Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Näitä on varmasti ollut, mutta Haku ei olla kotona, joten kysynpä siis:
 
Ollaan menossa Väen kanssa studioon ja soundipolitiikkaa miettiessä on jäänyt päähän pyörimään kysymys siitä, että mikä tekee jostain soundista hevin tai "rankan"? Onko se, että joku bändi on heavyä tai että se kuulostaa heavyltä, edes kiinni soundeista? Jos ei, niin mistä?
 
Onhan sitä monen laista riffiä, alavirettä, säröä, murinaa, huutoa, rääkymistä, tuplabasaria, nopeutta, tilutusta ja habitusta, mutta mikä se taikasana piilee? Asenteessa? Sävellyksessä? Sovituksessa?
 
Otetaan vastaan myös ideoita soundien julmentamiseksi.

Asennetta, kyllä. Ihan yhtä tärkeää munakkaiden soundien kanssa on se, että soitto on myös jämäkkää. Eli vaikka kitarassa on kuinka tappavat soundit tahansa, niin sitä pitää myös soittaa niin että se tappaa. Sama juttu rummuissakin, ei turhaa hiplailua vaan voimaa siihen soittoon. Noiden jämäköiden soundien saamiseksi en osaa oikein sanoa mitään kun ei ole pahemmin tietoa asiasta.

Jos asenne on tiukka ja se kuuluu, niin ei siitä murinoita ja plörinöitä tarvita.

Samaa mielta olen edellisten kirjoittajien kanssa, heavy syntyy soitosta. Esimerkkeinä käynee vaikka Judas Priest, joka on soittanut levyjä vaikka minkälaisilla soundeilla (Stained Class vs. Painkiller vs. Turbo), mutta aika heavyähän tuo on ollut aina. Stained Classin soundeilla olisi melkein voinut soittaa vaikka Totoa, mutta biisit kuulostavat aika rankoilta juuri soiton johdosta.
 
Soittakaa tarkasti, rankasti ja aggressiivisesti, siinä on heavyn avain.

Itse olen sitä mieltä, että rankka mussiikki lähtöö aina kovasta ja tiukasta komppiryhmästä eli rummuista ja bassosta. Turhan usein basso jää sinne taustalle ja kauheat kitaravallit vedetään siihen eteen.

Tiukalla soitolla saadaan heikommillakin soundeilla hyvää jälkeä, mutta hyvilläkään soundeilla ei saada lepsusta soitosta tiukan kuuloista.

Nauhoittakaa monta kitararaitaa (4 per äijä) *vähällä* gainilla ja *helvetin* tarkasti. Lopputulos varmasti naurattaa teitä kuinka hyvää vähäinen gain on ;)

Juu turhat säröt pois vaan, kuulostaa soittokin tarkemmalta ja selkeemmältä. Alavireet ei ainakaan tee musiikista "heviä" niinkuin nykyisin monet taitavat ajatella :S

Sitä ei voi kukaan kieltää, etteikö asenne olisi yksi tärkeimmistä ainesosista musiikkia tehdessä, oli se rock'n rollia tai heviä.

Soittimilla.

Joo kyllä se asenne on numbero uno, oli kyse sitten perunoiden kuorimisesta tai hevistä.

Mun mielestä soundit ja tuotanto on toki tärkeää, mutta ei suurin osa rankkuudesta. Siis jos rankkuus käsitetään itseisarvoksi ja pakolliseksi osaksi musiikkia.
 
Mun mielestä rankkuus / raskaus perustuu neljään asiaan: biisit, niiden soittaminen (eli sovittaminen), tuotanto ja kontrasti. Jostain näistä neljästä voidaan toki joustaa: voihan bändi tehdä raskaan version jostain hempeästä poppibiisistä. Mutta yleensä kaikki neljä komponenttia ovat tärkeitä.
 
Tuo neljäs komponentti, kontrasti, unohtuu monesti bändeiltä. Dynamiikaksikin sitä voisi sanoa, vaikka pelkkä dynamiikkakaan ei vielä välttämättä riitä.
 
Kontrastin puuttumista voisi verrata kauhuelokuvaan, jossa moottorisahamurhaaja juoksee koko ajan päähenkilöiden perässä, elokuvan alusta sen loppuun. Se käy monelle katsojalle tylsäksi. Tarvitaan myös niitä rauhallisempia kohtauksia, jotta elokuvan rankemmat kohdat tuntuisivat joltain.
 
Sama pätee levyihinkin. Jos levyllä on 10 biisiä, jotka paahdetaan läpi hektisellä energialla ja tempolla, se käy tylsäksi. Onhan se rankka levy, mutta rankkuus ei tunnu enää miltään levyn loppupuolella.

Sama pätee levyihinkin. Jos levyllä on 10 biisiä, jotka paahdetaan läpi hektisellä energialla ja tempolla, se käy tylsäksi. Onhan se rankka levy, mutta rankkuus ei tunnu enää miltään levyn loppupuolella.
 
Reign In Blood?

Reign In Blood?
 
Sun mielestäsi RIB:stä ei löydy dynamiikkaa tai ylipäätään minkäänlaista kontrastia?

Levyn rankkuus on tunnetila munsta. Se joko on, tai sitten ei. Eikä sen pitäis munsta olla itseisarvo hewimedley-levyllä.

Hyvä sävellys ja sovitus. Soundien ja biisin pitää tukea toisiaan (kaikki jutut ei toimi kaikilla saundeilla). Täytyy myös tuntea tekniikat, millä saada saundit potkimaan. Rummut on kaiken selkäranka ja hevissä usein toimii tosiaan sellainen BT:n tuoma saksalainen tarkkuus, silleen et kannut on ihan sikavitun taimissa. Bassot ja kitarat tarkasti kerroksina päälle.
 
Toisaalta joku viulukonsertto voi olla ihan helvetin rankka fiilikseltään ilman suuria särövallejakin. Hevistä puhuttaessa kuitenkin yleensä tarkoitetaan biisin ja sen esityksen sekä saundien yhteisvaikutuksesta syntyvää nyrkkiä, joka iskee täysillä päin kasvoja.

Yksi sana. Black metal.

Matala vire, tiukka komppi, lauletaan räkäisesti tai örinäisesti joko saatanaa ylentävästi tai naisia alentavasti, pop kaava, säröö, volaa, nopeutta, irvistys kasvoilla....
 
Lyriikat on tärkeitä, näkeehän sen Cannibal Corpsestakin. Vaikka kukaan ei ota sanastakaan selvää niin silti kaikki teinit siteeraa sanoja sieltä kansivihkosista joka paikkaan kun ne on niin evil ja cool...

Ei sitä heviä vaan enää tehdä. Ihmiset on unohtaneet hevin tekemisen, vähän niinkuin leffassa Zardoz, ihmiset ei enää osanneet lisääntyä, kun valitettavasti menettivät mielenkiinnon siihen.
Judas Priest on poikkeus, joka vahvistaa säännön.