Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Nyt kun on tullut 20th century harmonyä opiskeltua niin on kyllä joutunut alottamaan ihan alusta kaikessa. Varsinkin ihan alkuun se oli todella raskasta. Lähtökohdat on niin erilaiset etten pystynyt käyttämään oikeastaan mitään aikasemmin Salmenhaaralta oppimaani hyödyksi.
 
Ei kuulemma kannata sibiksen pääsykokeeseen sävellysnäytteenä mitään tonaalista laittaa niin pakon edessä olin. Nyt huomaan jo pitäväni modernista musiikista =)
 
Miksiköhän Sibiksessä ei arvosteta tonaalista kamaa? Tässä on kyllä mielestäni hurja asennevamma klassisella puolella.

Tässä on vain se perustavanlaatuinen ero, että vanhempi musiikinteoria lähtee täysin tonaalisista lähtökohdista, jotka eivät sovellu lainkaan esim. atonaalisuuden, polytonaliteetin, kvarttisointujen, yms. analyysiin. Jos olet oppinut pyörittämään terssipinoja ja V-I purkauksia, ei työkalut ole aivan oikeat purkaa vaikkapa dodekafonisia sarjoja sillä tavoin, kun säveltäjä on asian ajatellut.
 
Paitsi että eikö siinä vaiheessa, kun olen itse säveltäjä, pitäisi periaatteessa olla oikeus purkaa sarjat aivan niin kuin lystään? Jos näin ei ole, silloinhan koko alkuteesi siitä että mikä tahansa voi seurata mitä tahansa on väärä;)
 
Mielestäni koko tonaalisen ja atonaalisen musiikin vastakkainasettelu on hieman kummallista. On asioita, jotka toimivat kokonaisuutena ja asioita, jotka eivät toimi kokonaisuutena. Täysin atonaalista tilaa ei ole olemassa, eikä varsinkaan täysin atonaalista musiikkia, koska termi on ymmärrettävissä epämusiikiksi - musiikin käsitteen koko lähtökohta on se, että meteli on järjestetty johonkin muotoon ja välittömästi tämä tarkoittaa sitä että se on epämeteliä, järjestettyä ääntä. Järjestys tarkoittaa rajoja, olivat ne kuinka häilyviä tahansa ja rajat tarkoittavat järjestelmää, tonaliikkaa tässä tapauksessa. On siis vain tonaalista musiikkia. Ei edes luonnossa esiinny täysin atonaalista tilaa, paitsi ehkä täydellinen hiljaisuus, koska mistä tahansa klusterista on erotettavissa yhteensopivia ääniä, tai vaihtoehtoisesti huonoja ja hyviä sävyjä (tämähän on periaatteessa subjektiivista, käytännössä ehdollistumista).
 
Tämä on typerää pohdiskelua, myönnettäköön, mutta mielestäni perinteisesti yhteensopivien sävyjen tahallinen välttäminen on hieman keinotekoista ajattelua, jos tarkoitus on aikaansaada musiikkia, eikä vain soittimilla tehtyä luonnonääntä - meteliä, niin kuin ajatus voidaan tulkita, joskin käsite on hieman harhaanjohtava.
 
Jos olet perehtynyt kovasti moderniin teoriaan, niin voitko kertoa, mitkä ovat asioita, joita pitäisi välttää modernin musiikin säveltämisessä?

Nyt kun on tullut 20th century harmonyä opiskeltua niin on kyllä joutunut alottamaan ihan alusta kaikessa. Varsinkin ihan alkuun se oli todella raskasta. Lähtökohdat on niin erilaiset etten pystynyt käyttämään oikeastaan mitään aikasemmin Salmenhaaralta oppimaani hyödyksi.
 
Modaalista ajattelua klassisen teorian pitäisi tukea melko vahvasti.

