Yleistä keskustelua musiikista ›

Hauskaan aikaan tuli tää topic, sillä justiinsa eilen kaivoin levyhyllyä (tarkoittaen kaikkea irtaimistoa, mikä voi toimia säilytystilana). Ensiksi käsiini sattui Dream Theaterin levyt 'Scenes From A Memory' (kuinka mehuissaan saattoi tästäkin olla), 'Awake' ja 'Images and Words'. Jo kansia katsoessa tuli huvittunut olo: Laulaja näyttää siltä, että hänen nimensä voisi olla Flavio ja hänellä olisi pieni sivurooli (seksuaalinen tyrannosaurus kiihkeän rakkauden maasta) 90-luvun alun Beverly Hills 90210:ssa.
Levyt olivatkin sitten lottoheviä, tylsää. Ei aiheuttanut minkäänlaista nostalgiapuuskaa.
 
MUTTA HETKINEN! Mitä näenkään? Kyllä, Scooterin levy! Ala-asteaika palasi elävästi mieleeni. 'The Age Of Love' lukee kannessa, ja täten päätän kuunnella levyn nimikkokappaleen: Terminator 2:n teemaa poppihappyhardcore-viboilla, "this was the shit". Lisää ala-astejäämistöä näytti löytyvän Rage Against The Machinen debyytin ja Evil Empiren muodossa, siistii. En ehkä ollutkaan täysin menetetty tapaus.
 
Rednexiä c-kasetilla, hell yeah. Yhtäkkiä tapahtuu mieletön harppaus ajassa eteenpäin: Löydän slipknotin cd:n poltettuna, lol apua. Enempää en näytä löytävän, tässäkö kaikki nolot levyt ovat!? Ei sentään, nyt tärppäsi: Liquid Tension Experiment! Tyrmistys iski tajuntaan pahempana, kuin oletin -Nyt oltiin pohjalla.
 
Aion pitää nämä kaikki levyt näkyvillä varoittamasta niistä sudenkuopista, mitä nykyajan musiikkiteollisuus meille tarjoaa.

Näitä juttuja on kyllä kiva lukea. Heitänpä omankin panokseni siis peliin. :)
 
Ihan ihan ensimmäinen levy jonka sain ikiomaksi, on Kirkan surun pyyhit silmistäni. Olisiko sitten ollut vuosi '88 kun se ilmestyi? Eli olisin ollut seitsemän vuotias. Sittemmin vuonna 2001 sain oikein omistuskirjoituksen tuohon levyyn, jota en ole 80-luvun jälkeen kertaakaan kuunnellut. Siitä se alkoi.
 
Ensimmäinen itseostamani levy oli Queenin live at Wembley tupla kasetti. Varmankin vuonna '92. Queeniä kuuntelen edelleen, mutta muita bändejä mitä tuolloin kuunteli on sitten pudonnut pois. Niihin kuuluu mm. MetallicA, Gn'R, Iron maiden, scorpions... Ylipäänsä kaikki tuommoinen silloisen mittapuun mukaan rankka musiikki oli ala-asteella kova juttu. Mutta ei enää sen jälkeen ole iskenyt. Ei oikeastaan edes nostalgia mielessä. Huumorilla korkeintaan. :)
 
Ylä asteella taasen tuli niin paljon (minulle) uutta musaa, että tapahtui eräänlainen tukehtuminen. Tuolloin kovia olivat Nirvana, offspring, green day, ja mitä noita nyt sitten olikaan. Jonkinlainen puNk kausi iski päälle, ja ramonesit sun muut tuli käytyä läpi. Ysäri discon onnistuin sivuuttamaan täysin, joka oli hyvä juttu.
 
Ja sitten jos mennään asiaan, niin voisi sanoa, että minun musiikkimaku on muuttunut varsin paljon. Nykyään kuuntelussa on mm. Leonard Cohen, Tom Waits, Nick Cave... The Beatles osui minulla juuri sellaiseen "murrosvaiheeseen", jolloin olin ilmeisesti kaikkein vastaanottavaisin musiikillisesti, ja beatles onkin siten eräänlainen vedenjakaja musiikkimaussani. Ennen Beatlesiä kuuntelin rokkia ja räminää, sen jälkeen sitten, noh, toisenlaista musiikkia. Nykyään tulee sitten kuuneltua ihan poppia, kuten vaikkapa kotimainen crash ja sitten mainitaan vaikkapa weezer. Ja kaikki tämä on musiikkia jota olisin inhonnut ~10 vuotta sitten.
 
