Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Aloitanpa tarinan vuodattamisen, saattaa tulla hiukan erikoisessa järjestyksessä tapahtumat mutta yritän kirjoittaa selkeää tekstiä :)
 
Muutama vuosi sitten en erikoisemmin pitänyt metallimusiikista, ja ihmettelin miten sellainen mättö ja örinä voi olla jonkun mielestä kaunista. Kuuntelin lähinnä kevyttä rockia, mutta en muutenkaan kauheasti kuunnellut musiikkia. Paikallisessa kesätapahtumassa oli esiintymässä metal-cover-bändi. Kaverit olivat ihan fiiliksessä mukana ja lauloivat biisejä mukana, itseeni ei sellainen musiikki iskenyt. Halusin tietenkin olla kuten muut kaverini, ja hankin internetistä laittomia teitä heviä, jota aloin kotonani kuunnella. Ihan Iron Maidenia ja muuta vastaavaa tunnettua musiikkia, koska en kovin montaa bändiä tiennyt. Sitten löysin System of a Downin. Kevyempi musiikki oli mieleeni, ja lyriikat tärkeitä, joten aloin kuuntelemaan ja fanittamaan tätä yhtyettä. Keräilin samalla muutakin musiikkia, ja myös Power Metal nappasi mukaansa. Stratovarius ja Hammerfall soivat tiuhaan tahtiin Soadin lisäksi, ja musiikki vaihtui koko ajan raskaampaan suuntaan. Metallimusiikin fanitus alkoi menemään omalta kohdaltani yhä fanaattisempaan suuntaan, ja huomasin, että suurin osa kavereistani kuunteli "valtavirtamusiikkia", ja olin taas outolintu hevini kanssa :D En kuitenkaan välittänyt, koska tunsin että hevi oli "se juttu", joka innosti todella musiikin kuunteluun ja tekemiseen. Vaikka tälläinen tarina saattaa kuulostaa siltä, että en ole kasvanut metalliin sisään, vaan pakkotanut itseni kuuntelemaan sitä kun halusin olla samanlainen kuin kaverini, mutta todella rakastan tätä musiikkia, ja haluan nyt fanittaa sitä aivan 110% ja 24/7.
 
Mitä mieltä olette tälläisestä? Pitäisikö musiikin kuuntelun lähteä suoraan ja omasta itsestä, vai onko tälläinen "oppiminen" yhtä arvokas tapa ja voi olla "oikea musiikin kuuntelija" ja "oikea hevimies" :D ei sillä että se omiin ajatuksiini vaikuttaii, mutta olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä, ja jos jollain on samanlainen tarina takana, niin ilmoittakoon :P
(ensimmäinen kirjoitus tänne :) )

Öö. Tottakai hyvää musiikkia tarvitsee etsiä,eikä kukaan ole seppä syntyessään.

Yleensä parhaimmat levyt aukeavat vähän hitaammin ja niihin kestää oma aika totutella.

Itse suoraan sanottuna jopa vihasin hevimusiikkia, varsinkin örinää, ennen kuin eräänä kauniina syyspäivänä kuulin Silent night, bodom nightin.

Sori ku postaan taas mutta eikö samaa asiaa aja topic "mikä albumi sai sinussa syttymään hevarin" tms..`?

Sori ku postaan taas mutta eikö samaa asiaa aja topic "mikä albumi sai sinussa syttymään hevarin" tms..`?
 
Ei.

Yleensä parhaimmat levyt aukeavat vähän hitaammin ja niihin kestää oma aika totutella.
 
Näinpä. Harvemmin sitä kokee mitään valaistumisen kaltaisia hetkiä jolloin joku musiikkityyli, artisti tai kappale aukeaa heti kerralla täydellisesti.
 
Ja aiheeseen liittyen, kyllä minut ainakin "aivopestiin" metallin pariin ;) Jos paras kaveri luukuttaa musiikkia jatkuvasti kotonaan ja puoliväkisin työntää levyjä lainaan, niin taipuuhan sille ennemmin tai myöhemmin. Onneksi.

Itse kuuntelin joskus 85-86 pelkästään Duran Durania, Michael Jacksonia ym. kevyempää poppia. Kaverini hehkuttivat kovasti Slayeria ja Metallicaa ja koetin kasettejaan kuunnella ja itseäni moiseen totutella, mutta ei kyseinen "möykkä" silloin iskenyt sitten yhtään vaikka kuinka olisin halunnutkin.
 