Paitsi että eikö siinä vaiheessa, kun olen itse säveltäjä, pitäisi periaatteessa olla oikeus purkaa sarjat aivan niin kuin lystään? Jos näin ei ole, silloinhan koko alkuteesi siitä että mikä tahansa voi seurata mitä tahansa on väärä;)
 
Kyllä mutta saatko vaikkapa nyt riffivetoisen rockin äänenkuljetuksesta ja soinnutuksesta oleelliset periaatteet irti klassisella sointuanalyysillä ja kenraalibassolla?
 
Tai vaikkapa nyt jazzia analysoidessa klassisella sointuanalyysilla ihan yksinkertaisistakin substituutioista voi syntyä aika kummallisia tulkintoja.
 
Ruuvimeisseli ei välttämättä ole paras mahdollinen vasara.
 
Mielestäni koko tonaalisen ja atonaalisen musiikin vastakkainasettelu on hieman kummallista. On asioita, jotka toimivat kokonaisuutena ja asioita, jotka eivät toimi kokonaisuutena. Täysin atonaalista tilaa ei ole olemassa, eikä varsinkaan täysin atonaalista musiikkia, koska termi on ymmärrettävissä epämusiikiksi - musiikin käsitteen koko lähtökohta on se, että meteli on järjestetty johonkin muotoon ja välittömästi tämä tarkoittaa sitä että se on epämeteliä, järjestettyä ääntä. Järjestys tarkoittaa rajoja, olivat ne kuinka häilyviä tahansa ja rajat tarkoittavat järjestelmää, tonaliikkaa tässä tapauksessa. On siis vain tonaalista musiikkia. Ei edes luonnossa esiinny täysin atonaalista tilaa, paitsi ehkä täydellinen hiljaisuus, koska mistä tahansa klusterista on erotettavissa yhteensopivia ääniä, tai vaihtoehtoisesti huonoja ja hyviä sävyjä (tämähän on periaatteessa subjektiivista, käytännössä ehdollistumista).
 
Mielestäni tonaliteetti on väärä termi tässä tapauksessa. Sillä kun tarkoitetaan nimenomaan duuri- ja molliasteikoilla sijaitsevia asteita. Itse olen ainakin mieltänyt tonaliteetin vaativan esim. dominantteja ja niiden purkauksia. Kun taas lähdetään analysoimaan atonaalista kamaa sointuasteajattelu ja dominanttipurkaukset eivät välttämättä ole se järkevin lähtökohta, vaan kannattaa lähteä hakemaan enemmänkin intervallien konsonanssia ja dissonanssia, jonkinnäköisiä symmetrioita tai jotain muuta vastaavaa.
 
Tai jos oletetaan biisin perustuvankin dominanttipurkauksille, mutta soinnut ovat vaikkapa nyt kvarttipinoja ei klassinen sointuanalyysi ole kovinkaan kuvaava.
 
Jos olet perehtynyt kovasti moderniin teoriaan, niin voitko kertoa, mitkä ovat asioita, joita pitäisi välttää modernin musiikin säveltämisessä?
 
En ole perehtynyt kovasti, mutta mielestäni tämä kysymys lähtee vääristä olettamuksista. Se, että ymmärrämme vaikkapa nyt sitä, miten Schönberg ajatteli ei tarkoita, ettäkö sillä tähdättäisiin vain Schönbergin sarjallissen tyylin imitointiin. Vaikka minua itseäni ei kiinnostakaan säveltää romanttista huttua koen silti ihan tarpeellisena ymmärtää ajatusmaailmaa, joka vallitsi 1800-luvun soinnutuksessa ja orkestraatiossa.

Kävin vierailemassa sivuillasi ja täytyy sanoa että kyllä se teksti taas vähän silmiäni avasi. Sellainen juttu jäi kyllä vielä epäselväksi että mitä mielestäsi kannattaisi ensiksi alkaa opiskelemaan jos aikoo sinfonian säveltää?
 
Olipas kovasti keskustelua, pitäisikö northenin ensin opetella harmoniaoppi vai sävellajiton sävellystyyli.
 
Unohditte kokonaan, mikä oli northernin lähtötilanne.
 
Mielestäni northernin pitäisi ehdottomasti aloittaa opiskelut musiikin perustiedoista, sitten harmonia, soitinopas ja viimeiseksi joku nykymusiikin tyyli. Ei kyllä maininnutkaan mitään nykytyylistä.
 
