Laulaminen ›

Nyt kun tässä on muutamissa ketjuissa päästy hiukan avaamaan klassisen ja kevyen laulamisen yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia, mieleeni tuli kysymys, että voiko laulaja noin vain vaihtaa tyyliä? Pitäisikö suutarin pysyä lestissään?
 
Muutamia laulajia on klassisella saralla, jotka pystyvät pudottamaan täysin oopperamaneerinsa ja laulaa vaikkapa kevyttä mielestäni hyvinkin tyylikkäästi. Tuleepa mieleeni Mari Palo, joka teki iskelmälevyn tässä taannoin, ja vaikken iskelmää kuuntelekaan, mielestäni kyseessä oli tyylikäs veto. Mika Pohjonen, entinen tangokuningas, on taas nykyään yksi upeaäänisimmistä tenoreista kansallisoopperassa.
 
Sitten on niitä, joilta ei tällainen tyylinvaihdos suju. Pahimpia esimerkkejä olemme nähneet ehkä taannoisessa Bumtsibumissa, jossa parkkiintuneet oopperalaulajat vetivät keveitä kappaleita vähän liiankin oopperasti. Tai sitten aloittivat ns. kevyellä tekniikalla ja laulun mentyä tietylle korkeudelle saundi muuttui olennaisesti oopperamaiseksi.
 
Crossover on laji, joka herättää arvostelua, koska ei voi (muka) olla "sekä-että" vaan pitää olla "joko-tai". Mitkä ovat mielestänne pahimmat ja parhaimmat tyylitajun vaihdokset/lipsahdukset?
 
Omasta mielestäni tyylikkäimpiin kuuluu Mari Palo, joka pystyy sopeutumaan musiikkiin kuin musiikkiin. Pahiten tällä hetkellä niskakarvoja nostaa Virtuoso. Ehkä eniten ärsyttää koko rahastuskonsepti, jossa ei tunnu olevan mitään omaa. Eikä se minun mielestäni kuulosta hyvältä..
 
Uskon, että jotkut voivat olla "sekä-että", mutta että niitä on harvemmassa.

Pentti Hietasen rokkivedoista oon kyllä tykänny valtavasti. Niissä on fiilistä!
En just nyt keksi mitään huonoa esimerkkiä. Mietitään..

voiko laulaja noin vain vaihtaa tyyliä? Pitäisikö suutarin pysyä lestissään?
 
No jaa-a... Minun mielestä riippuu ehkä vähän siitäkin miten kauas aikoo sen syrjähypyn tehdä. Esimerkiks suomalainen tango ei oo vielä hyvin kaukana klassisesta laulusta, koska käytetään aika paljon sellaista pidempää legato-linjaa ja hieman samantyylistä, ehkä vähän taaempana soivaa, kiinteää soundia, jossa on vibratoa (joskus aika laajaakin). Myös jotain laulelmatyyppistä juttua tai musikaalikappaleita voi vetää aika uskottavasti silleen puoliklassisestikin, ja yhteen irkkubiisiin koetan nyt itsekin hakea vähän sellaista kuulasta ja kirkasta, klassisempaa pääsoundia mukaan. Mutta enpä enää siltikään uskaltaisi itse tosissani hypätä antiikin aarioiden tai liedien kimppuun, ja jos puolestaan klassinen laulaja yrittäisi vetää uskottavasti vaikkapa Stevie Wonderia, niin tod.näk. tulis olemaan ongelmia.
 
Laulusoundin lisäks rytmiikka on se aika iso erottava tekijä klassisessa ja kevyessä, ainakin omasta mielestäni. Itelläni on alunperin aika pitkä ja vahva klassisen musiikin pohja (klassista soittoa yli 10 vuotta), ja rytmiikan kans on ehkä eniten joutunut tekemään töitä nyt kevyttä opiskellessa. Ja se rytmiikan hallinta ei tule päivässä eikä parissa, vaan voi viedä vuosikausia, että sen omaksuu... eli en oo hyvä siinä vieläkään ja hampaita kiristellään vielä kerran jos toisenkin. Sitten ihan naurattaa kun jotkut klassiset oopperatähdet ilmoittaa vetävänsä vaikka jossain big band-festareilla jazz-keikan. Jazzia, joka pohjaa blues-juuriin ja kolmimuunteisuuteen, josta taas harvalla klassisella on mitään kokemusta... Mikä ihme niitä oopperaihmisiä siinä jazzissa viehättääkään? Ehkä se vaan koetaan jotenkin "hienommaksi" rytmimusiikiksi kuin vaikka rock, ja sitten luullaan, että kun on yks hyvä laulutekniikka niin se riittää siihen et voi laulaa "sivistyneistön" musiikkia. Klassisesti korkealla sopraanoäänellä vedetty Summertime on aika kaukana oikeasta jazzista, joskin se ehkä musikaalissa saatetaan niin laulaa.
 
