Kitarat: soittaminen ›

Tuossa keskustelussa on lienee tarkoitus, että sanotaan oma subjektiivinen mielipide tästä asiasta...eikö vaan?
 
Taas etsitään jotain absoluuttista totuutta taiteesta, jonka on kuiteski puhtaasti mieltymyksiin ja mielipiteisiin perustuva asia! Etsitäänkö "mittaria" tai "kaavaa" siitä, mikä on hyvää tai missä on tunnetta? Sanonpahan vaan, että turha vaiva!
 
Voisiko kirjoituksen aloittaja sanoa oman henkilökohtaisen mielipiteensä siitä, onko Laihon soitossa sitten tunnetta? Ei minusta ainakaan kaikki 70-luvun jätkät todallakaan oo sen kovempia...mutta tämäkin on vaan mun mielipide.
 
Tämä keskustelu on edennyt jo niin pitkälle, ja täysin oletuksieni mukaan, että voin varmaan valottaa jo syitä aiheen aloittamiseen.
 
Koko tunne-termi on mielestäni kyseenalainen ja typerän määrittelemätön tapa asettaa arvojärjestykseen musiikkia tai soittajia. Yleensä sitä käyttävät ihmiset, joilla ei ole koulutusta tai muuten hankittua ymmärrystä puhua musiikista analyyttisesti, tarkoittaessaan että soitossa on sitä jotain. On ihan jees että ihmiset voivat omassa päässään arvottaa kuulemaansa tavaraa jonkun mittarin mukaan, mutta hermostun kun oikeasti hyviä soittajia ruvetaan mollaamaan jonkun mystisen asian puutteesta. Ihan yhtä hyvin voitaisiin sanoa että joku soittaja on huono, koska sillä ei ole soitossaan mojoa/henkeä/paskaa/asdkjaskjiä/ihan mitä vaan, koska "tunne" ei tarkoita yhtään mitään.
 
Lisäksi määrittelemättömät termit aiheuttavat uskomattomia, täysin irrationaalisia väittelyitä - vaikka joku olisi vaikka millainen tyyliniekka - miten suosittu, nopea, taitava säveltäjä, hyvätatsinen, hyväsaundinen, musikaalinen tai mitä tahansa - aina se, joka ei vaan nyt jostain syystä diggaa (yleensä siksi, että soittajan edustama musiikkityyli ei kuulu kuuntelijan tavallisesti kuunteleman sektorin sisälle, eikä kuuntelija ymmärrä tällöin mitä musiikista pitäisi etsiä - ei jazzista voi etsiä samoja asioita kuin drum n bassista, tai voi, mutta silloin useimmiten päädytään juuri tällaiseen tilanteeseen), voi kieltää soittajan taitavuuden sanomalla että "ei oo vittu tunnetta". Toinen ei voi tälle mitään, koska lause on ihan dadaa, eli ei tarkoita mitään. Jos termin sisältö olisi edes etäisesti määritelty, voitaisiin miettiä sitä, onko soitossa oikeasti tunnetta vai ei.
 
Mielestäni asiallisempaa on puhua näkemyksestä, järjestä, ymmärryksestä tai siitä että soittaja ei kuuntele/koe tuottamaansa musiikkia. Käykää juttelemassa maailmanluokan muusikoiden kanssa ja ymmärrätte että ei kysymys ole useimmiten mistään sivistyneessä ihmiskulttuurissa esiintyvistä perustunteista, kun soitetaan musiikkia (pois lukien tilanteet, joissa A) tehdään ohjelmamusiikkia - kuvataan musiikin keinoin jotain tapahtumaa/tilannetta, kuten filmi- tai näyttämömusiikissa tai vastaavanlaisessa kuvaavassa musiikissa tai B) musiikin koetaan niin vahvasti kuvaavan jotain tapahtumaa/tilannetta että se muuttuu pään sisällä ohjelmamusiikiksi vaikka sitä ei ole sellaiseksi alunperin tarkoitettu), vaan musiikki koetaan omana kielenään ja sitä ymmärretään eri tavalla kuin tavallista elämää - musiikillisina lauseina, sanoina jne.
 
