Rock, pop, alternative ›

Niin, pystytkö luettelemaan näitä muita jos jonkinlaisia kitarasankareita? Ainahan ennen jotain on jotain (heh). Se, kuka tuo sen jonkin ison yleisön tietoon, on sankari ja legenda.
 
Guitar Slim, joka muuten teki myös semmoista temppua, että roudari kantoi häntä olkapäillään, kun hän soitti sooloa... Muita en nyt tähän hätään muista
 
Ainakin legendaarinen T-Bone Walker soitteli jo 1940-luvulla kitaraa selän takana. Joku bluesin asiantuntija kertokoon halutessaan lisää, tuossa kuitenkin kuva:
 
http://www.batesmeyer.com/art/artists/tbone.gif

Ei ollenkaan.. palatakseni alukperäiseen ensimmäiseen kirjoitukseeni: Mikä vittu tekee noista em. tyypeistä aikalaisiinsa verrattuna niin ihmeellisiä, että kaverit on pitäny "nostaa jalustalle"? En missään vaiheessa oo suoranaisesti väittäny, että ko. tyypit ois ollu huonompia ku muut, mutta en oo kyllä sanonu että parempiakaan. Mikä ne siis erottaa aikalaisistaan ja mikä tekee niistä niin "legendoja"?
 
Siis ennen kuolemaansakin nuo kaikki olivat jo tunnustettuja kovan luokan tekijöitä ja ilman kuolemisia varmasti he olisivat olleet ihan samalla lailla legendoja. Jos et sinä tosiaan heistä pidä niin ei se tee heistä huonoja. Kaikki ovat kuitenkin olleet tunnustettuja tekijöitä joiden töitä on arvostettu aikanaankin.

Vaikka nyt vähän vanhempina kuin 27 vuotiaina kuolleita, niin koen että velvollisuuteni on mainita Phil Lynott, sekä Marc Bolan. Ja Théppo.. kop kop.

Hyvä kirjoitus. Onhan se ihan fakta, että kuolema tekee sen viimeisen sinetin artistin legendaarisuudelle. Kyllä nämä kaikki edellämainitut ovat paikkansa ansainneet, mutta eivät varmastikaan ihan näin laajaa glorifiointia saisi valtayleisöltä, jos olisivat vielä hengissä.

Mainion provokatiivinen aloitus tällä keskustelulla.
Mulle tulee mieleen Marc Bolan, jota pidettiin elinaikanaan lähinnä soittotaidottomana teini-idolipellenä, joka teki huonoa kaupallista ja kökköä poppia. Kuoltuaan Bolanin osakkeet ovat kummasti nousseet ja nykyäänhän myös kriitikot pitävät miestä varsinaisena nerona. Ei siinä mitn, naiviudessaan hienoja ralleja Bolan väsäsi, vaikka mukaan mahtuu selkeitä räpellyksiäkin.
Oli kyseessä merkittävä tai merkityksettömämpi artisti, näyttää siltä että kuolema nostaa osakkeita lähes poikkeuksetta.

Oli kyseessä merkittävä tai merkityksettömämpi artisti, näyttää siltä että kuolema nostaa osakkeita lähes poikkeuksetta.
 
Mutta meillähän on olemassa esimerkkitapaus, joka osoittaa väitteesi vääräksi. Samassa lento-onnettomuudessa vuonna 1959 kuolivat kolme teinipopparia, Buddy Holly, Big Bopper ja Richie Valens. Eihän tästä porukasta pidetä merkittävänä kuin Buddy Hollya, hienojen biisiensä vuoksi. (Big Bopperia ei muisteta mistään muusta kuin onnettomuudesta).

Mutta meillähän on olemassa esimerkkitapaus, joka osoittaa väitteesi vääräksi...
 
Vai olisiko kyseessä säännön vahvistava poikkeus? Puhehan olikin siitä, että lähes poikkeuksetta kuolema antaa oman mystisen lisänsä artistin ympärille.

Vai olisiko kyseessä säännön vahvistava poikkeus?
 