Ajatusvirtaa vain... Paljon bändejä jäi mainitsematta...

Katotaas, eka levy minkä ostin ihan ite oli smashing pumpkinssia, kuuntelin sitä tuossa joku aika sitten kun kaivelin kaappeja ja kyllä jaksoin kuunnella levyn lävitte kokonaan. Stand inside your love oli edelleen (herran pieksut, 8 vuoden jälkeen) levyn kohokohta.
Sitte oliki paljon kaikkee mitä ei jaksanu paljo kuunnella. Linkin parkkia, limp bizkittiä, apulantaa. Stratovariusta löyty monta levyä, se oli kova sana. Visions live kuullostaa vieläkin ihan hyvältä. On stratovariuksella monta biisiä mikä uppoo ihan hienosti vieläkin.
 
Mutta lähes kaikki nämä jäi pölyttymään kun kaveri mulle ylisti Deep Purplea. Siihen tuli mukaan sitte Led Zeppelin ja Rainbow ja metallica ja näitä muita tavallisia.
Ja nämä taas jäi pölyttymään kun keksin jostain Bob Dylanin joka laulo aika jänniä lauluja, ja SRV:n joka soitti kitaraa niin jot hitto. Paljon bluessia oon kuunnellu ja kuuntelen.
Sitte jostain löysin Herbie Hancokin headhunters levyn, joka oli ens alkuun "Jottain ihme paskaa mutta kuunteleehan tätä".
Sitä vähän aikaa maisteltua muistin että suuressa kitarakirjassa ylistettiin Pat Methenyä, ja aattelin että tuo vois olla semmosta hyvää jatsia mitä jaksaa kuunnella. Oli se. Iski kuin miljoona volttia. Kun The Way up levy aukeni mulle niin soli vaikuttavin musikaalinen kokemukseni ikänä, ja Pat Metheny soittaa kitaraa niin jot hitto. Jazz aukeni mulle Pat Methenyn myötä.
Sitten pari kuukautta sitten kännykkään soittoääntä valitessa löyty kännykästä joku Lisztin kappale. Kirjastoon mars, ja Unkarilainen rapsodia nro.2 oli järkytys. Piano soi niin jotten oo ikänä kuullu.
 
Ohho. Jopas tuli vuodatus. No yhteenveto: Smashing pumkinssista ja Stratovariuksesta Deep purplen kautta Bluessiin, jatsiin ja klassiseen.

Kyllä normaali ihminen tietää mitä haluaa ja mistä tykkää, bändistä toiseen pomppiminen on akkain hommaa.

Samat levyt pyörii aina silloin tällöin kuin joskus yli 40 vuotta sitten ja diggailen edelleen. Ehkä sitten poikasenakin on tullut kuunneltua ja hankittua musaa pelkästään oman intuition pohjalta eikä niinkään trendien ja kenties kaveriporukoiden sanelemana, "mitä kuuluu digata"-pohjalta.
 
Musamaku on laajentunut huomattavasti sitä mukaa kun ymmärrys asiaan on lisääntynyt ja nykyään soi sulassa sovussa Bacharachit, ZZ-Topit, Zapat, S.Danit, Sorsakosket, Wonderit, John Mayallit, Laila Kinnuset jne.

ekat levyt oli tina turneria, snappia, synthesizer hitsejä ja michael jacksonia. eipä kyl enää ole tullut kuunneltua, mut toisaalta ymmärrän ehkä miksi niin tykästyin niihin.

Scorpions oli kovin sana ala-aste-ikäisenä. Tekonosta/Dancesta en ikinä tykännyt, joitain kopioituja kasetteja mulla oli, ihan vaan että kavereillakin on jotain kuunneltavaa meillä. Pari levyä taisin ostaa, en tiedä miksi. Gunnareita ja Bon Jovia tuli popiteltua, ja kait vähän Metallicaa myös...
 
Suunnanmuutos musiikin "kuunteluun" tuli Nirvanan myötä, sitä kautta sitten kaikkeen mahdollisimman rankkaan/angtiseen kamaan. Slipknotia tuli lähes palvottua vuoden, parin ajan.
 