Muuten, Jorma Kontusen kirja Harmonia2, soinnutus, sisältää sekä soinnutuksen, että kontrapunktin.
 
Edelleen, olen sitä mieltä, että ellei tunne klassiselta kaudelta peräisin olevaa nykyistä harmoniaoppia, ei voi olla nykymusiikkia säveltäessään kovin hyvin tietoinen siitä mitä on tekemässä.

Olipas kovasti keskustelua, pitäisikö northenin ensin opetella harmoniaoppi vai sävellajiton sävellystyyli.
 
Unohditte kokonaan, mikä oli northernin lähtötilanne.
 
Mielestäni northernin pitäisi ehdottomasti aloittaa opiskelut musiikin perustiedoista, sitten harmonia, soitinopas ja viimeiseksi joku nykymusiikin tyyli. Ei kyllä maininnutkaan mitään nykytyylistä.
 
Muuten, Jorma Kontusen kirja Harmonia2, soinnutus, sisältää sekä soinnutuksen, että kontrapunktin.
 
Edelleen, olen sitä mieltä, että ellei tunne klassiselta kaudelta peräisin olevaa nykyistä harmoniaoppia, ei voi olla nykymusiikkia säveltäessään kovin hyvin tietoinen siitä mitä on tekemässä.
 
Kuka tässä on northenista puhunut? Siitähän tämä lähti, että ilmeisesti sä olit ehtinyt tutustua vasta 1700-1800 lukuun. On itsetäänselvää, että klassinen teoria kannattaa opetella ihan ensimmäiseksi, sillä siihen pohjautuu myös vahvasti nykypäivän populaarimusiikki ja todella suuri osa uudesta taidemusiikista. Nyt kun tulit kuitenkin aloittelevammat tapaukset maininneeksi, niin siitä tulikin mieleeni seuraava. Itseasiassa en yhtään myöskään vastusta ajatusta pitää modernimpaa teoriaa klassisemman vierellä opiskellessa. Mielestäni se valtava kehitys, mitä viimeisen sadan vuoden aikana on tehty ei ole ihan itsenäisenä ilmiönä sivuutettavissa.
 
On hieman vaikeaa keksiä järjestystä, jossa asiat olisi järkevintä käydä. Klassinen toki ensin ja siitä romantiikkaan. Sen jälkeen onkin sitten aikalailla makuasia, että mennäänkö barokkiin vai myöhäisromantiikkaan. Kuitenkin jostain Sibeliuksesta ja Mahlerista on aika selkeä jatkumo Debussyyn ja Messiaeniin josta päästäänkin vaikkapa Milhaudin ja Coplandin kautta sitten jo aika erilaisille vesille. Kuitenkaan en näe mahdottomana leikkiä esim. klassisen yhteydessä vaikkapa väärällä bassolla(laitetaan bassosäveleksi jotain, mikä ei kuulu sointuun), jolla on taas joitain yhteyksiä esim. uusklassismiin. Tai mielestäni esim. fuugalla on joitain yhtymäkohtia sarjallisuuteen, jolloin ei välttämättä ole huono idea käsitellä näitä hieman rinnakkain. Makuasioita.
 
Vaikka säveltäisi pelkkää klassista näkisin kuitenkin hyödyllisenä ymmärtää niitä asioita, joita on 1900-luvulla havaittu.

Kuka tässä on northenista puhunut? Siitähän tämä lähti, että ilmeisesti sä olit ehtinyt tutustua vasta 1700-1800 lukuun.
 
Minä kylläkin vastasin northernille.
 
Tutustuin kyllä myöhempiinkin tyyleihin, mutta päätin säveltää sinfonian klassismiin - myöhäisromantiikkaan perustuen.
Tosin ei siitä mitenkään tyylipuhdas sellainen tullut.
Pidemmälle edettyäni huomasin jopa impressionismin houkuttelevan, mutta päädyin kuitenkin perinteiseen.
 
