Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Minä haluaisin kysyä, että miksi täytyisi rajoittaa oma mielensä säveltämään vain musiikkia, joka perustuu ikivanhoille käsityksillä siitä, mikä on kaunista?
 
jos joku tykkää siitä, niin tuskin siitä haittaakaan kenellekään on?

jos joku tykkää siitä, niin tuskin siitä haittaakaan kenellekään on?
 
No totahan mä just tarkotin. (hymiö)
Ehkä kysymys oli huonosti muotoiltu. Ihmettelen sitä, että miksi atonaalisuus on jotenkin rajoittava tekijä, mutta tonaalisuus muka ei.

No totahan mä just tarkotin. (hymiö)
Ehkä kysymys oli huonosti muotoiltu. Ihmettelen sitä, että miksi atonaalisuus on jotenkin rajoittava tekijä, mutta tonaalisuus muka ei.
 
no, sä kyllä mielestäni vähän vihjasit, että sellainen tekeminen on turhaa:
 
Romanttinen ja siitä vanhempi musiikki on tottakai vakavasti otettavaa musiikkia. Sellaisen musiikin säveltäminen tänä päivänä vain ei ole kovin luontevaa. Sellaisista sävellyksistä ei voi oikein tulla muuta kuin pastisseja, kuvia vanhasta ajasta.
 
ei sillä, että olisin eri mieltä, mutta en sanoisi, että se ei ole "luontevaa". jo(i)llekin se ehkä on luontevaa.
 
mut joo, mä olen samaa mieltä tuosta atonaalisuudesta. olisi aika hienoa, jos ihmiset alkaisi tutustua modernimpaan musiikkiin...tai hetkinen mitä modernia muka edes on lähes 100 vuotta vanhassa musiikissa?
 
nuo ennakkoluulot ovat kyllä helvetin tiukassa. luulen kuitenkin, että jos asian esittää järkevästi ja perustellen jotkut saattaisivat löytääkin mieleistä musiikkia itselleen kunhan lakkaavat nipottamasta. sit ne pässit, jotka ei kuuntele järkipuhetta lainkaan voi unohtaa kokonaan eikä niihin kannata tuhlata sen enempää aikaa.

no, sä kyllä mielestäni vähän vihjasit, että sellainen tekeminen on turhaa:
 

 
ei sillä, että olisin eri mieltä, mutta en sanoisi, että se ei ole "luontevaa". jo(i)llekin se ehkä on luontevaa.
 
Toisaalta tonaalinen ei minusta ole sama asia, kuin romanttinen tai klassinen. Tonaalisuuden ja atonaalisuuden raja on hämärä ja niiden väliin mahtuu monenlaista. Monien nykysäveltäjien teoksissa on joitakin tonaalisia elementtejä, mutta ne eivät ole missään määrin romanttisia tai muuta vanhaa tyyliä edustavia. Omasta mielestäni pieni tonaalinen "vihjailu" ei ole nykymusiikissa mikään synti. Sen sijaan en ymmärrä säveltämistä, jossa pyritään säveltämään "samanlaista" musiikkia, kuin vaikkapa romantikot sävelsivät.
 
mut joo, mä olen samaa mieltä tuosta atonaalisuudesta. olisi aika hienoa, jos ihmiset alkaisi tutustua modernimpaan musiikkiin...tai hetkinen mitä modernia muka edes on lähes 100 vuotta vanhassa musiikissa?
 
nuo ennakkoluulot ovat kyllä helvetin tiukassa. luulen kuitenkin, että jos asian esittää järkevästi ja perustellen jotkut saattaisivat löytääkin mieleistä musiikkia itselleen kunhan lakkaavat nipottamasta. sit ne pässit, jotka ei kuuntele järkipuhetta lainkaan voi unohtaa kokonaan eikä niihin kannata tuhlata sen enempää aikaa.
 
Ihmisillä on usein sellainen käsitys, että musiikkia tulisi jotenkin ymmärtää. Minusta se ei pidä paikkaansa. Musiikista voi nauttia ymmärtämättä siitä mitään. Tietenkin uuden musiikin keinot tulevat tutummiksi, kun uutta musiikkia kuuntelee paljon.