Poikkeushan ei vahvista, vaan päinvastoin heikentää sääntöä. Esimerkissäni suuri osuus, kaksi kolmannesta valitettavan tapauksen uhreusta on painunut unohduksiin

Marlowe: Ainakin legendaarinen T-Bone Walker soitteli jo 1940-luvulla kitaraa selän takana. Joku bluesin asiantuntija kertokoon halutessaan lisää, tuossa kuitenkin kuva:
 
http://www.batesmeyer.com/art/artists/tbone.gif
 
Jep, ja olihan näitä paljon muitakin kuten vaikka tässäkin ketjussa mainittu Guitar Slim ja aivan levytetyn bluesin varhaisvuosilta Charley Patton. Hendrix toi nämä show-temput myös valkoisen rock-yleisön tietoisuuteen.

Mainion provokatiivinen aloitus tällä keskustelulla.
 
Ei tällä foorumilla oikeen tahdo toi juttu lentää ennenku heittää tosissaan sitä bensaa kiukaalle. Ja tässä vaiheessa täytyy myöntää että tarkotus olikin lähtä provosoimaan, että sais vähän enemmän mielipiteitä esiin. Sitä kun ei jaksas pelkästään kitaroitten mikityksistä ja floikkatalla vs. tune-o-matic jutuista puhua.
 
Bottom line... plussa tuli. ;)

...vuonna 1959 kuolivat kolme teinipopparia, Buddy Holly, Big Bopper ja Richie Valens. Eihän tästä porukasta pidetä merkittävänä kuin Buddy Hollya, hienojen biisiensä vuoksi. (Big Bopperia ei muisteta mistään muusta kuin onnettomuudesta).
 
En nyt menisi sanomaan, vaikka kyllähän Big Bopper on tuosta kolmikosta se tuntemattomin (Richie Valensinkin rehabilitoi viimeistään "La Bamba" -leffa). "Chantilly Lace" on kuitenkin pienimuotoinen klassikko, johon jokainen 50-luvun rock'n'rollia kuunteleva törmää jossakin vaiheessa.
 
HEEEEEELLO baby... Hieno biisi.

Poikkeushan ei vahvista, vaan päinvastoin heikentää sääntöä. Esimerkissäni suuri osuus, kaksi kolmannesta valitettavan tapauksen uhreusta on painunut unohduksiin
 
Saivarteluksi näemmä meni.

Curt Cobain: Lähes soittotaidoton jätkä, joka teki samaa biisiä ainakin neljä levyä. Nyt sitä narisevaa äijjää pidetään jonkinlaisena nerona. Kertokaa mulle mitä sekin jätkä sai aikaan?
 
hemmetin hyviä melodioita?
 
cobain kierrätti helvetisti riffejä/ideoita, mutta ainakin se tiesi mitä se teki ja lopputuloksena on kuitenkin suht hyvää pop punkkia.
 
Jimi Hendrix: Olihan se kova veivaamaan, muttei yhtään sen kovempi ku muutkaan sen aikalaiset esim. Clapton, Page ja Beck. Ainoo vaan että se on noista neljästä ainoo musta, ainoo jenkki ja ainoo raato.
 
hendrixiä ei voi mielestäni laittaa sille "rokkistara" listalle sanan varsinaisessa (axl, fred durst, scott weiland) merkityksessä. jimin persoonahan oli pikemminkin sisäänpäinkääntynyt ja ujo. ainakin eräässä dokkarissa, jonka näin vakuuteltiin miehen ajautuneen aineiden käyttöön rankan keikka-aikataulun ja stressin takia pelkän sikailun sijaan.
 
Jim Morrison: Niin että kuka? Joo.. just.. Taas yks väärinymmärretty nero ja ylläri ylläri listan kolmas narkki. Toi edellinen Jimi sentään osas soittaa.
 
mun tietojen mukaan morrison oli pikemminkin viskimies, kuin narkki. hänellä oli kuulemma joku dionysoskulttijuttu siinä koko ryyppäämisen takana.
 
ehkä ei mikään mielettömän taitava vokalisti, mutta luulen, että ilman morrisonia ei olisi doorsia. luulen, että kaveri vaikutti vahvalla persoonallaan bändin soundiin ja biiseihin vahvasti.