Vaan Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle iski hetken päästä kuitenkin radiosta kuultuna sitten niin lujaa, että raskaampi rokki alkoikin yhtäkkiä kiinnostaa. Tarvitsinkin hieman "kevyempää raskasta" siirtymävaiheessa ennenkuin osasin löytää järkeä myös siitä runttaavammasta hevistä.
 
Vaan huvittavalle nyt tuntuu, etten löytänyt Metallican Justice-levyltäkään minkäänlaista melodiaa ja tolkkua silloin ensimmäisellä kuuntelulla, vaan korviini se kuulosti kauhealta huutamiselta ja paiskomiselta. Irvistin koko touhulle ja jatkoin Paula Abdulin kuuntelemista.

Itse suoraan sanottuna jopa vihasin hevimusiikkia, varsinkin örinää, ennen kuin eräänä kauniina syyspäivänä kuulin Silent night, bodom nightin.
 
mitäs tekemistä sillä kappaleella on örinän tai hevin kanssa?..

Oma musiikkimakuni on siirtynyt pikkuhiljaa kevyemmästä metalllista, progesta ja rockista noin 7-8 vuoden aikana aina brutaaleimpaan deathiin asti. En kuitenkaan ole jättänyt vanhoja tyylejä pois, vaan yritän säilyttää makuni mahdollisimman laaja-alaisena ja vaihtelevana.
 
Deathiin ja blakkikseen siirtyminen vei oman aikansa, mutta palkinto oli kyllä vaivan arvoinen. Hyvänä sysääjänä mainittakoon vaikka Opeth, joka vaihtelevalla tyylillään sotki "vanhaa" musamakuani ja nykyistä laajempaa.

Metalli iski kun yläasteella luokkalaiset soittelivat Metallican ...And Justice For All levyä ja jotain Dimmun piisejä. Minusta tuon ensimmäisen kirjoituksen kertomus on ihan normaalia kehitystä, joka tuntuu kovinkin tutulta. Ehkä omalla kohdallani oppimista on tapahtunut siinä suhteessa, että voin helposti kuunnella Rotten Soundia ja perään vaikka Miles Davisia tai klassista. Monipuolisuutta on oppinut arvostamaan.
 
mitäs tekemistä sillä kappaleella on örinän tai hevin kanssa?..
 
Jos jätettäisiin tämä "Bodom on paskaa" väittely pois tästä ketjusta? Bändi soittaa ymmärtääkseni heviä ja jonkinasteista örinääkin biisit sisältävät :D

mitäs tekemistä sillä kappaleella on örinän tai hevin kanssa?..
 
lässyn lässyn.

Mitä mieltä olette tälläisestä? Pitäisikö musiikin kuuntelun lähteä suoraan ja omasta itsestä, vai onko tälläinen "oppiminen" yhtä arvokas tapa ja voi olla "oikea musiikin kuuntelija" ja "oikea hevimies" :D ei sillä että se omiin ajatuksiini vaikuttaii, mutta olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä, ja jos jollain on samanlainen tarina takana, niin ilmoittakoon :P
 
Itsellähän stoori on jotakuinkin samanmoinen. Lukio ja sen myötä muutto toiselle paikkakunnalle ja uusiin ihmisiin (jotka kuuntelivat uudenlaista musiikkia, ei sitä perus radiopoppia, jota minä siihen asti) tutustuminen "ajoi" minut tähän pisteeseen. Mielestäni ei ole mitään väärää siinä, että ns. oppii kuuntelemaan uudenlaista musiikkia. Itse en ainakaan tietentahtoen hankkiutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka raskaampaa materiaalia kuuntelivat, vaan tämä tuli jotenkin vahingossa. Lainasin kaverin levyhyllystä pari CoBin levyä "Ai sullon tämmöstä, näyttääpä jännälle, saanko lainata?" ja niistä levyistä sainkin hyvät naurut ensimmäisen iltana. Seuraavana päivänä huomasin jo melkein pitäväni tuosta ja siitä se sitten tavallaan lähti: "Hei olikos sulla jotain muutakin tämäntyylistä musiikkia siellä levyhyllyssä?". Ironista jotenkin, mulla on vähän semmonen olo, että "varastin" sen musiikin kaverilta. Tämä minulle hevilevyjään lainannut kaveri nimittäin kasvoi ulos siitä musiikista kohta sen jälkeen, kun alkoi lainaamaan niitä levyjä mulle. Tuosta sitten lähti tavallaan lumipallo pyörimään ja kokoajan mennään, jos mahdollista, raskaampaan suuntaan. Toki mulle ne perus Rasmus ynnämuut radiopoppiksetkin maistuu edelleenkin, mihinkäs sitä juuristaan pääsisi. Niin ja mainittakoon että mulla ei ole mitään tarvetta olla se "oikea hevimies" tai "oikea musiikin kuuntelija", kuuntelen vain sitä, mikä minusta kuulostaa hyvältä.