Crossover on laji, joka herättää arvostelua, koska ei voi (muka) olla "sekä-että" vaan pitää olla "joko-tai". Mitkä ovat mielestänne pahimmat ja parhaimmat tyylitajun vaihdokset/lipsahdukset?
 
Karmeimpia kuulemiani esimerkkejä lienee Laura Voutilaisen R&B-henkinen Ave Maria- hönkäily tsunamin uhrien televisioidussa muistokonsertissa reilu vuosi sitten. Sen se ois voinu kyllä jättää laulamatta, tai sitten antaa jonkun klassisen laulajan hoitaa homman kotiin tyylikkäästi. Ymmärrän, että biisejä voi uudistaa hyvällä maulla ja pitääkin välillä vähän kokeilla jotain uutta ja erilaista, mutta rajansa kaikella. Ave Mariaa ei vaan voi vetää ihan miten sattuu. Tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä..!
Joo, ja ne munkkikuorojen yksääniset, runsaalla kirkkokaiulla ja syntikkataustoilla terästetyt rock-klassikkoversiot vois upottaa suohon. Samoin vois vetää vessasta alas suomalaisten mieshoilottajien vastaavat, ärsyttävän laahaavat ja laimeat versiot suomipopin helmistä. Onneks niitä levyjä ei tainnu tulla enää tänä vuonna joulumarkkinoille. Sori, jos joku tykkää...
 
Pentti Hietanen vaikuttaa ainakin sellaiselle laulajalle, jolta irtoaa aika hyvin ja muhkeasti tyyli jos toinenkin. Tosin itse kun en taas klassisesta kovin paljoa tiedä, niin en tiedä sitten myöskään että osanneeko hän laulaa klassisen mittapuun mukaan miten hyvin.
Ja onhan hevibändit käyttäneet klassista laulua kautta aikain, että sillä osastolla se joihinkin tyyleihin sopii ja luokiteltaneen crossoveriksi. Sitten kyllä tulee väkisinkin esille näitä tyyliseikkoja, että millä englannilla lausutaan jne. mitä tuossa nyt on keskusteltu muiden otsikoiden alla esim. T. Turusen englannista.
 
Uskon, että jotkut voivat olla "sekä-että", mutta että niitä on harvemmassa.
 
Joo, samaa mieltä. Enkä usko, että kukaan voi olla "sekä-että" jos otetaan kaikki kevyen/klassisen alalajit huomioon. Koulutetut kevyet laulajatkaan ei hallitse kaikkea kevyttä, ei edes osaa siitä aivan tyylinmukaisesti ja hyvin... Aivan loputon suo tämä, ja siitä päästäänkin kysymykseen, että pitääkö kaiken sitten loppujen lopuksi olla tyylinmukaista? Vaatiiko tyylinmukaisuutta oma korva, yleisö, opettajat, koulutuksen opetussuunnitelmat, muut muusikot vai ketkä..? Mielipide- ja makukysymys siis loppupeleissä, ja olennaista on se mihin korva on kenelläkin tottunut. Kulttuuriin ja siihen sosiaalistumiseen liittyvä juttu. Aargh, pää hajoaa, jos näitä alkaa miettimään liikaa, ja kohta ei enää sitten edes tiedä mitä itse pitäis laulaa ja miten.... huh!

Uskon, että jotkut voivat olla "sekä-että", mutta että niitä on harvemmassa.
 
Ja ne harvat jotka tällaista toimintaa uskaltavat toteuttaa ja käyttää kaikkia taipumuksia hyväkseen saavat usein klasaripuolelta niin paljon paskaa niskaansa ettei heidän kohdallaan voi välttämättä enää koskaan puhua uskottavuudesta. Vrt. Sarah Brightman -tarina.
 