Suunta muuttui System Of A Downin myötä. Löytyi jotain uudenlaista Slipknotin ja kumppaneiden tilallle. SOAD:ia tuli fanitettua vuosi pari...
 
...sitten löytyi Alice In Chains. Sen jälkeen musiikkimaku lähti grunge/stoner-tielle jolla ollaan edelleen, ja rinnalle alkoi löytyä kaikenlaisia alternative-rock tms. pumppuja. AIC kuitenkin oli "se" juttu pitkään. Smashing Pumpkins taisi olla seuraava täysin perseelleen pudottaja. Nykypäivän linjat löytyvät omasta kuvauksesta.
 
Jos nyt pitäisi joku kautta aikain pyhä kolminaisuus heittää, niin se olisi ehdottomasti:
 
Nirvana
Alice In Chains
Smashing Pumpkins
 
Suurimmat kolaukset, monilla eri tavoilla, eikä kyllästy ikinä.

Ja siitähän se sitten lähti.

Hmmm. Itseasiassa kun tätä asiaa miettii, alkaa tuntea (jostain asioista) häveliäisyyden tunteita. 8)
 
Osa 1: Lapsuus
Ensimmäinen asia (jota en edes itse muista), on se kun olen kuulemma pienenä tykännyt helvetisti Stevie Wonderin jostain biisistä, jota olin esittänyt juosten housut kintuissa(!) ympäri taloa ja laulaen 'Ellabaa-aa Ellabaa-aa'. Ei kyllä tietoa mikä biisi on kyseessä...
 
Jossain vaiheessa olen kuunnellut jonkun verran paria Bad Boys Bluen vinyyliä, mutta luultavasti enemmän siksi että vinyylisoitin oli mielenkiintoinen laite. Itseasiassa löysin tuon saman soittimen hetki sitten jostain vintiltä, käytössä tällä hetkellä.
 
Osa 2:Nuoruus
Yläaste. Hohhoijaa. Kaverilta löytyi pari Klamydian kasettia, ja siitähän se riemu repesi. Rokkia oli ja särökitaraa, ja tuhmia sanoja. Jossain vaiheessa myöhemmin tuli sitten hankittua wanhaa Offspringiä, ja tottakai ajan hengen mukaisia tekno-kokoelmia (Techno&Dance 1-147 Jne.). Myös Movetron tuli ostettua, aargh, hävettää, levyn olen säilyttänyt muistona ihmisen ajoittaisista vääristä valinnoista.
 
No, sitten alkasi innostamaan Nirvana. Samoihin aikoihin Green Dayn iloinen pop-punk toimi, ja 'basket case'- biisi oli jotenkin niin jumittunut päähän että kun kokeilin ensimmäisen kerran kitaraa (omistaja opetti voimasoinnun), opettelin koko biisin pelkästä kuulomuistista yksin tein. Tämän jälkeen ostin kitaran, ja musiikkimaku pyöri hetken aikaa akselilla Nirvana-Soundgarden-Green Day-Hendrix. Grunge/kitarapuolella siis kuunneltiin.
 
Osa 3:Pojasta mieheksi
Mikäpäs muukaan tähän väliin voisi tulla kuin: Metallica! Näitä tuli sitten kuunneltua aika paljon, tottakai kun kitarastakin sai jo pari ääntä lähtemään. Ajokortin saaneena luukutin ...And Justice for All:ia monta kasettia puhki automankassa. Metallicasta musiikki siirtyi luonnollisesti rankempaan, jossain välissä bändit alkoivat olla tyyliä Dimmu Borgir, Cradle of Filth jne. Mukaan tuli Machine Headia, Edge of Sanityä, myös Sentencediä vilahti joskus(toki harvemmin). Old Man's Child, Covenant, näitähän riittää. Myös Tool oli koko ajan kasvavana osana levylautasta.
 