Syy miksi valitsin klassismin - myöhäisromantiikan, johtui siitä, että huomasin sinfoniakonserttien sisältävän pääasiassa näitä tyylikausia. Itse pidän myös näistä.
 
Vaikka säveltäisi pelkkää klassista näkisin kuitenkin hyödyllisenä ymmärtää niitä asioita, joita on 1900-luvulla havaittu.
 
Luonnollisesti enhän minäkään olisi muuten osannut kohdistaa valintaani nimenomaan edm. kausien tyyleille.

Hakusassa ovat musiikinteorian kirjat edelleen minulla. Keskustelin tästä myös oman sinfoniani tarkastajan kanssa ja tulimme myös johtopäätökseen, olen lukenut koko musiikin teorian suomenkielisenä, kun luen Jorma Kontusen kirjasarjan.
 
"Koko musiikinteoria"? Missä mielessä?
 
Mielestäni, osatakseen musiikinteoriaa edes kattavasti, tulee osata mm. seuraavia asioita:
- säveltää fuuga J.S.Bachin tyyliin
- analysoida klassismin ajan sonaatteja ja sinfonioita, tunnistaa osien muoto, säerakenne, harmonia
- soinnuttaa koraalimelodia sekä barokkityyliin että romanttisempaan, kromaattiseen tyyliin
- analysoida dodekafonisia kappaleita, löytää rivin originaalimuoto, tunnistaa muut teoksessa käytetyt rivimuodot
- analysoida 1900-luvun alkupuolen säveltäjien teoksia, tunnistaa niissä käytetyt asteikot, harmoniarakenteet, sävelluokkajoukot (Bartok, Debussy jne.)
- hahmottaa länsimaisen taidemusiikin historia ja sen "suuret linjat" ainakin renessanssista tähän päivään
- kyettävä lukemaan edes joitakin artikkeleita alan lehdistä
ja paljon, paljon muuta.
 
Usein minusta tuntuu, että ihmisiltä on unohtunut se, kuinka laaja tämä taidemusiikin kenttä on. Sen teorian tunteminen "kokonaan" on oikeastaan mahdotonta. Olen kyllä sitä mieltä, että säveltäjän tulee tuntea teoriaa mahdollisimman kattavasti ja osattava nuo kaikki mainitsemani asiat. Totuus kuitenkin on, että luettelemani asiat ovat vain murto-osa valtavasta kokonaisuudesta. Edes Sibelius-Akatemian musiikinteorian professorit eivät osaa "koko musiikinteoriaa", vaan tutkivat uusia asioita jatkuvasti. Oppiminen tällä alalla ei lopu koskaan.

"Koko musiikinteoria"? Missä mielessä?
 
Siis suomenkielinen musiikinteoria. Koska tiedossani ei ole muita kuin J. Kontusen kirjat, ne ovat minulle "koko musiikinteorian oppikirjasto". Hajanaisia, suppeita tietoja löytyy monestakin lähteestä, mutta ei kirjamuodossa olevia.
 
Olisin kovasti kiitollinen, jos kerrotte mitä muita, kuin Jorma Kontusen, kirjoja löytyy suomenkielisenä.

Pidemmälle edettyäni huomasin jopa impressionismin houkuttelevan, mutta päädyin kuitenkin perinteiseen.
 
Syy miksi valitsin klassismin - myöhäisromantiikan, johtui siitä, että huomasin sinfoniakonserttien sisältävän pääasiassa näitä tyylikausia.
 
Minusta tässä on jotain outoa.

Olipas kovasti keskustelua, pitäisikö northenin ensin opetella harmoniaoppi vai sävellajiton sävellystyyli.
 
Unohditte kokonaan, mikä oli northernin lähtötilanne.
 
Mielestäni northernin pitäisi ehdottomasti aloittaa opiskelut musiikin perustiedoista, sitten harmonia, soitinopas ja viimeiseksi joku nykymusiikin tyyli. Ei kyllä maininnutkaan mitään nykytyylistä.
 
