämäärin kuuntelen yhtä paljon heavya kuin punkkiakin, tosin enemmän ulkomaista punkia.
 
Tarkemmin ajateltuna en taida tuntea ketään ketä olisi ensimmäisellä kuuntelukerralla vain yhtäkkiä tykännyt jostain rankemmasta bändistä. Kyllähän kaikkien täytyy hieman totutella siihen "meteliin" :D

Minulla kaikki kävi melkein vahingossa:
 
Olipa kerran halloween. Äitini koki että Apocalyptican Inquisition Symphony olisi mukavaa halloween-musaa halloween-"bileisiini" (olin siis tuolloin viidennellä). Noh, loppu on arvattavissa. Hurahdin pelottavaan äänimaailmaan ja hankin itselleni pari ko. orkesterin levyä. No, tottakai noilla levyillä oli paljon Metallican kappaleita, ja sitä kautta ajauduin sen pariin. Minullakin oli jonkun aikaa ehdoton metallica-kausi, jolloin en kuunnellut melkein mitään muuta. Sitten löysin Maidenin, aloin diggaamaan siitäkin. Sitten hiljalleen aloin laajentaa musamakuani noista kahdesta, ja tutustuin Purpleen, Iced Earthiin, Megadethiin, Stoneen sun muihin metalliorkestereihin. Sittemmin kuuntelutottumukseni ovat laajenneet yhä kauemmas, ja olen alkanut kuunnella myös Pink Floyd-tyylistä, löytänyt hyviä konekappaleita, syventynyt bluesiin ja jazziin, ja kaikkeen siltä väliltä.
 
Joten neuvoni kuuluu: Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, sillä ei ole mitään merkitystä kuinka sen pariin on ajautunut. Laaja musamaku on lahja.

Itse suoraan sanottuna jopa vihasin hevimusiikkia, varsinkin örinää, ennen kuin eräänä kauniina syyspäivänä kuulin Silent night, bodom nightin.
 
Itseasiassa kuuntelin jo tuota ennen Metallicaa. Kuulin joskus Blackenedin radiosta, ja se kuulosti kiehtovalla tavalla "epäjärjestelmälliseltä" verrattuna tavalliseen radiopoppiin. Tarkoitan sitä alun rymistelyä jossa rummut ja kitarat iskevät ikään kuin "eri vaiheessa", jotenkin näin sen selittäisin. Tuli sellainen aivan ihmeellinen ahaa-elämys tuota toista kertaa kuunnellessa, koska en voinut ollenkaan "arvata" miten biisi etenee tai "seurata" sitä kun sen radiosta ensimmäistä kertaa kuulin. Noin puoli vuotta tästä aloin tosissani pitämään metallimusiikista (muusta kuin Metallicasta) kuunneltuani Childen of Bodomia. Näin jotenkin se muistaakseni meni.

Mulla se lähti Stratovariuksesta ja Sentencedistä seiska luokalla yläasteella, sillon kuuntelin kyl viel vähä Himinki ekaa levyä. Sillon se ei ollu kauheen muodikasta vielä. Viikatetta diggailin kans paljon. On se vähän heviä. Pitkään kesti ennen ku kunnon mättö alko uppoomaan. Se oli tuossa lukion alussa ku Children of Bodomin Hatecrew Deathroll kolahti kunnolla. Sen jälkeen aloin ola valmis rujoillekin vokaaleille. Myös Kotiteollisuus oli tuolloin kova sana. 2004 Spinefeastissa näin Ajattaran livenä ja taas avarruin. Sen jälkeen on tullu kuunneltua iha kaikkea Grindistä norski-bläkkikseen. Opeth oli seuraava iso muutos ja sen löysin viime kesänä. Sen rauhallisemman osaston kautta tutustuin myös Porcupine Treehen eli hieman oon hevistäkin onnistunu ulostautumaan.

Tarinaa ei ole dramatisoitu.
 