Osa 4:Aina vaanko ne muuttuu?
Jossain vaiheessa musiikkimaku taas hieman rauhoittui. BM-vaikutteinen metalli alkasi hiipua, taas esim. King Crimson tuli kuin tyhjästä ja vei mukanaan. Orgaaninen konemusiikki alkoi näyttämään hyviä puoliaan. Shponglesta löytyi jotain mitä oli ennen vihannut, mutta sittenkin vain tulkinnut väärin. Silti myös Opeth alkasi kolisemaan ja kovaa. Kiinnostus Ambientiin kasvoi kasvamistaan, pelkkä äänimaailma pakotti mielikuvituksen tekemään töitä lujemmin kuin ennen, mikä oli mielenkiintoista. Vanha musiikki alkasi nousta, Hendrix palasi levylautaselle. Alkasi tuntua kuin olisi kiivennyt suorat tikkaat katolle, ja nyt vasta alkasi näkeä yleiskuvaa kaikesta, ja sen ettei musiikissa tarvitse pysyä yhdessä genressä senhetkisen makunsa suhteen. Ja toisaalta, epämääräinen 'viha' ns. radiomusiikkia kohtaan alkasi jo saada koomisiakin piirteitä, damn. Dubin letkeä pikku-psykedeelisyyskin nosti korvakarvoja jonkin verran.
 
Osa 5:The Unknown Future
Eipä kyllä mitään hajua minneppäin ollaan menossa, paitsi että iskelmä-kuunteluun en luultavasti (toivottavasti) ikinä pysty. Eipä siinä, Metalli iskee vieläkin, Ambient myös, koneellinen Funk kiinnostaisi kovasti, 60' kitararocki toimii räkäisine soundeineen. Vaikkapa Nirvana/Covenant/Soundgarden toimivat vieläkin hyvin. Sen asian olen huomannut, että jollain lailla päivä päivältä haluan kuitenkin vähemmän laulua kappaleisiin. Jotenkin tuntuu että instrumentaali-musasta yleisesti on löytänyt jotain mitä ei pääosin muusta musiikista löydä.
 
Näitähän oli varsin mukava muistella... On kyllä vaikeata muistaa mitään vuosilukuja, jossain välissä piti jo tarkistaa että 'oliko toi levy muka jo tullut silloin?' Vuodet vierii näemmä, vaikkei tässä mikään waari vielä olekaan.

Musiikkimaku on jatkuvasti laajentunut iän myötä. Pois on matkan varrella jäänyt oikeastaan vain punk ja teini-iässä kuunneltu huumorimusiikki.

Tällaisia biisejä/Artisteja muistan kuunnelleeni:
 
3-10
Lynyrd Skynyrd (Ballad of Curtis Loew, Free Bird), AC/DC, ZZ Top (La Grange :) Eipä silloin oltu musiikista niin kiinnostuneita, mutta jotain outoa viehätysvoimaa noissa veljen kaseteissa oli.
 
10-13
Bon Jovi / Green Day /Ramones. Mukana oli myös jotain outoja Scatman kokeiluja, jotka onneksi eivät sitten jaksaneet kiinnostaa myöhemmissä vaiheissa. Ramones avasi silmät sille, että ehkä siellä vanhemmassa monesti vara parempi.
 
13-15
Alko tuntumaan siltä, että porukka koulussa osoitti sormella, haukkui lihavaksi ja nauroi Ramones paidoilleni siinä määrin, että oli pakko vaihtaa tyyliä. Cradle of Filthillä oli niin homocoolej paitoj että siinä samalla pääsi jengeihin. Styrkkareissa soi Ramones ja epämääräinen metalli, josta en varmasti loppuun asti koskaan tykännyt.
 
15-19
Viimeisetkin hevinrippeet alkoivat tippumaan kun päästiin yläasteesta. Silloin taisi olla punkki kovaa kamaa, poislukien Isokynä Lindholm. Eka tuli 77-punk, josta vieläkin tykkään. Rokimmasta päästä Rancid, Bombshell Rocks, No Shame, Wasted jne. Hevikauden arvet olivat vielä niin syvässä, ettei viittinyt tonne huutopuolelle lähteä. Mutta kohta siellä oltiin. Kovia mm. Wolfbrigade, Hero Dishonest, Endstand jne. Aatteen palo oli voimakas, mutta jossain vaiheessa punkkifoorumeita lukiessa alkoi tuntumaan, että pitääkö jokaista tuulimyllyä vastaan lähteä taistoon. Tää taistelu oli kirjoitettu hävittäväksi. Kuitenkin aina taustalla oli liikkunut sama juttu. Folk tyylinen rock, roots-musiikki ja muu amerikan meininki tuntui aina enemmän omalta.
 