Muuten, Jorma Kontusen kirja Harmonia2, soinnutus, sisältää sekä soinnutuksen, että kontrapunktin.
 
Edelleen, olen sitä mieltä, että ellei tunne klassiselta kaudelta peräisin olevaa nykyistä harmoniaoppia, ei voi olla nykymusiikkia säveltäessään kovin hyvin tietoinen siitä mitä on tekemässä.
 
Kiitoksia neuvoistasi, täytyykin tässä joku päivä poiketa kirjastossa lainailemassa kirjoja.

Kyllä mutta saatko vaikkapa nyt riffivetoisen rockin äänenkuljetuksesta ja soinnutuksesta oleelliset periaatteet irti klassisella sointuanalyysillä ja kenraalibassolla?
 
Tai vaikkapa nyt jazzia analysoidessa klassisella sointuanalyysilla ihan yksinkertaisistakin substituutioista voi syntyä aika kummallisia tulkintoja.
 
Ruuvimeisseli ei välttämättä ole paras mahdollinen vasara.
 
Mainiosti sanottu. Klassinen sointuanalyysi on myös mun mielestä ihan hanurista koska se ei ole kovin käyttökelpoista käytännössä, se on totta. Olen opiskellut sekä klassista että pop/jazz-teoriaa kovasti ja niiden molempien ymmärtämisestä on etua - en vain tajunnut että mielestäsi täytyy rajoittua jonkin yhden teoriaopin käytäntöihin. Ei kai kukaan enää analysoi klassisen analyysin mukaan sointuja, vai analysoiko?
 
Mielestäni tonaliteetti on väärä termi tässä tapauksessa. Sillä kun tarkoitetaan nimenomaan duuri- ja molliasteikoilla sijaitsevia asteita. Itse olen ainakin mieltänyt tonaliteetin vaativan esim. dominantteja ja niiden purkauksia. Kun taas lähdetään analysoimaan atonaalista kamaa sointuasteajattelu ja dominanttipurkaukset eivät välttämättä ole se järkevin lähtökohta, vaan kannattaa lähteä hakemaan enemmänkin intervallien konsonanssia ja dissonanssia, jonkinnäköisiä symmetrioita tai jotain muuta vastaavaa.
 
Tai jos oletetaan biisin perustuvankin dominanttipurkauksille, mutta soinnut ovat vaikkapa nyt kvarttipinoja ei klassinen sointuanalyysi ole kovinkaan kuvaava.
 
Jeps, annoinkin tahallaan ajatuksieni harhailla aika pitkälle, jotta pystyisin kunnolla kyseenalaistamaan modernin säveltämisen tavoitteita ja periaatteita.
Todellisuudessakin hahmotan asian kuitenkin niin, ettei ole olemassa atonaalista musiikkia - on olemassa vain tonaliikkaa ja pidemmälle vietyä tonaliikkaa - mitä pidemmälle tonaalista käsittelyä viedään, sitä enemmän asiat toimivat kokonaisuuksien kautta. Harjaantumattomaan korvaan joku niinkin yksinkertainen musiikki kuin Dream Theater (anteeksi esimerkki klassisen ulkopuolelta, tuli vaan niin elävä esimerkki mieleen bändin kohdalta) kuulostaa siltä että "noihan soittaa väärin" vaikka todellisuudessa asia ei ole ollenkaan niin. Purkaukset ja tonaliikka vain muodostuvat niin paljon isommista paloista, ettei musiikkia voi kuunnella samalla tavalla kuin vähemmän pitkällä olevaan harmoniseen käsittelyyn perustuvaa musiikkia. On olemassa kuitenkin sellaisiakin tilanteita, joissa ollaan mukamas tosi pitkällä ja todellisuudessa vaan vedetään päin pyllyä.
 
Ei tonaliteetti välttämättä vaadi soivia dominanttipurkauksia, vaan vain sitä että harmoniasta voi kuulla sen olevan mahdollista purkautua dominantin kautta (oletan että tarkoitit tätä) - kuuntelin muuten eilen Segerstamin 15. sinfoniaa ja totesin että en sitäkään kutsuisi muuta kuin pitkälle viedyksi tonaaliseksi kamaksi.
 