Alussa oli Captain Jack, Mr. President ja Aqua. Ala-asteen discoissa on siis tullut hoilattua Barbie Girliä jne... Jossain vaiheessa, olisinkohan ollut 5. luokalla, kun aina rockkia (AC/DC, Peer Gunt, Van Halen...) kuunnellut isäni osti Stratovariuksen Destiny levyn. Komeat kosketinosuudet ja Tolkin vakuuttava kitarointi veivät mukanaan täysin. Säästin viikkorahojani, jotta sain ostettua ko. yhtyeen Visions albumin. Ajatus tämän musiikkityylin ylivoimaisuudesta alkoi pikkuhiljaa muodostua. Ala-asteen lopuilla ja aivan yläasteen alussa kuuntelinkin pääsääntöisesti juuri Stratoja, Gamma Rayta jne... Sitten. Kas kummaa, innostunkin räp musiikista. Ostan lökäpöksyt ja kuuntelen vain Wu-Tang Clania, Dr. Dreetä... Silloin hävetti tunnustaa kavereille, että olin joskus kuunnellut heviä. Sitä kesti noin pari vuotta. Olin jossain nuorisotapahtumassa, jossa oli esiintymässä joitain räppäreitä ja Apulanta. Apiksen keikan aikana joku huutaa yleisöstä: "Soittakaa Paranoid!" En tietenkään silloin tajunnut, mistä tuossa huudossa oli kyse. Meni muutama viikko... Isäni oli ostanut Ozzy Osbournen kokoelma levyn. Luin biisilistaa aivan huvikseni, sillä Ozzy edusti juuri sitä musiikkia, mitä siinä vaiheessa inhosin. Kappas vaan siellä sattui lukemaan juurikin tämä Paranoid. Kysyin isukilta, että mikä ihmeen juttu tää Paranoid oikeen on, kun kaikki sitä aina huutaa? Iskähän selitti mielellään ja kehotti kuuntelemaan. En suostunut heti. Parin päivän päästä kuitenkin laitoin levyn oma-aloitteisesti soittimeen. Np. Ozzy Osbourne-Paranoid(live), jossa kitarassa on Randy Rhoads. Kaikki se energia lataus, Ozzyn ääni, Randyn fillit ja soolot... Kuuntelinkin tuota biisiä sitten koko illan putkeen. Se olikin sitten siinä. Sen jälkeen tuli Maidenit, Metallicat, Waspit,... Ja tietenkin suurin ja mahtavin Black Sabbath. Lökäpöksyt lenti roskiin. Tuosta musiikkimakuni onkin siirtynyt koko ajan raskaampaan suuntaan. Kävin läpi perinteisen Bodom vaiheen, josta siirryin Dimmuun, Filthiin, Cannibal Corpseen jne... Viime aikoina olen kuitenkin saanut todeta, että kyllä sa maailman paras musiikki tulee Göteborgin suunnalta.

Jeah.
 
Oikeastaan kuuntelin musiikkia aika vähän vielä ala-asteella, mitä nyt joskus jotain hassua Europoppidancea kuunneltua. Huumorimusiikki vei mukanaan kun se oli hauskaa. Sen lisäksi myös Bomfunk MC's oli varsin lähellä sydäntäni, kuten myös Darude. Jossain vaiheessa yläasteella koneellinen musiikki valtasi mieltä, lähinnä Trance. Siinä ysin puolessa välissä loppuvuodesta 2002 Scooter alkooi kuulostamaan hienolta. Tammikuun 2003 puolivälissä suosikkibiisini olivat varmaan Bomfunkin Super Electric, Scooterin Ramp, Turo's Hevi Geen Punaiset on silmät (sininen ja valkoinen cover) -biisin liveversio (btw, sen hyvyys perustui siihen "kivaan riffiin" eli Van Halenilta lainattuun Ain't talkin' bout loven introon, joka soitettiin ihan keskiraskaasti...) sekä joitain hassuja biisejä Bomfunkin remixalbumilta. Ja jotkut hiphop-biisitkin oli ihan ok.
 
Ja yllättäen, asenteeni metallia kohtaanhan oli tähän aikaan "jotain vitun heviä" -luokkaa...
 