19-
What goes around, comes around. Takaisin 70-luvulle. Groovaava rilluttelu valtasi taas sydämeni, enkä antanut enää ulkomusiikillisten seikkojen häiritä. Olin kuunnellut Isokynä Lindholmia (Davea) pitkään ja aloin miettimään, et jos Dave näin iskee, niin eiköhän kannattaisi kokeilla niitä Daven juuria. Löysin ensimmäistä kertaa kunnolla Bob Dylanin. Varmaan aika pitkälti veljen avustuksella, joka on myös jonkinmoinen Dylan-ihminen. Pieniä progekokeiluja on ollut, mutta ne on pitkälti väistyneet.
 
Eipä tästä oikein mikään muu kuin metalliosasto ole tippunut pois. Green dayta tulee varmasti soiteltua tuossa kevätpuolella kun lumi sulaa, aurinko paistelee ja hormonit hyrrää. Ramones, Clash ym. ovat soineet aina ja aina tulevat soimaan. Ja vieläpä pystyn myöntämään, että tuotannosta huolimatta Bon Jovilla on pari ihan tykkiä levyä. No ainakin yksi.

Nirvana kuulosti joskus yläasteikäisenä hyvältä mutta järkyttävää paskaa se nykyään on. Sitä en tosin antaisi ittelleni anteeksi jos olisin joskus pitänyt Red Hot Chili Peppersistä, koska se on aina ollut, ja tulee aina olemaan - paskaa.
 
Oli mulla myös Dr Alban-vaihe mutta ei puhuta siitä.

dr.alban ja pharao. oujjea. :)

No ei oo mun musamaku muuttunut yhtään periaatteessa. Aina oon pystynyt nauttimaan kaikenlaisesta skeidasta. On kyllä paljon sellaisia bändejä, joita ei nykyään enää jaksa vaivautua kuuntelemaan (Sepultura, Skid Row, Metallica, Paradise Lost etc.) mutta ei sillä että niissä jotain vikaa olisi. Eli ei ole mitään Abba-ilmiötä* tapahtunut minun kohdallani.
Hei, Bon Jovi on kyllä yksi sellainen mikä ei enää mene läpi, mutta sekin nyt johtuu vaan siitä kakan määrästä mitä ne on tuottanut viimesen 10 vuoden aikana. Keep The Faith kun oli vielä ihan jees.
 
*) "Kaikkihan" nyt on joskus Abbaa fanittanut ja sitten hävenneet sitä myöhemmin. Paitsi mie. Fanittanut, hävennyt vai kumpaakin, sitä en kerro.

Kuulostaapa tutulta. Maku ei oo miullakaan muuttunut vaan pala palalta laajentunut.
 
Ihan muksuna kuuntelin jatkuvalla soitolla Arja Korisevaa, Joel Hallikaista, Ismo Hiltusta ja Katri-Helenaa. (Liene äitini musiikkimaulla ollut vaikutusta...)
 
Iskelmien jälkeen mankassa alkoi soimaan Nylon Beat ja Taikapeili, Spice Girls, Mr. President ynnä muut. Ja isosiskon ansiosta Ressu Redford...
 
Teininä juuri nuo Juustopäät ja Apulanta iskivät. Sitten pikkuhiljaa Green Day, Rancid, N.O.F.X. ja Bad Religion. Tyylistä hieman eriävänä miellytti Smashing Pumpkins. Suomi rokki nostatti myös tunteita. Noihin aikoihin se kitaran rämpyttäminenkin varsinaisesti alkoi.
 
Annihilator oli se ensimmäinen joka iski itsensä suoraan mieleen ja sitä kuuntelin non-stoppina monta kuukautta. Sitten tuli Metallica, Ozzy ja Iron Maiden, Mötley Crüe ja kumppanit jotka veivät totaalisesti matkassaan.
 
Nykyjään kotona, töissä ja autossa soi rokki, punkki, metalli, reggae ja hetken mielijohteesta tuommoista tavan poppia tai jopa Jean S./iskelmää.
 