Tästä on typerää väitellä koska se ei oikeasti johda yhtään mihinkään. Haluaisin vain herättää ihmisiä ajattelemaan että A) miksi täytyisi rajoittaa oma mielensä siihen että säveltää vain musiikkia jossa sävelet eivät sovi toisiinsa, miksi ei voisi säveltää mitä tahansa mitä saa päässään tuotettua - ja B) miksi se "atonaalinen", tai nykyklassinen on niin siistiä ettei muuta saa tehdä? Miksi romanttinen tai vanhempikin kama ei olisi yhtä vakavasti otettavaa musiikkia kuin joku värisäveltäminen?
 
Säveltäjämestari listasi asioita joita pitäisi hallita jotta voisi säveltää klassista. Jos kerran fuugat, koraaliharmonia, kontrapunkti jne. kuuluvat pakollisiin opintoihin, miksi ne eivät saisi kuulua myös sävellyksiin perinteisemmässä asussaan - sehän vasta luovaa onkin jos pystyy tekemään tunnistettavia fuugia jotka kuulostavat modernilta.
 
En ole perehtynyt kovasti, mutta mielestäni tämä kysymys lähtee vääristä olettamuksista. Se, että ymmärrämme vaikkapa nyt sitä, miten Schönberg ajatteli ei tarkoita, ettäkö sillä tähdättäisiin vain Schönbergin sarjallissen tyylin imitointiin. Vaikka minua itseäni ei kiinnostakaan säveltää romanttista huttua koen silti ihan tarpeellisena ymmärtää ajatusmaailmaa, joka vallitsi 1800-luvun soinnutuksessa ja orkestraatiossa.
 
Mihin sillä tähdätään? Mua ihan kiinnostaa että mitä ihmiset, jotka haluavat säveltää modernia musaa, aikovat ja haluavat tehdä niin pääasiallisen oppimisprosessin aikana kuin myöhemminkin.

Minusta tässä on jotain outoa.
 
Mitä outoa?
 
Tässä on poimintoja Sharkmanin esittelmältä sivulta:
 
http://www.tsv.fi/ttapaht/997/aho.htm
 
"Vuosituhannen vaihteen tilanne nykymusiikissa

Vuosituhannen kiertyessä loppuunsa tuntuu siltä, että uudessa musiikissa oltaisiin palattu perimmäisten kysymysten ääreen. Uutuudella sinänsä ei ole enää itseisarvoa, koska itse minkäänlaisen uuden äänimateriaalin avulla ei ole mahdollista enää shokeerata yleisöä.
Yllättävästi 2000-luvun vaihteen nykymusiikissa esiintyy monia niistä tendensseistä, joita tavattiin jo vuosisadan alussa myöhäisromantiikan hajotessa, eli musiikinhistoriallinen kehä näyttää 1900-luvun aikana kiertyneen ympäri.
 
Konserttien ohjelmistoista valtaosa on silti edelleenkin vanhaa musiikkia, ja suuri osa yleisöstä suhtautuu nykymusiikin ilmiöihin yhä vielä ennakkoluuloisesti ja torjuvasti. Tällaisessa tilanteessa monet säveltäjät ovat alkaneet tosissaan kiinnittää huomiota musiikkinsa kommunikoivuuteen sekä teosten sanottavaan ja sisältöön. Tällöin kysymykset tyylistä, käytetystä materiaalista tai sävellystekniikasta jäävät merkitykseltään toissijaisiksi. "
 
Ei tunnu minusta yhtään oudolta.

Mitä outoa?
 
Käyttämäsi sanavalinnat, että halutti hieman tehdä jotain impressionistishenkistä tms. ja päädyit valitsemaan 1700-luvun tyylin siksi, että suurin osa sinfoniaorkesterien ohjelmistosta koostuu wieniläisklassisista säveltäjistä.

Syy miksi valitsin klassismin - myöhäisromantiikan, johtui siitä, että huomasin sinfoniakonserttien sisältävän pääasiassa näitä tyylikausia. Itse pidän myös näistä.
 