Ite kuulin varmaan kutosella tai seiskalla ekan kerran In Flamesia ja siitä se musamaku pikkuhiljaa meni raskaammaksi! Kyllähän se "örinä" aluksi kuulosti korvaan kamalalta, mutta pikkuhiljaa rupes tajuumaan paremman musan päälle!

Vaan Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle iski hetken päästä kuitenkin radiosta kuultuna sitten niin lujaa, että raskaampi rokki alkoikin yhtäkkiä kiinnostaa.
 
Täsmälleen sama biisi johdatteli minutkin näille teille, missä yhä edelleenkin olen. Dingo, Miljoonasade ja sun muut unohtuivat melko nopeaan tahtiin. Mutta tosin mieli nyt muutenkin oli melko ailahtelevaisen epäkypsä, ala-asteen ensimmäisillä luokilla kun olin. Mutta kuitenkin, tuosta levystä koko musiikkiharrastus taisi kunnolla saada alkunsa.

Aloitanpa tarinan vuodattamisen, saattaa tulla hiukan erikoisessa järjestyksessä tapahtumat mutta yritän kirjoittaa selkeää tekstiä :)
 
Muutama vuosi sitten en erikoisemmin pitänyt metallimusiikista, ja ihmettelin miten sellainen mättö ja örinä voi olla jonkun mielestä kaunista. Kuuntelin lähinnä kevyttä rockia, mutta en muutenkaan kauheasti kuunnellut musiikkia. Paikallisessa kesätapahtumassa oli esiintymässä metal-cover-bändi. Kaverit olivat ihan fiiliksessä mukana ja lauloivat biisejä mukana, itseeni ei sellainen musiikki iskenyt. Halusin tietenkin olla kuten muut kaverini, ja hankin internetistä laittomia teitä heviä, jota aloin kotonani kuunnella. Ihan Iron Maidenia ja muuta vastaavaa tunnettua musiikkia, koska en kovin montaa bändiä tiennyt. Sitten löysin System of a Downin. Kevyempi musiikki oli mieleeni, ja lyriikat tärkeitä, joten aloin kuuntelemaan ja fanittamaan tätä yhtyettä. Keräilin samalla muutakin musiikkia, ja myös Power Metal nappasi mukaansa. Stratovarius ja Hammerfall soivat tiuhaan tahtiin Soadin lisäksi, ja musiikki vaihtui koko ajan raskaampaan suuntaan. Metallimusiikin fanitus alkoi menemään omalta kohdaltani yhä fanaattisempaan suuntaan, ja huomasin, että suurin osa kavereistani kuunteli "valtavirtamusiikkia", ja olin taas outolintu hevini kanssa :D En kuitenkaan välittänyt, koska tunsin että hevi oli "se juttu", joka innosti todella musiikin kuunteluun ja tekemiseen. Vaikka tälläinen tarina saattaa kuulostaa siltä, että en ole kasvanut metalliin sisään, vaan pakkotanut itseni kuuntelemaan sitä kun halusin olla samanlainen kuin kaverini, mutta todella rakastan tätä musiikkia, ja haluan nyt fanittaa sitä aivan 110% ja 24/7.
 
Mitä mieltä olette tälläisestä? Pitäisikö musiikin kuuntelun lähteä suoraan ja omasta itsestä, vai onko tälläinen "oppiminen" yhtä arvokas tapa ja voi olla "oikea musiikin kuuntelija" ja "oikea hevimies" :D ei sillä että se omiin ajatuksiini vaikuttaii, mutta olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä, ja jos jollain on samanlainen tarina takana, niin ilmoittakoon :P
(ensimmäinen kirjoitus tänne :) )
 
Mulla kävi itselle samoin joskus 12 vuotiaana. En pitänyt yhtään mistään metallista/rockista. Kunnes pääsin siihen sitten kunnolla sisälle. Metallicasta ja Nirvanasta taisi lähteä minun musiikillinen herääminen.