Tässä kun on nyt tullut opiskeltua tuota uutta musiikkia ahkerasti niin heräsi semmoinen kysymys, että mistä nuo sävellysprosessit yleensä lähtevät liikkeelle? Ennen se oli helppoa kun oli teemat, tunnelmat ja rakenteet, mutta 1900-luvun musiikin teoksen rakenne tuntuu kasvavan sisältäpäin musiikin ehdoilla, eikä temaattisuus ole enää samassa asemassa.
 
Tuntuu ettei oikeestaan ole mitään teosta koossapitävää elementtiä, jotain punaista lankaa, joka selkiyttäisi sävellysprosessia. Tämähän toki tuo valtavasti vapautta, mutta toisaalta aloittelijat vähän hukkuvat tuon vapautensa kanssa.

Tässä kun on nyt tullut opiskeltua tuota uutta musiikkia ahkerasti niin heräsi semmoinen kysymys, että mistä nuo sävellysprosessit yleensä lähtevät liikkeelle? Ennen se oli helppoa kun oli teemat, tunnelmat ja rakenteet, mutta 1900-luvun musiikin teoksen rakenne tuntuu kasvavan sisältäpäin musiikin ehdoilla, eikä temaattisuus ole enää samassa asemassa.
 
Tämä ei ole oikeastaan mikään itsestäänselvyys. Kyllä nykymusiikki voi hyvin olla temaattista. Teeman käsite vain on laajentunut. Muodon hahmottamisessa voi auttaa, jos vaikka piirtää teoksen rakenteen aluksi paperille.
 
Tuntuu ettei oikeestaan ole mitään teosta koossapitävää elementtiä, jotain punaista lankaa, joka selkiyttäisi sävellysprosessia. Tämähän toki tuo valtavasti vapautta, mutta toisaalta aloittelijat vähän hukkuvat tuon vapautensa kanssa.
 
Kun vielä opiskelee säveltämistä, on hyvä aluksi antaa itselleen "tehtäviä" tai tehdä tehtäviä Persichettin kirjasta. Sillä tavalla oppii käyttämään erilaisia tekniikoita.

Tätä on kiva lukea, please jatkakaa!

Toisaalta tonaalinen ei minusta ole sama asia, kuin romanttinen tai klassinen. Tonaalisuuden ja atonaalisuuden raja on hämärä ja niiden väliin mahtuu monenlaista. Monien nykysäveltäjien teoksissa on joitakin tonaalisia elementtejä, mutta ne eivät ole missään määrin romanttisia tai muuta vanhaa tyyliä edustavia. Omasta mielestäni pieni tonaalinen "vihjailu" ei ole nykymusiikissa mikään synti. Sen sijaan en ymmärrä säveltämistä, jossa pyritään säveltämään "samanlaista" musiikkia, kuin vaikkapa romantikot sävelsivät.
 
joo, mä kävin tästä tonaalinen-atonaalinen aiheesta kädenvääntöä opettajan kanssa, kunnes molemmat todettiin suurin piirtein yhteen ääneen, et "vitun väliä". (noin hienon musiikkitieteellisin termein ilmaistuna)
 
mun mielestä mikään musiikissa ei ole syntiä. kukin tehkööt mitä huvittaa; ei ole pakko kuunnella, jos ei siitä pidä.
 
Ihmisillä on usein sellainen käsitys, että musiikkia tulisi jotenkin ymmärtää. Minusta se ei pidä paikkaansa. Musiikista voi nauttia ymmärtämättä siitä mitään. Tietenkin uuden musiikin keinot tulevat tutummiksi, kun uutta musiikkia kuuntelee paljon.
 
puhuitpas itsesi hienosti pussiin:
 
Sen sijaan en ymmärrä säveltämistä, jossa pyritään säveltämään "samanlaista" musiikkia, kuin vaikkapa romantikot sävelsivät.
 