En valinnut vain klassismia, vaan klassismin ja myöhäisromantiikan kausilta olevia tyylejä. Siis useita tyylejä samassa sävellyksessä.
Pääpaino kuitenkin romantiikan ajalta. Jos tarkoja ollaan sieltä löytyy ainakin yksi kohta sitä impressionismiakin, vieläpä tietoisesti laitettuna.
 
Kun suunnittelin imressionismin tyyliä, suunnittelin sitä sinfonian aikuisuus kohtaan. Tällä tyylillä olisin kuvannut aikuisen ihmisen tilannetta, missä todellisuuden käsitys alkaa horjua ja oman elämän hallinta pettää.
 
Olin kuitenkin epävarma tyylin onnistumisesta, siitä kuinka saan sen sopimaan yhteen jonkun muun tyylin kanssa , niinpä päätin olla käyttämättä kyseistä tyyliä.

Miksiköhän Sibiksessä ei arvosteta tonaalista kamaa? Tässä on kyllä mielestäni hurja asennevamma klassisella puolella.
 
Tähän minun pitikin vielä kommentoida. Mistäköhän tällainen käsitys on tullut? Kun itse hain akatemialle, oli sävellysnäytteissäni kappale, joka on aika selkeästi g-mollissa ja jonka harmonia koostuu aika perinteisistä terssirakenteisista soinnuista. Tosin, näitä sointuja ei ole yhdistelty kovin perinteisesti, mutta tonaalinen sävy kappaleessa on selvä. Silti, kas kummaa, pääsin sisään.
 
Toinen asia on sitten se, että millaista musiikkia sävellystä opiskellessa sävelletään. Täytyy ottaa huomioon, että tosiaan akatemiaan mennään opiskelemaan säveltämistä, ei toimimaan valmiina säveltäjänä. Tämän takia uskoisin, että opiskelijoita valitaan myös sen perusteella, että he ovat valmiita kokeilemaan sävellyksissään kaikenlaista. Jos hakijan asenne on jo hakiessa sellainen, että hän ei halua säveltää mitään muuta, kuin tonaalista musiikkia, voi opiskelusta tulla todella rankkaa. Opiskelija ei nimittäin voi itse päättää opiskelemistaan asioista. Sanotaan nyt kuitenkin, että eivät opettajat tietenkään ole mitään tyranneja, jotka yrittävät tunkea jokaisen opiskelijan johonkin tiettyyn muottiin, vaan opettajan tehtävähän on avata opiskelijan korvia, mielikuvitusta ja "ongelmanratkaisukykyä" kunkin oppilaan omien lähtökohtien mukaan.
 
Kun länsimainen taidemusiikki on kehittynyt tähän pisteeseen, jossa nyt ollaan, on minun vaikea kuvitella sävellysopiskelijaa, joka voisi koko opiskeluaikansa säveltää vain tonaalista musiikkia. Tonaalisia harjoituksiahan kaikki opiskelijat tekevät kuitenkin jatkuvasti satsiopissa.

Siis suomenkielinen musiikinteoria. Koska tiedossani ei ole muita kuin J. Kontusen kirjat, ne ovat minulle "koko musiikinteorian oppikirjasto". Hajanaisia, suppeita tietoja löytyy monestakin lähteestä, mutta ei kirjamuodossa olevia.
 
Olisin kovasti kiitollinen, jos kerrotte mitä muita, kuin Jorma Kontusen, kirjoja löytyy suomenkielisenä.
 