En kiellä, etteikö musiikki mahdollisesti herättäisi tunteita soittajassa tai kuulijassa, enkä sano etteikö näin saisi tapahtua - kylmät väreet musiikkia kuunnellessa ovat asiaa - mutta eivät ne tunteet ole suoranaisesti nälkää tai surua kuolleen isän johdosta, eikä niiden tarvitse liittyä millään tavalla arkielämään, vaan musiikkia soitettaessa tunteet johtuvat erilaisista musiikillisista jännitteistä joita matkan varrella syntyy ja ne ovat enemmänkin musiikin kokemista "ah miten siistiä tai vapauttavaa tai ahdistavaa" -tyyppisiä tunteita. Musiikki siis on erillään arkielämästä, mutta ei se tee siitä yhtään vähempiarvoista - päinvastoin - siksihän se on eskapismin muotonakin niin suosittu.
 
On kuitenkin mahdollista koskettaa ihmisiä, vaikka ei varsinaisesti tekisi muuta kuin rutiininomaisen, "tunteettoman" suorituksen, jos näkemys on riittävä ja sävelmateriaali jota tuottaa on tarpeeksi hyvää. Jos näyttelijä osaa ulkoa tekstinsä ja tuo olennaisen asian siitä ulos äänenpainoilla ja muulla, menee viesti perille ja näytelmä koskettaa/huvittaa/whadeva vaikka näyttelijä miettisi ihan muita asioita eikä varsinaisesti elä roolissaan sisällä. Edellytyksenä tälle on tietenkin se, että esityksen sisältö, ilman minkäänlaista näkemyksellistä ulottuvuutta, on riittävän tasokasta. Paskasta musiikista/näytelmästä on perin vaikeaa vääntää hyvää kamaa vaikka olisi miten nerokas jätkä.
Parhaat suorituksethan totta kai syntyvät silloin jos on tosi skarppina, visio on harvinaisen kirkas ja saa itsekin kylmiä väreitä soitostaan - se kun inspiroi yrittämään vielä enemmän.
 
Eli tästä pääsemme siihen, että se, mitä osa teistäkin on jo sanonut, on sitä "tunnetta" - yhdellä sanalla fraseeraus. Fraseeraus sisältää valtavan määrän asioita - yksinkertaisilla yleistävillä soittajatermeillä saundi, tatsi, time ja näkemys sekä äänen tuottamisesta (kitaralla bendit, legato ja kaikki vastaava) ja näkemys musiikista, siitä mikä on olennaista - minkä poimii esiin ja minkä jättää vähemmälle huomiolle.
Mystistä elementtiä siis ei ole. Tämän takia myös koneella on mahdollista tuottaa "tunteikasta" musiikkia. Se vain vaatii todella selkeän näkemyksen, koska mikään ei saa olla alitajuista - muuten sitä ei saa ohjelmoitua ulos päästään.
 
Tekninen osaaminen on tärkeää näkemyksen lopullisessa muuttamisessa ääneksi, mutta se ei tarkoita vain nopeutta tms. selkeästi mitattavaa asiaa, vaan myös kykyä tuottaa halutun kaltaisia ääniä.
Esim. John Scofieldillä on harvinaisen selkeä visio siitä miltä haluaa soittonsa kuulostavan. Soitto ei kuulosta "huonolta" tai rumalta siksi, ettei Scofield osaisi tuottaa kauniimpaa ääntä, vaan siksi että ei halua. Tekninen briljeeraus - ääniä ulos paljon ja kirkkaasti - voi olla musikaalista, niin kuin voi olla rumakin soitto.
 