 
Tuntuu ettei oikeestaan ole mitään teosta koossapitävää elementtiä, jotain punaista lankaa, joka selkiyttäisi sävellysprosessia. Tämähän toki tuo valtavasti vapautta, mutta toisaalta aloittelijat vähän hukkuvat tuon vapautensa kanssa.
 
itse asiassa sinäpä sen vähän niinkuin sanoit. ei sillä että olisin samaa mieltä siitä, että uudessa musiikissa teoksista puuttuu jokin punainen lanka, vaan melkein päinvastoin. mun on hankala hyväksyä sitä, että sävellys nähdään jonain miltei matemaattis temaattisena "prosessina", kuten esimerkiksi sarjallisuudessa ja itse asiassa myös minimalismissa, vaikka yleensä toisin luullan - minimalistithan olivat mielestään sarjallisuuden jatkajia.
 
mulle musiikki on jotain muuta, kuin älyllinen temmellyskenttä tai esteettinen "dilemma" - joka johtunee siitä, että olen hieman tyhmä ja putkiaivoinen. mun mielestä musiikista on tullut liian älyllistä ja teoreettista. mä kaipaan fyysisyyttä, intiimiyttä ja jotain kouriintuntuvaa; sitä, että oikeasti se musa tuntuu palleja (tässä tapauksessa löytyy myös naisilta) myöten.

puhuitpas itsesi hienosti pussiin:
 
No nyt kyllä irrotit aika ronskisti lauseet pois asiayhteyksistään. On eri asia ymmärtää musiikkia kuin ymmärtää sen säveltämisen motivaatioita.
 
Edit. Lisätään nyt vielä, että tarkoitin siis sitä, että ihmiset jonkun nykymusiikkiteoksen kuultuaan sanovat vaikkapa, että he eivät ymmärtäneet siitä mitään, mutta pitivät silti. Minusta tässä yhteydessä sillä ymmärtämisellä ei ole mitään merkitystä. Eikä nykymusiikissa(kaan) ole mitään mielettömiä älyllisiä suunnitelmia, jotka sieltä pitäisi osata ymmärtää.

No nyt kyllä irrotit aika ronskisti lauseet pois asiayhteyksistään. On eri asia ymmärtää musiikkia kuin ymmärtää sen säveltämisen motivaatioita.
 
ensin sä sanot, että musiikkia ei tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä ja sitten, että et ymmärrä mitä järkeä on säveltää jo kauan mennyttä musiikkia. minusta siinä on ristiriita, koska ei sävellysmotivaatiota voi erottaa lopputuloksesta, eli sävellyksestä. se, että sä et ymmärrä jotain asiaa ei tarkoita etteikö joku muu sitä ymmärtäisi - enkä tarkota tätä minään dissaamisena tms.. en mäkään ymmärrä monenlaista ihmiskäyttäytymistä, mutta silti he tuntuvat nauttivan ja tietävänsä mitä tekevät.
 
musta se pointti on siinä, että musiikissa ei ole niinkään kyse "ymmärtämisestä", kuten itsekin sanoit.
 
Edit. Lisätään nyt vielä, että tarkoitin siis sitä, että ihmiset jonkun nykymusiikkiteoksen kuultuaan sanovat vaikkapa, että he eivät ymmärtäneet siitä mitään, mutta pitivät silti. Minusta tässä yhteydessä sillä ymmärtämisellä ei ole mitään merkitystä. Eikä nykymusiikissa(kaan) ole mitään mielettömiä älyllisiä suunnitelmia, jotka sieltä pitäisi osata ymmärtää.
 
samaa mieltä.
 
mä muistan kun katoin joskus yleltä ohjelman, jossa esa-pekka salonen soitatti lindbergin 'kraft' teoksen penskoille. vähän nuo hämillään olivat, mutta uteliaita ja ihan vastaanottavaisia. joskus penskat on fiksumpia, kuin aikuiset.
 
unohdin täsmentää mitä tarkoitin tällä:
 
sit ne pässit, jotka ei kuuntele järkipuhetta lainkaan voi unohtaa kokonaan eikä niihin kannata tuhlata sen enempää aikaa.
 
minä siis tarkoitin sitä kun sä kävit joskus vääntöä 'yleistä' keskustelualueella tonaalinen vs. sarjallinen- aiheesta. joku muistaakseni väitti, että esim. pentatonisen asteikon käyttäminen bluesissa on jotenkin vähemmän sitovaa tai enemmän musikaalista kuin esimerkiksi sarjalliset rivit tms. ja käytti sitä syynä miksi ei edes viitsi tutustua musiikkiin - joka on mun mielestä aika järjetöntä.
 
tai jotenkin noin se muistaakseni meni.

ensin sä sanot, että musiikkia ei tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia siitä ja sitten, että et ymmärrä mitä järkeä on säveltää jo kauan mennyttä musiikkia. minusta siinä on ristiriita, koska ei sävellysmotivaatiota voi erottaa lopputuloksesta, eli sävellyksestä. se, että sä et ymmärrä jotain asiaa ei tarkoita etteikö joku muu sitä ymmärtäisi - enkä tarkota tätä minään dissaamisena tms.. en mäkään ymmärrä monenlaista ihmiskäyttäytymistä, mutta silti he tuntuvat nauttivan ja tietävänsä mitä tekevät.
 
musta se pointti on siinä, että musiikissa ei ole niinkään kyse "ymmärtämisestä", kuten itsekin sanoit.
 