2003 alussa kännykkämaailma muuttui myös, ainakin meidän ysiluokkalaisten silmissä. Oli uusia kännyköitä, jotka tukivat POLYFONISIA SOITTOÄÄNIÄ. Yhdellä kaverilla jopa oli sellainen ja sehän oli tietysti tosi hienoa. Ja tottakai sitä piti aina, kun se oli mahdollista, kuunnella koulun koneella hienoja soittoääniä netistä, jotka voisi hommata, metodilla "toisella toinen nappi"... Sitten kaveri siinä vaan sanoi että "Hei kuunnellaan toi Iron Maidenin Trooper" "Mitä vitun Iron Maideniä..." "Todellaki Maideniä!" No kuunneltiin siinä sitten... "Öö... siis Iron Maiden? Onks sul tätä biisii jollai levyllä?" Noh, sitten kaverin Minidisciltä jonain päivänä sitten jotain tuntia odottaessa sen sitten kuuntelin... ja......
 
"...Onks sul tää siis CD:llä? Voisin lainaa sitä, tuotko vaik huomen kouluun?"
No, sitä sitten kuuntelin ja lueskelin lyriikoita ja kattelin Edward The Greatin kansitaidetta... olo oli kuin toisesta maailmasta. Kahteen viikkoon en muita levyjä kuunnellu, sarjan rikkoi sitten se kirjastosta lainattu Fear of The Dark :D
 
Tästä se lähti. Puolen vuoden sisään löytyivät myös Stratovarius (joka kuulosti hyvältä oikeastaan vain vähän aikaa), Sonata Arctica, Nightwish, Helloween, Machine Men... Sittemmin syksyllä erään varsin angstiuttaneen kokemuksen myötä tuli tutustuttua Sentencediin, ja sen jälkeen järjestys ja tahti kiihtyivät niin koviksi, ettei tarkempia muistikuvia ole enää jäljellä.
 
Nykyään sitä kuuntelee vaikka mitä metallia. Mutta tuosta vanhemmasta, ennen vuotta 2003 vallinneesta musiikkimausta on valtaosa jäljellä, vaikkakin vain vähäisessä määrin. Ainoastaan hiphop tippui kokonaan pois. Sen alkumaideninnostuksen tasaannuttua ja muiden entisten suosikkien palatessa kuunteluvalikoimaan se ei enää vain kuulostanut miltään. Mutta ehkäpä ihan hyvä niin.
 
Trooper pelasti minut hiphopilta.

Ite en kuunnellut mitään edes vielä kahdeksannella luokalla, tuohon aikoihin isoveljeni alkoi kuuntelemaan Metallicaa, Judas Priestiä ja Black Sabbathia ympäri koko tuotannon, kuulin Sad But Truen, Seek & Destroyn, Breaking The Law:n, Symptom Of Universen, perkele ne iski ja kovaa!...sen jälkeen on ilmestynyt koneellekin (kyllä, minä waretan musiikkini, *häpeää*) koko Metallican alkutuotanto. "Joitain" levyjä Iron Maidenilta, Judas Priest, Black Sabbath, Megadeth jne. Mainittujen orkesterien tutuimpia ja suosituimpia biisejä tuli sitten latailtua oikein urakalla.
 
8. luokan lopussa kuulin Sentencediä (isoveli oli kuunnellut jo pari vuotta), kuulin Excuse Me While I Kill Myself, perkele että iski kovaa. Tällä hetkellä Sentencedin fanitus on jo luokkaa "naurettava". Amok ja The Funeral Album vaan on niin helvetin hienoja levyjä.
 
Kuunteluni ulottuu lähinnä Hard Rockista poweriin ja sitä kautta thrashiin. AC/DC, Van Halen, Guns N' Roses, Def Leppard rokkaa kybällä!. Vähän rankemmista tulee kuunneltua Panteraa, Diabloa, In Flamesia ja Children Of Bodomia. Joitakin kappaleita tulee kuunneltua Dimmu Borgirilta, Kalmahilta ja Northerilta. Ihan random kasaripoppi, räppi, rockblues kappaleitakin tulee kuunneltua. Grave Digger, Deathstars ja Peer Günt on iskenyt lähiaikoina melko hyvin.
 
Itse en ole oikein koskaan vihannut metallia, muuta kuin deathistä ja blackista en pitänyt aluksi yhtään. Vituttaa kyllä kun pikkuveli kuuntelee jotain helvetin Amy Diamondia ja muuta paskaa...ehkä parin vuoden päästä hänkin löytää tämän parhaan musiikin.
 
EdiT: muokkauksia miljoonittain