Roots ›

Hieno levy tämä Biscuits. Pikkaus-/piedmont-/mikä lie –tyyli ei itselleni hirveän tuttua ole, vaikka noista kansiteksteistä omastakin levyhyllystäni tuttuja tyylin edustajien nimiä löytyi monta, Blind Willie McTell, Bo Carter, Gary Davis ja Pink Andersson ainakin. Ja Patton tietysti, mutta Shake it and brake it ei olekaan kaikkein tyypillisin Patton -biisi.
 
Levy on joka tapauksessa mukavaa kuunneltavaa; luulisi tämmöisestä tykkäävän sellaisetkin, jotka valittavat bluesin alakuloisuudesta, synkkyydestä ja muusta hirveydestä, sillä B&B:n edustama tyyli on mahdottoman iloisen ja hyväntuulisen kuuloista (mitä lie tekstit sitten pitävät sisällään, mutta musiikki on iloista). Ei siis ollenkaan ”raskasta” esim. deltabluesin tapaan, vaan paremminkin kevyttä ja ilmavaa. Ja soitto kulkee tietysti mahdottoman hyvin, iloisesti. Mutta eipä tässä uskalla hirveästi käydä tämmöistä akustista menoa kehumaan, ettei taas lyödä sähkökitaralla puristin leimaa kaltaiselleni myöhäisherännäiselle teeskentelijälle niskaan…

Jos joitain biisejä oikein erikseen mainitsisi, että levyn monipuolisuus selviää, niin Sweet jivin’ mama –istrumentaali on kaikessa karuudessaan komea, Moon is risin’ kuulostaa jo melkein rockabillyltä ja Gotta think it evil tuo mukaan sopivasti synkkyyttä ja itselleni tutumpaa mississippimäistä menoa (kuten myös Good gal). Mutta esim. kappaleet Keep it clean ja Rope stretching blues ovat sitä levyn ”varsinaista tyyliä”, mikäli näin voi sanoa.
 
Tämmöisiä mietteitä näin parin-kolmen kuuntelun perusteella. Vaikka tämän musiikin juuret menevät todella kauas niin hurjan tuoreelta kuulostaa silti. Kannattaa ehdottomasti jokaisen roots –palstaa lukevan uhrata rahansa tähän.
 
EDIT: Löytyipä levyhyllystäni ainakin yksi viisu myös kansiteksteissä hehkutetulta Blind Blakelta, You gonna quit me blues. B&B:n meininki on tätä kappaletta vauhdikkaampaa.