Tästä olen kyllä eri mieltä. Minusta säveltäjän motivaatio ja tavoitteet ovat ymmärrettävissä olevia asioita. Musiikki sen sijaan ei ole ymmärrettävää juuri tuossa "älyllisessä" kontekstissa.
 
Uskon kyllä, että jos joku olisi säveltänyt oikein hyvän Bach-tyylisen fuugan ja se esitettäisiin minulle Bachin omana sävellyksenä, niin nauttisin siitä. Pitäisin sitä taas yhtenä hienona Bachin sävellyksenä. Vaikka minulle kerrottaisiin, että säveltäjä ei oikeasti ollutkaan Bach, niin nautintoni ei katoaisi mihinkään. Motivaation ymmärtäminen ei siis liity minulla nauttimiseen. Tosin, nykyään nautin eniten nykymusiikista.
 
mä muistan kun katoin joskus yleltä ohjelman, jossa esa-pekka salonen soitatti lindbergin 'kraft' teoksen penskoille. vähän nuo hämillään olivat, mutta uteliaita ja ihan vastaanottavaisia. joskus penskat on fiksumpia, kuin aikuiset.
 
Tämä on totta. Lapset myös uskaltavat improvisoida itse täysin estottomasti. Eivät he rupea ihmettelemään, että oliko tämä nyt kaunis intervalli.
 
minä siis tarkoitin sitä kun sä kävit joskus vääntöä 'yleistä' keskustelualueella tonaalinen vs. sarjallinen- aiheesta. joku muistaakseni väitti, että esim. pentatonisen asteikon käyttäminen bluesissa on jotenkin vähemmän sitovaa tai enemmän musikaalista kuin esimerkiksi sarjalliset rivit tms. ja käytti sitä syynä miksi ei edes viitsi tutustua musiikkiin - joka on mun mielestä aika järjetöntä.
 
tai jotenkin noin se muistaakseni meni.
 
Se oli kyllä legendaarinen taistelu. Eräs keskustelija sanoi vain, että sarjallinen on synteettistä ja tonaalinen luonnollista, eikä perustellut väitettään mitenkään. Minusta se oli jännittävää.

Tästä olen kyllä eri mieltä. Minusta säveltäjän motivaatio ja tavoitteet ovat ymmärrettävissä olevia asioita. Musiikki sen sijaan ei ole ymmärrettävää juuri tuossa "älyllisessä" kontekstissa.
 
miten sä voit nähdä toisen pään sisään?
 
sä voit vetää johtopäätöksiä toisen käyttäytymisestä, mutta et sen enempää. ehkä sitä kaveria pidettäisiin täysin reikäpäänä juuri tällä hetkellä ja sitten joskus sadan vuoden kuluttua joku neropatti toteaisikin: "helvetti, se oli oikeassa; romantiikan aikana keksittiin jo kaikki oleellinen. se oli aikaansa edellä!" tai jotain.
 
kaikki inhimillinen toiminta ja siis nimenomaan myös säveltäminen EI ole järjen avulla perusteltavissa. itse asiassa minun mielestä juuri se millaista musiikkia joku säveltää on pikemminkin irrationaalinen ja vaistoon perustuva asia, kuin järjen avulla selitettävissä. oletko eri mieltä?
 
Uskon kyllä, että jos joku olisi säveltänyt oikein hyvän Bach-tyylisen fuugan ja se esitettäisiin minulle Bachin omana sävellyksenä, niin nauttisin siitä. Pitäisin sitä taas yhtenä hienona Bachin sävellyksenä. Vaikka minulle kerrottaisiin, että säveltäjä ei oikeasti ollutkaan Bach, niin nautintoni ei katoaisi mihinkään. Motivaation ymmärtäminen ei siis liity minulla nauttimiseen. Tosin, nykyään nautin eniten nykymusiikista.
 
joo, tulee mieleen rembrandt. ketään, joka haluaa nauttia kivoista kuvista, ei oikeasti kiinnosta mikä niistä sen tauluista on hänen itsensä maalaama ja mikä hänen oppilaansa.
 