Ehkä hauskinta tässä kaikessa on se, että osaan monien laulujen sanat ulkoa edelleen ja sekös on hauskaa muiden mielestä jos laulan nahkatakki päällä radion kanssa Kuurankukkia, Teflon Lovea tai Saturnuksen renkaita... /:)

Musiikkimakuni on muuttunut kovasti niistä ajoista, kun aloin musiikkia kuuntelemaan. Ensimmäinen bändi josta ala-asteen alkupuoleella innostuin kovasti, oli Mr. President, ja tämän bändin levyjä omistan edelleen kolme. Levyjä en ole sittemmin kuunnellut, ja vaikka tällainen musiikki ei minussa enää liiemmin tunteita herätä, oli tämä jonkinlainen alku. Vaikka en enää allekirjoitakaan ensimmäisiä kuuntelemiani bändejä, olen tyytyväinen, että olen näihin bändeihin joskus tutustunut. Tärkeintä on se, että nämä bändit ovat joskus saaneet minussa aikaan tunteita, ja että olen sillä hetkellä kokenut saavani jotakin musiikista.
 
Seuraava bändi, joka teki minuun todellisen vaikutuksen, oli Apulanta. Vaikka Apulannasta pidän edelleen luulen, että osa nykyisestä ajattelusta bändiä kohtaan johtuu juuri näistä vuosista, kun Apulanta oli minulle se ykkösbändi. Yhtyeen musiikki on saanut uuden merkityksen, kun kappaleita kuunnellessa löytää mielestään hetkiä, jolloin samaa musiikkia kuunteli vuosia sitten. Jos tänään löytäisin Apulannan, voi olla että suhtautuisin eri tavalla.
 
Kaiken kaikkiaan musiikkimakuni on viimeisten vuosien aikana laajentunut huomattavasti. Mukana on edelleen bändejä, joita kuuntelin vuosia sitten, mutta mukaan on koko ajan tullut uusia bändejä. Tämän huomaa myös siitä, että silloin kun bändejä oli kuuntelussa vain muutamia, niihin tutustui huomattavasti syvemmin kuin nykyään. On todella monia bändejä, joihin minä haluan tutustua paremmin. Toisaalta on kuitenkin hyvä tunne tietää, että musiikista voi aina löytää jotakin uutta, eikä koskaan ole löytänyt kaikkea.

En jaksa mainita bändien nimiä mutta musa maku on heilahtanut aika paljon vuosien varella. Aikoinaan kun kuuntelin raskasta rockia meni musa maku koko ajan raskaamman musan pariin. lopulta kuutelin todella paljon blackmetallia ja thrash musaa. sitten siitä menin punkin kautta alternative musaan ja lopulta ns grungeen.
 
tuolta seattlen alueelta tulleet bändit ovat edelleen ehkä kovimpia bändejä mun musamaussani nykyään ja ollut jo kauan. raskaamman musan kuuntelu on jäänyt todella vähälle. jos joskus obituary soi paljon nii nyt soi alice in chains. ja metallica oli kova sana niin nyt on soundgarden. Mad season taas on sellainen "uudempi" tuttavuus joka soi kotosalla tosi paljon. pearl jam korvannut gunnarit jne jne.
 
tosin rockia kuuntelen edelleen aika paljon, velvet revolver, gunnarit, hanoi rocks jne
 
alice in chains taitaapi olla raskainta musaa nykyään mun kuuntelu levyjen seassa

Metallica - en tiedä, onko maku muuttunut vai olenko vain totaalisen kyllästynyt
 
Mulla sekä että. Olin joskus vuosia kovastikin innoissani orkesterista, mutta nykyään en pysty kuuntelemaan lainkaan ilman naurunsekaisia tuskanväristyksiä.
 
Kingston Wall tuli myös ylikuunneltua ja sitten sitä alkoivat lähestulkoon kaikki puolitututkin tuppaamaan ovista ja ikkunoista. En jaksa enää kuunnella.
 
SOADin ekasta levystä tykkäsin aikoinani (vaikkei kyseessä mikään suosikkibändi ole koskaan ollut) mutta Toxicityn ilmestyttyä en ole pystynyt kuuntelemaan sitäkään, puhumattakaan myöhemmistä tuotoksistaan. Tässä tapauksessa ei varsinainen kyllästyminen tai pakkosyöttö näytellyt niin suurta osaa, vaan Toxicityn sanoitukset olivat niin korneja, etten pystynyt enää kuuntelemaan koko orkesteria.