(E: Mikä on minusta varsin surullista koska oma päämääräni (jota ei voi ylittää, alittaa eikä kiertää) on panna itseni peliin kaikilla minua kiinnostavilla musiikinsaroilla... Snif!)

Pentti Hietanen on ehkä vähän huono esimerkki syrjähypystä, koska onhan tuo soittanut kitaraa ja laulanut vuosia Travellin' bandissä(CCR-coverpoppoo)... Taitaapi olla suurinpiirtein saman verran kokemusta molemmista tyyleistä. Hyvin se silti vetää, sitä ei voi kiistää ;) itselle uppoaa paremmin tuo Penan kevyempi kama, kun en tuo klassista niin hyvin ymmärrä...

Klassisesti korkealla sopraanoäänellä vedetty Summertime on aika kaukana oikeasta jazzista, joskin se ehkä musikaalissa saatetaan niin laulaa.
 
Hmm... tuossa kohtaa mielipiteemme eroavat, mielestäni Summertime kuuluu niihin kappaleisiin, joita voi esittää kummalla tavalla tahansa. Porgy&Bess luokitellaan joissain paikoissa peräti oopperaksi, joissain musikaaliksi, siitä on vähän vaihtelevia mielipiteitä. Mielestäni Summertime kuitenkin sallii kummatkin esitystavat, kunhan se tehdään silti tyylikkäästi.
 
Karmeimpia kuulemiani esimerkkejä lienee Laura Voutilaisen R&B-henkinen Ave Maria- hönkäily tsunamin uhrien televisioidussa muistokonsertissa reilu vuosi sitten. Sen se ois voinu kyllä jättää laulamatta, tai sitten antaa jonkun klassisen laulajan hoitaa homman kotiin tyylikkäästi. Ymmärrän, että biisejä voi uudistaa hyvällä maulla ja pitääkin välillä vähän kokeilla jotain uutta ja erilaista, mutta rajansa kaikella. Ave Mariaa ei vaan voi vetää ihan miten sattuu. Tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä..!
 
Huh - Onneksi en ole kuullut kyseistä versiota. Voin ainoastaan kuvitella, kuinka kamala lopputulos se on ollut, ja ihan puistattaa jo kuvittelukin. Pyhäinhäväistys todellakin.

Hmm... tuossa kohtaa mielipiteemme eroavat, mielestäni Summertime kuuluu niihin kappaleisiin, joita voi esittää kummalla tavalla tahansa.
 
Joo, niin voikin, ja itsekin olen molempia esitystapoja kuullut. Tarkennuksena siis: klassisesti vedetty versio ei ole tyylillisesti jazzia, vaan musikaalia/oopperaa, sitä siis yritin sanoa. Ja onhan se Janis Joplininkin versio tuosta kyseisestä kappaleesta aika persoonallinen ja mieleenjäävä ;) Tulkinnat on monet...

Aivan. Tuli väärinkäsitys. Se on mielestäni siitä harvinainen kappale, että sen voi todellakin vetää monella eri tavalla. Tosin on siitä mauttomiakin versioita, olen tainnut kuulla jonkun rähinäbändin vetämänä, sellainen räksytys/rämpytysversio.

Kun tuosta Pentti Hietasesta on ollut puhetta, minun täytyy kyllä myöntää, etten ole ihan vakuuttunut hänen klassisen puolen taidoistaan. Ne mitä olen television kautta kuullut, on ollut kovin epäpuhdasta enkä muista nähneeni häntä laulamassa ilman mikrofonia niitä klassisiakaan. Pitäisi joskus päästä kuuntelemaan livenä, sitten ehkä vasta voi tehdä lopullisen arvion. Levyt eivät kerro totuutta klassisen laulun taidosta, totuus kuuluu (tai on kuulumatta) konserttisalissa ilman mikkiä.

Tapani Kansa! :P
Andrea Bocelli vetää joskus tosi hienosti käheellä äänellä poppia.

Tapani Kansa! :P
Andrea Bocelli vetää joskus tosi hienosti käheellä äänellä poppia.
 
Jeah! Rock Bocelli & rock Brightman! :)
 
---
 
Joku mainitsi ave marian: Anna Erikssonin jollain joululevyllä on oikeastaan aika lysti versio B.&G.:n Marian moikkailusta. Onneksi en ole Voutilaisen vetämänä tosiaan kuullut..