Tämä on totta. Lapset myös uskaltavat improvisoida itse täysin estottomasti. Eivät he rupea ihmettelemään, että oliko tämä nyt kaunis intervalli.
 
tulee mieleen se hattupäinen kaveri kaisaniemenkadun risteyksessä, joka paukuttaa niitä kattiloita sun muita ja meuhkaa välillä täysin käsittämätöntä kieltään.
 
Se oli kyllä legendaarinen taistelu. Eräs keskustelija sanoi vain, että sarjallinen on synteettistä ja tonaalinen luonnollista, eikä perustellut väitettään mitenkään. Minusta se oli jännittävää.
 
kyllä se yritti jotain inttää, mutta minusta se vaikutti tekosyyltä omalle ennakkoluuloisuudelle.

Kyllä minä analysoin Mozartia ihan klassisin keinoin. Minulle länsimaisen taidemusiikin teoriassa on ihan tarpeeksi opiskelemista, enkä ole vielä kertaakaan tarvinnut pop/jazz-teoriaa mihinkään. Kannattaa ottaa huomioon, että jokainen opiskelee teoriaa omiin tarpeisiinsa.
 
Totta kai jokainen opiskelee teoriaa omiin tarpeisiinsa. Klassisella analyysillä pystyy analysoimaan kaikenlaista ja se toimii, mutta on mielestäni tarpeettoman hankalaa ja epäkäytännöllistä. Jos olet opiskellut pop/jazz-teoriaa, etkä silti ajattele asioita osittain sen kautta, nostan hattua jos pystyt toimimaan myös improvisoivana muusikkona, teet transkriptioita tai teet ylipäänsä mitään jossa vaaditaan suhteellisen välitöntä musiikillista ajattelua. Jos et ole opiskellut, niin mistä voit tietää ettet ole tarvinnut sitä mihinkään? Pääseehän sitä kävelemälläkin paikasta toiseen, mutta ei tajua kuinka hidasta se on ennen kuin vertaa sitä autolla paikasta toiseen pääsemiseen. (En tarkoita että klassinen-pop/jazz-asetelma olisi muka näin selkeästi toisen voitto, ei missään nimessä. P/J-teoriassakin on puutteensa.)
 
Mitä tarkoittaa, että "sävelet eivät sovi toisiinsa"?
 
Tarkoitan siis lähinnä säveltäjän subjektiivista kokemusta asiasta, eihän sopivuutta ole missään määritelty, ja jos onkin, se voidaan määrittää uudelleen.
Tarkoitukseni oli esittää asia säveltäjän näkökulmasta, siten että onko järkevää säveltää yrittäen kaikin keinoin välttää kaikkea perinteiseltä kuulostavaa ja toisiinsa sopivia, "tonaalisia" harmonioita tai sävelkulkuja.
 
Romanttinen ja siitä vanhempi musiikki on tottakai vakavasti otettavaa musiikkia. Sellaisen musiikin säveltäminen tänä päivänä vain ei ole kovin luontevaa. Sellaisista sävellyksistä ei voi oikein tulla muuta kuin pastisseja, kuvia vanhasta ajasta. Vähän kuin joku nykykuvataiteilija alkaisi maalata jo kuolleiden keisareiden muotokuvia täysin samanlaisella tekniikalla, kuin miten heitä maalattiin kaksisataa vuotta sitten.
 
Minä haluaisin kysyä, että miksi täytyisi rajoittaa oma mielensä säveltämään vain musiikkia, joka perustuu ikivanhoille käsityksillä siitä, mikä on kaunista? Musiikki on muuttunut aina ja tulee yhä muuttumaan. Minun on vaikea kuvitella, että kun kaikki muu tässä maailmassa kehittyy, jäätäisiin musiikissa 1800-luvulle.
 