Nirvana sai aikaan grunge-musiikin - käytännössä.Toki oli Soundgardenia sun muuta ,mutta Nirvana se nosti yleiseen tietoisuuteen.Teki musiikkia joka vaikuttaa tänäkin päivänä vaikkapa Suomessa.

 
Äläs ala. Grunge sai lähtönsä jostain aivan muusta. toi on sama kardinaalimoka kuin jos väittäisi kirkkain silmin nottaettä bluusin keksijä ois clapton. Eijeijei, kyllä se on green river, joka grungeksi ensin mantteelatteriin. (ittu mikä sana) ja se sekä mudhoney olivat pixiesin kanssa cobainin suurimmat innoitteet.

Äläs ala. Grunge sai lähtönsä jostain aivan muusta. toi on sama kardinaalimoka kuin jos väittäisi kirkkain silmin nottaettä bluusin keksijä ois clapton. Eijeijei, kyllä se on green river, joka grungeksi ensin mantteelatteriin. (ittu mikä sana) ja se sekä mudhoney olivat pixiesin kanssa cobainin suurimmat innoitteet.
 
Olet oikeassa, mutta sitä et voi väittää etteikö juuri Nirvana olisi ollut se bändi joka nosti sen kaikkien tietoisuuteen. Ilman Nirvanaa olisi vaikea sanoa olisiko koskaan tullut noin isoa juttua kuin tuli.

Olikos Shannon Hoon (Blind Melon) 27 kuollessaan? Yliannostus hälläkin.
 
28v oli ikää, oli pakko tarkistaa. Kovin hienoa musiikki yhtyeineen teki. Tänään taas Soupin kuuntelin, jotenkin terapeuttista musiikkia kuten s/t ja Nicokin. Eipä tainnut hirveää legendaa Blind Melonista tulla, tosin ei ehkä tarvitsekaan.

En nyt menisi sanomaan, vaikka kyllähän Big Bopper on tuosta kolmikosta se tuntemattomin (Richie Valensinkin rehabilitoi viimeistään "La Bamba" -leffa). "Chantilly Lace" on kuitenkin pienimuotoinen klassikko, johon jokainen 50-luvun rock'n'rollia kuunteleva törmää jossakin vaiheessa.
 
Arvaappas, tiesinkö minä edes, että tässä lento-onnettomuudessa oli kuollut muita merkkihenkilöitä kuin Holly? En. Ja kuka tahansa jostain musiikkityylistä kiinnostunut kyllä törmää niihin henkilöihin, ketkä siellä ovat olleet yhtään mitään, mutta melkolailla jokainen ei-fiftarimieskin on kuullut Hollystä.
 
-Jemo

No jopas on kiukkuista vääntöä. Legendat on legendoja - dead or alive.
Mielestäni muiden antama kunnioitus on aina jotenkin ansaittua.
Mitäs jos Jeesus eläisi nyt? Tai Allah tai Buddha tai Äiti Teresa... ?
Jesse olis vaan semmoinen 2k - vuotta vanha tavis.
Joo, meni ehkä OT:ksi hieman.

Legendanhan täytyy olla kuollut. Miksi muuten pitäisi erikseen mainita 'Elävä Legenda'. Ei kenenkään tarvitse sanoa 'Kuollut Legenda' koska se on itsestäänselvää.
 
Eiköhän noissa tapauksissa Legendaksi päätyminen edellyttänyt juuri tuota 'Elä täysillä' asennetta, eli jos muusikko eli soittaakseen ja lopulta kuoli siihen (tavallaan), se riittänee. Musiikki heijastaa tekijänsä persoonallisuutta, ja jos tekijän persoonallisuus muuttuu, muuttuu yleensä myös mielikuva musiikista. Jos Kurt Cobain istuisi tällä hetkellä kiikkustuolissa siemaillen vihreää teetä jossain Hawaijilla, tulisi helposti mieleen että noinkohan äijän musiikillinen raivo olikin vain rahastusta eikä aitoa?