Itse suoraan sanottuna jopa vihasin hevimusiikkia, varsinkin örinää, ennen kuin eräänä kauniina syyspäivänä kuulin Silent night, bodom nightin.
 
Minä kuuntelin ennen ''metal vaihdetta'' räppiä ym. muuta sanonko mitä :D
 
Kaverilta kuulin bodomin Something Wild, Follow The Reaper ja Hatebreeder levyt.
 
Siitä se ajatus sitten lähti.

Mulla stoori meni jotenki niin et ensikosketus mihinkään heviä muistuttavaankaan oli Rage Against the Machinen muodossa, jota fanaattisesti fanitin joskus 12-vuotiaana, mutten kuitenkaan diggaillut pahemmin metallimusast, kunnes eräänä kauniina hiihtolomareissulla varmaankin 13vuotiaana kaverin kaa kuunneltii Maidenin Best of the Beastii ja jumankauta se iski... siinä sitten Maidenia fanitin pari vuotta henkeen ja vereen, kitaransoitonkin alotin jossain välissä lähinna Dave Murrayn vaikutuksesta, mut sitten se alko tympii hiukkasen. Siinä sitten erinäisiä bändejä kuuntelin, mm. In Flamesia ja Bodomiakin pikkasen ja sain ensikosketuksen Opethiin, joka vielä sil musiikintietämyksel jätti jokski aikaa kylmäks. Lukioon mentäes löyty Dream Theater ja se mullisti mun musamaailman kokonaan ja sitäkin fanaattisesti raivotin vuoden verran kunnes se alko olee suhtkoht kulunu, siitä sitten kävi läpi LTEn ja TransAtlanticin ja jälkeenmainitun kautta eksyin InsideOutin bändeihin ja erityisesti Pain of Salvation nappas. Sitten se Opeth taas hyökkäs päälle, kovempaa kun mikään muu bändi tähän mennessä ja sitä tässä on palvottu pari vuotta, matkan varrella tarttu kans Devy messiin ja tässä sitä sitten ollaan :)
 
Oon huomannu et yleensä kaikkien metallikuuntelu alkaa joko Metallicast tai Maidenist ja lähtee siitä raskaampaan suuntaan, kunnes jossain välis se joko lähtee menemään progen puolelle tai sitten vaan aina raskaammaks

Mitä mieltä olette tälläisestä? Pitäisikö musiikin kuuntelun lähteä suoraan ja omasta itsestä, vai onko tälläinen "oppiminen" yhtä arvokas tapa ja voi olla "oikea musiikin kuuntelija" ja "oikea hevimies" :D ei sillä että se omiin ajatuksiini vaikuttaii, mutta olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä, ja jos jollain on samanlainen tarina takana, niin ilmoittakoon :P
(ensimmäinen kirjoitus tänne :) )
 
Sä olet kehittynyt kuulijana. Tarkoitan sillä sitä, että et ole enää niin ennakkoluuloinen, ja että kykenet löytämään raskaammastakin runttauksesta rytmejä ja melodiaa.
 
Mä kuuntelin joskus 1990-luvun lopussa vielä Hurriganesia ja Green Dayta, ja muuta simppelimpää mutta vauhdikasta rokkia, mutta vuosituhannen vaihteessa löysin kasarirokin helmet: Van Halenin ja Extremen. Sitä kautta opettelin sisään kasarimusaan ja kitarasankareihin kuten Satriani, Saraceno, Kotzen... Ahmin itseeni tietoa bändien kokoonpanoista, levytyksistä, kaikesta mitä pystyi.
 
Muutama vuosi sitten ostin huvikseni Megadethin levyn ja siitä hetkestä alkaen musamakuni on koko ajan muuttunut raskaammaksi (thrash ja death metal) ja oudommaksi (Fantömas, Mr. Bungle), kuitenkaan unohtamatta niitä juuria mistä olen lähtoisin. En koe olevani oikea tai väärä hevimies, sellaisia ei ole olemassakaan. Mä olen raskaan musiikin harrastaja.
 
Jokainen kuuntelija on "oikea", jos rehellisesti tykkää kuuntelemastaan eikä mene vain muodin mukana. Nykyäänhän hevi on muotia. Ihmettelen suuresti niitä jotka ovat ihan penskasta asti heviä kuunnelleet, kun itse en siihen pystynyt vaikka joskus yritin. Erittäin arvostettavaa on heittää ennakkoluulot narikkaan ja tutustua uusiin musiikkityyleihin. Vaikka sitten barokkiin.