Minä haluan pohjimmiltani kysyä sitä, että miksi täytyy rajoittaa oma mielensä säveltäessään? Miksi musiikin ei voi antaa tulla ulos sellaisella suotimella, että ottaa pois sen mikä on huonoa, ei sitä mikä on jonkun tyylin mukaista?
Miksi sävellykset täytyy aina määrittää jonkun sääntörakennelman mukaan johonkin tyyliin - onko sävellyksen pakko olla romanttista tai klassista, tai modernia? Miksi ei moderneja elementtejä - mielenkiintoisia sointivärejä yms. - voi sekoittaa romanttistyyppiseen orkestraatioon kappaleessa, jonka teema perustuu dimiasteikoille tai kokosävelaskelharmonioille?
 
Samoin, miksi ei voi maalata nykyään elävien ihmisten muotokuvia kaksisataa vuotta vanhalla tekniikalla 60-luvulla yleisessä käytössä olleilla maaleilla?
Tällainen ajattelu on mielestäni yhtä älytöntä kuin kaikki muukin lokerointi jota ihmisten on pakko harrastaa.
 
Voisitko vielä selventää vähän, että mitä tarkoitat tunnistettavalla fuugalla? Tarkoittaako se tonaalista fuugaa? Entä mitä tarkoittaa, että joku kuulostaa modernilta?
 
Tunnistettavalla fuugalla tarkoitan sitä, että fuuga on tunnistettavissa fuugaksi kuulokuvan perusteella, ei esim. siten että kun mahdollisesti lukee partituuria, on havaittavissa että jossain äänimassan alla on joku teoreettisesti fuugaksi määritettävä aleatorisiin lukujonoihin perustuva polyfoninen rytmisatsi, joka soitetaan mahdollisimman hiljaa ja joka huvittaa pelkkää säveltäjää ja tämän kolmea säveltäjäystävää, mutta vain siksi ettei kukaan muu tiedä fuugasta. (Tällaista saattaa olla ihan siistiä bongata sävellyksestä, mutta sellaisen itsetarkoituksellinen tekeminen on hieman kyseenalaista, varsinkaan jos "fuugalla" ei tosiaan ole minkäänlaista musiikillista funktiota)
 
Modernilla tarkoitan sitä, että käytetään loppuunkaluamattomia rakennusaineksia, jotka useimmiten sattuvat olemaan nopeasta kehityksestä johtuen peräisin jostain viimeisten 10-100 vuoden ajalta. Musiikki ei ole niin nopeasti kehittyvä ala, että kaikki vanhenisi nopeasti, joten suunnilleen kaikki 1900-luvun jälkeen tehty on vielä suhteellisen modernia.
 
Eli moderni, tunnistettava fuuga olisi fuugan tapaan kirjoitettu pätkä musiikkia, jossa käytetään modernia sävelmateriaalia - harvemmin käytettyjä asteikoita, tahtilajeja, fraasirakenteita, tai mitä säveltäjä ikinä keksii käyttää. Tietysti, niin kuin kaikessa taiteessa, mitä oudompia rakennusaineita käyttää, sitä selkeämmin joutuu asiansa esittämään. Tästä syystä em. esimerkki "olenpa tosi moderni" -tyyppisestä säveltäjästä on mielestäni hyvä osoitus siitä mihin erikoisuus ennen musiikkia -ajattelupa saattaa johtaa. Miksi sitä fuugan tekemistä pitää opiskella jos sitä ei aio käyttää mihinkään?

Minä haluan pohjimmiltani kysyä sitä, että miksi täytyy rajoittaa oma mielensä säveltäessään? Miksi musiikin ei voi antaa tulla ulos sellaisella suotimella, että ottaa pois sen mikä on huonoa, ei sitä mikä on jonkun tyylin mukaista?
Miksi sävellykset täytyy aina määrittää jonkun sääntörakennelman mukaan johonkin tyyliin - onko sävellyksen pakko olla romanttista tai klassista, tai modernia? Miksi ei moderneja elementtejä - mielenkiintoisia sointivärejä yms. - voi sekoittaa romanttistyyppiseen orkestraatioon kappaleessa, jonka teema perustuu dimiasteikoille tai kokosävelaskelharmonioille?
 
Samoin, miksi ei voi maalata nykyään elävien ihmisten muotokuvia kaksisataa vuotta vanhalla tekniikalla 60-luvulla yleisessä käytössä olleilla maaleilla?
Tällainen ajattelu on mielestäni yhtä älytöntä kuin kaikki muukin lokerointi jota ihmisten on pakko harrastaa.
 
Tästä olen aivan samaa mieltä.
 