Olennaista on myöskin ymmärtää se, jo edelläkin mainittu asia, ettei kaikkea musiikkia kannata kuunnella samalla tavalla, koska muutenhan idea eri tyylisuunnista, tyyleistä, jää ymmärtämättä. Juuri siksi on olemassa eri kuuloista musiikkia, että kaikissa tyyleissä EI pyritä samanlaiseen lopputulokseen. Kaikissa tyyleissä ei ole ihanteena soittaa lihat sormista repivällä atakilla muutamaa pentatoniseen asteikkoon perustuvaa fraasia ja etsiä rajaa jossa kuulija ei jaksa enää kuunnella saman fraasin toistamista uudelleen ja uudelleen 12 tahdin sointukierron päälle, tai soittaa mahdollisimman tarkasti ja nopeasti muutamaa harmoniseen molliin perustuvaa patternia ollen samalla tosi "rock", tai etsiä mahdollisimman montaa tapaa muuntaa sointukierron alkuperäinen harmonia toiseksi improvisoiden samalla tasaista kahdeksasosahelminauhaa muistaen lisäillä mahdollisimman monta kromaattista johtosäveltä sointuäänien ympärille - samalla pitää muistaa vielä olla tosi cool ja hip ja muistaa että tekniikka ei ole olennaista vaan ne ideat, ne ideat.
 
Tämän takia myöskin fraseeraukselliset ihanteet, se miten "tunne" ilmenee, vaihtelevat musiikkityylistä toiseen. Heviä ei pidä soittaa niin kuin bluesia eikä bluesia pidä soittaa niin kuin jazzia - jos soittaa, siihenkin pitää olla tarpeeksi näkemystä, tai muuten homma kuulostaa kakalta eikä fuusiolta.
 
Kuunnelkaa musiikkia yrittäen löytää niitä asioita mitkä ovat hyviä, eikä niitä mitkä ovat huonoja. Jos ei tunne täysin ymmärtävänsä, mikä jossain musiikkityylissä on olennaista, miksi joku tykkää jostain soittajasta tms. niin musiikille voi antaa aikaa tai sanoa ettei ymmärrä mikä soittajassa on niin siistiä. Jos hevi ei kuulosta bluesille, niin se johtuu siitä ettei se ole bluesia - vai olenko väärässä?
 
Alkuperäiseen kysymykseen sanon että Laiholla on mielestäni sekä musiikillista näkemystä - fraasit ovat paikallaan, hyviä ja musikaalisia (uudella levyllä on kyllä aika paljon kakkaa, mutta vielä jää joku Sir Christus:D) - että soitannollista näkemystä. Musiikki on vain usein jo temponsa puolesta sellaista ettei siinä paljon ehdi metrisen akselin kanssa pelata (elikkäs siis timen). Toisaalta, ne jotka nyt ovat niin paljon Akselia vastaan, voivat kuunnella niiden hitaampien biisien sooloja ja todeta että kyllä lähtee. Dynamiikan kanssakin (tarkoitan äänenpaineellista dynamiikkaa eli volumea) on paha lähteä pelleilemään kun särökitara valitettavasti ei ole mikään maailman dynaamisin soitin. Tatsi-dynamiikkaahan löytyy sitten kyllä.
Tunteesta on ihan turha lähteä puhumaan, koska siitä ei kukaan tiedä mitään - toivottavasti olen näkemykseni tehnyt selväksi.
 
Jos puutteita lähtee Laihosta etsimään, niin lähinnä ne ovat oikeastaan monipuolisuuden esittelemättä jättäminen - mieheltä kun lähtisi muutakin kuin tapposäröheviskää ja ylenpalttinen pyrkimys cooliuteen. Muut ovat sitten lähinnä makuasioita - hevihomma ja kitaransoitto miehellä on kuitenkin aivan helvetin hyvin hallussa ja näkemystä on aivan riittävästi siihen mitä tekee.
Puutteita ei tarvitse mielestäni kuitenkaan keksiä - onko makaroni pahaa siksi ettei se ole pizzaa vai onko olemassa hyvääkin makaronia??