Tämä on tietenkin ongelmallista. Suurin osa hyvästä kirjallisuudesta on tosiaan englanniksi. Jos kuitenkin haluat laajentaa hieman teorian, satsiopin ja historian tuntemustasi, löytyvät ainakin seuraavat kirjat suomeksi:
Lauri Otonkoski (toim.): Klang - Uusin musiikki
Paul Griffiths: Musica nova
Knud Jeppesen: Kontrapunkti - klassisen vokaalipolyfonian oppikirja (tätä ei saa enää kirjakaupoista, mutta kirjastosta voi löytyä)

Mainiosti sanottu. Klassinen sointuanalyysi on myös mun mielestä ihan hanurista koska se ei ole kovin käyttökelpoista käytännössä, se on totta. Olen opiskellut sekä klassista että pop/jazz-teoriaa kovasti ja niiden molempien ymmärtämisestä on etua - en vain tajunnut että mielestäsi täytyy rajoittua jonkin yhden teoriaopin käytäntöihin. Ei kai kukaan enää analysoi klassisen analyysin mukaan sointuja, vai analysoiko?
 
Kyllä minä analysoin Mozartia ihan klassisin keinoin. Minulle länsimaisen taidemusiikin teoriassa on ihan tarpeeksi opiskelemista, enkä ole vielä kertaakaan tarvinnut pop/jazz-teoriaa mihinkään. Kannattaa ottaa huomioon, että jokainen opiskelee teoriaa omiin tarpeisiinsa.
 
Tästä on typerää väitellä koska se ei oikeasti johda yhtään mihinkään. Haluaisin vain herättää ihmisiä ajattelemaan että A) miksi täytyisi rajoittaa oma mielensä siihen että säveltää vain musiikkia jossa sävelet eivät sovi toisiinsa, miksi ei voisi säveltää mitä tahansa mitä saa päässään tuotettua - ja B) miksi se "atonaalinen", tai nykyklassinen on niin siistiä ettei muuta saa tehdä? Miksi romanttinen tai vanhempikin kama ei olisi yhtä vakavasti otettavaa musiikkia kuin joku värisäveltäminen?
 
Mitä tarkoittaa, että "sävelet eivät sovi toisiinsa"?
 
Romanttinen ja siitä vanhempi musiikki on tottakai vakavasti otettavaa musiikkia. Sellaisen musiikin säveltäminen tänä päivänä vain ei ole kovin luontevaa. Sellaisista sävellyksistä ei voi oikein tulla muuta kuin pastisseja, kuvia vanhasta ajasta. Vähän kuin joku nykykuvataiteilija alkaisi maalata jo kuolleiden keisareiden muotokuvia täysin samanlaisella tekniikalla, kuin miten heitä maalattiin kaksisataa vuotta sitten.
 
Minä haluaisin kysyä, että miksi täytyisi rajoittaa oma mielensä säveltämään vain musiikkia, joka perustuu ikivanhoille käsityksillä siitä, mikä on kaunista? Musiikki on muuttunut aina ja tulee yhä muuttumaan. Minun on vaikea kuvitella, että kun kaikki muu tässä maailmassa kehittyy, jäätäisiin musiikissa 1800-luvulle.
 
Säveltäjämestari listasi asioita joita pitäisi hallita jotta voisi säveltää klassista. Jos kerran fuugat, koraaliharmonia, kontrapunkti jne. kuuluvat pakollisiin opintoihin, miksi ne eivät saisi kuulua myös sävellyksiin perinteisemmässä asussaan - sehän vasta luovaa onkin jos pystyy tekemään tunnistettavia fuugia jotka kuulostavat modernilta.
 
Voisitko vielä selventää vähän, että mitä tarkoitat tunnistettavalla fuugalla? Tarkoittaako se tonaalista fuugaa? Entä mitä tarkoittaa, että joku kuulostaa modernilta?

ainakin seuraavat kirjat suomeksi:
Lauri Otonkoski (toim.): Klang - Uusin musiikki
Paul Griffiths: Musica nova
Knud Jeppesen: Kontrapunkti - klassisen vokaalipolyfonian oppikirja (tätä ei saa enää kirjakaupoista, mutta kirjastosta voi löytyä)
 
Kiitos etukäteen, tulen tutustumaan näihin kirjoihin.
 
Ei haittaa vaikka ne sisältäisivät osittain samoja aiheita, kuin J.Kontusen. Toinen kirjoittaa saman hieman eri lailla ja tämä saattaa olla opiskelijalle hyvinkin avartavaa ja selventävää.