Kun suunnittelin ja sävelsin ensimmäistä sinfoniaa ajattelin, että siitä tulee sävellys, mikä on minun aivoissani kehittynyt, niiden vaikutteiden pohjalta, joita olin siihen mennessä saanut.
 
Ajattelin myös siten, ettei siitä voi tulla lähellekään toisten säveltäjien sävellyksen kaltainen, sillä en pyrkinyt noudattamaan mitään tiettyä teoriaoppia tai toisten malleja. Suunnittelin ainoastaan sävellyksen suuret rakenteet oppien mukaisesti (enkä edes niitäkään, kuin pakosta tilanteen vaatiessa).
 
Silloinkin, kun oli välttämätöntä etsiä keinoja vaikeiden kohtien ratkaisuun toisten sävellyksistä, keksin aivan oman tyylin toteutukseen. Toisin sanoen ei ole mitään syytä olla ottamatta mallia muualta, vain pelätäkseen kopioivansa niitä.
 
Mitä tulee eri tyylikausien arvostuksille sävellystyyliä valitessa, tekee kovasti mieli, ainakin alussa, säveltää sellaisen tyylin musiikkia, jota eniten esitetään.
 
Tässä valinnassa nykymusiikin tyyli jää häviölle.
 
Edelleen, vaikka arvostelijani olivat sitä mieltä, että polyfoniaa olisi hyvä olla enemmän, en taipunut siihen aivan täysin ajattelin, että ellei se tunnu luontevalta on parempi olla käyttämättä. Sitä paitsi täysin monofonisia sävellyksiä on tehty hyvällä menestyksellä.
 
Mielestäni sävellyksellä, jota on miellyttävä kuunnella, on edelleen paikkansa. Sävellys voi olla yksinkertainen, sen ei tarvitse miellyttää analyytikoita taituruudellaan, se on vaan yksinkertaisesti onnistunut ilman mitään sen kummempia selityksiä.
 
Mutta kaiken aikaa mielessäni väijyi ilkeä pelko, mitä arvostelijat sanovat, löytyykö siitä lapsellisuuksia tai sellaista että osaamattomuus loistaa.
Tämä pakotti varovaisuuteen, ehkä liikaakin.
 
Kun nyt ajattelen säveltäväni uutta sinfoniaa, siitä tulee aivan varmasti huomattavan radikaalinen ja ainoa pyrkimykseni tulee todennäköisesti olemaan täysin uuden tyylin kehitteleminen.
Tässähän ei sitten olekaan enää mitään erikoista, koska se tuntuu minusta toista sinfoniaa säveltäessä luontevalta ja mielenkiintoisalta.

Miksi sävellykset täytyy aina määrittää jonkun sääntörakennelman mukaan johonkin tyyliin - onko sävellyksen pakko olla romanttista tai klassista, tai modernia? Miksi ei moderneja elementtejä - mielenkiintoisia sointivärejä yms. - voi sekoittaa romanttistyyppiseen orkestraatioon kappaleessa, jonka teema perustuu dimiasteikoille tai kokosävelaskelharmonioille?
 
Tämähän on nimenomaan jotain Debussy ja Messiaen osastoa, josta on hyvin hankala saada säveltäjän tarkoittamia ajatuksia irti klassisella teorialla sillä esim. oktatoninen on klassisromanttisessa teoriassa täysin tuntematon käsite vaikka se olisikin sijoitettu romanttiseen ympäristöön.

Totta kai jokainen opiskelee teoriaa omiin tarpeisiinsa. Klassisella analyysillä pystyy analysoimaan kaikenlaista ja se toimii, mutta on mielestäni tarpeettoman hankalaa ja epäkäytännöllistä.
 
Minä en siis nyt puhu vain siitä tolppa-analyysista, jossa annetaan soinnuille astenumero. Länsimaisen taidemusiikin teorioihin kuuluu monenlaisia muitakin analyysikeinoja, joita on kehitelty nimenomaan länsimaisen taidemusiikin analysoimiseen. Esimerkkeinä vaikkapa Schenker-analyysi ja joukkoteoria. Täytyy tietää, että mitä työkalua mihinkin tarvitsee.
 
Jos olet opiskellut pop/jazz-teoriaa, etkä silti ajattele asioita osittain sen kautta, nostan hattua jos pystyt toimimaan myös improvisoivana muusikkona, teet transkriptioita tai teet ylipäänsä mitään jossa vaaditaan suhteellisen välitöntä musiikillista ajattelua. Jos et ole opiskellut, niin mistä voit tietää ettet ole tarvinnut sitä mihinkään? Pääseehän sitä kävelemälläkin paikasta toiseen, mutta ei tajua kuinka hidasta se on ennen kuin vertaa sitä autolla paikasta toiseen pääsemiseen. (En tarkoita että klassinen-pop/jazz-asetelma olisi muka näin selkeästi toisen voitto, ei missään nimessä. P/J-teoriassakin on puutteensa.)
 
En ole vielä analysoinut kertaakaan mitään sellaista musiikkia, jossa olisi suuria pop/jazz-vaikutteita. Tottakai jazz-rytmiikan opiskelu voisi helpottaa vaikkapa Stravinskyn joidenkin teosten analysoimista. Minusta on kuitenkin aika selvää, että pop/jazz-teoria on kehittynyt työkaluksi nimenomaan pop/jazz-musiikin analysoimista varten.
 
Äh, nyt en ehdi kirjoittaa enempää.

Minä en siis nyt puhu vain siitä tolppa-analyysista, jossa annetaan soinnuille astenumero. Länsimaisen taidemusiikin teorioihin kuuluu monenlaisia muitakin analyysikeinoja, joita on kehitelty nimenomaan länsimaisen taidemusiikin analysoimiseen. Esimerkkeinä vaikkapa Schenker-analyysi ja joukkoteoria. Täytyy tietää, että mitä työkalua mihinkin tarvitsee.
 
En ole vielä analysoinut kertaakaan mitään sellaista musiikkia, jossa olisi suuria pop/jazz-vaikutteita. Tottakai jazz-rytmiikan opiskelu voisi helpottaa vaikkapa Stravinskyn joidenkin teosten analysoimista. Minusta on kuitenkin aika selvää, että pop/jazz-teoria on kehittynyt työkaluksi nimenomaan pop/jazz-musiikin analysoimista varten.
 
Äh, nyt en ehdi kirjoittaa enempää.
 
Ei tästä teoriasta jaksa höpistä enempää, loppujen lopuksi varmasti kovin harva ajattelee mitenkään puhdasoppisesti tietyn ajattelumallin mukaan. Niin kauan kuin pystyy ymmärtämään mitä musiikissa tapahtuu, on aivan sama vaikka ei olisi opiskellut yhtään mitään.

Tämähän on nimenomaan jotain Debussy ja Messiaen osastoa, josta on hyvin hankala saada säveltäjän tarkoittamia ajatuksia irti klassisella teorialla sillä esim. oktatoninen on klassisromanttisessa teoriassa täysin tuntematon käsite vaikka se olisikin sijoitettu romanttiseen ympäristöön.
 
Miekkoset kävivät omassakin mielessäni kirjoittaessani tekstiä. Mielestäni impressionismissa on paljon tutkimattomia polkuja jotka ainakin itseäni kiinnostavat. Ärsyttävää kaikissa tyylisuunnissa on vain usein se valtava pyrkimys individualismiin ja erottautumiseen kaikista muista tyylisuunnista, joka usein johtaa erikoisuuden tavoitteluun hyvienkin asioiden kustannuksella. Esim. se itsetarkoituksellinen, kamala leijunta ja pyrkimys pois selkeydestä, muodon ja kaiken muunkin, suhteen, on kovin rasittavaa impressionisteissa.
 
Häiritseekö ketään muuta muuten klassisen teorian epäspesifi ja epämusikaalinen termistö? Esim. oktatoninen ja heksatoninen ovat mielestäni uskomattoman huonoja nimiä asteikoille, jotka perustuvat ääneen. Eiväthän ne kerro mitään siitä miltä asteikko kuulostaa, ja kuulokuvan pohjalta asteikko on kuitenkin syntynyt. Voisivathan kahdeksan ääntä olla jotain aivan muutakin, ja silti oktatoninen kuvaisi näitä ääniä aivan yhtä hyvin.

Voisivathan kahdeksan ääntä olla jotain aivan muutakin, ja silti oktatoninen kuvaisi näitä ääniä aivan yhtä hyvin.
 
Kuvaako jooninen, miltä se kuulostaa?