Bänditoiminta ›

Voisin melkein lähteä ihan alusta asti vuodattamaan juttua. Tämän kirjoituksen tarkoitus olisi käsitellä suhtautumista kuuntelemaani musiikkiin ja soittamaani musiikkiin näin muusikon näkökulmasta.
 
Ihan kakarasta asti olen musaa kuunnellut ja kehityskaari on ollut hyvin tavanomainen verrattuna esim. ikätovereihini. Eli kaikki alkoi siitä, kun alle kouluikäisenä isoveli alkoi soittamaan mulle Metallicaa ja Helloweenia (tottakai, kuinkas muuten). Iron Maidenit, Scorpionsit, AC/DC:t, Slaughterit, Annihilatorit, Skid Rowt, Bon Jovit, Kissit WASPit yms. seurasivat perässä piakkoin ja meikäläisen muotti oli valmis. Kasaria, Heavya ja Rockia, jeah, ja pian tupakkaa ja alkoholia, avot, nyt oltiin kovia.
 
Noin tyypilliseen tapaan se on meikäläisen musamaku lähtenyt kehittymään. Totta puhuen, juurruin aika perkeleen syvälle tuohon muottiin pitkäksi aikaa. Ei siinä mitään, kuuntelen suhteellisen paljon kyseisenlaista musaa vieläkin. Jotenkin vaan harmittaa, kun ei ole aiemmin tajunnut kuinka helvetin paljon hyvää musaa maailmaan mahtuu. Nyt harmittelee sitä ettei ehdi tonkia esille kaikkia hyviä ja vielä parempia bändejä/artisteja, kun niitä on niin pirusti. Genreistä riippumatta.
 
Sitten siihen soittamiseen, ja soittamaani musiikkiin. Ihan alunperin soittaminen sai alkunsa siinä kun ala-asteelta ylä-asteelle siirryttiin, ja sitä Landolaa koulun käytävillä rämpättiin. Muistaakseni ensimmäinen opettelemani kitarariffi oli Iron Maiden, Mother Russia - teema näppäilemällä. Ja toisena tuli Stairway to heaven.
 
Oli siinä nuorella pojalla suu messingillä kun nuo sai soimaan tottumattomaan korvaan välttävästi. Siitä se innostus tuli. Pari helvetin huonoa kitaraa tuli käytyä läpi soittoharrastuksen alkutaipaleella. Sitten sain sen sähkökitaran, ja hyvän akustisen vielä myöhemmin (joka muuten on vieläkin täydessä iskussa).
 
Nyt perustettiin jo bändiä. Punkia, rokkia ja heviähän sitä piti päästä soittamaan. Pari epämääräistä kokoonpanoa tuli käytyä läpi ja sain opeteltua pistämään kitaravaffarin suunnilleen niin pienelle ettei se hallitsematon feedback riko korvia.
 
Siinä pari vuotta treenatessa melkoisen aktiivisesti ja soittotaidon hiljalleen kehittyessä siedettävämpään suuntaan oli aika alkaa miettiä noita soittokamoja, jotain täytyi jumalauta tehdä äkkiä, eihän me noilla perkeleen 15 wattisilla matolaatikoilla mitään tehdä soittokämpillä kun pitää rumpalin mättämisen yli kuulua.
 
Kompastelujen jälkeen oli aika pysyä hiukan paremmin pystyssä, vaikkakin horjuen. Nyt mentiin jo ensimmäistä demoa tekemään, me saatiin nääs laulaja, joka pysyi jokseenkin nuotissa ja vaikutti oikein kehityskelpoiselta laulajalta.
 
Ensimmäinen demo innosti tottakai tekemään lisää, ja demoa aikamme kuunneltuamme ja lisää treenattuamme, löydettiin se ah- niin omaperäinen ja ikoma genre. Heavy/powermetal. Ei siinä mitään, se tuntui helvetin hauskalta soittaa, ja lähinnä itse siinä soittajana olinkin. Diggasin hitosti bändikaverin tekemistä biiseistä, hän kun oli pääasiassa kyseisen bändin biisintekijä. Itse kannoin lähinnä sovituspuolella korteni kekoon, mitä nyt pari biisiä sinne tänne joskus tuli tehtyä. Hommat pelas, kemiat pelas, kaikki hyvin. Muutamat demot tehtiin, kourallinen/pari tehtiin keikkoja ja digattiin touhusta. Kaikki näytti ihan kivalta ja toiveissa oli päästä peräti levyttämään/tekemään enemmän keikkaa.
 
Niinhän siinä sitten kävi, että tämä bändi hajosi, ja on telakalla mitä luultavimmin pysyvästi.
 
Uutta bändiä taas kasaan, kovalla innolla ja motivaatiolla. Periaatteessa jälleen kaikki on kohdallaan, mutta jotain puuttuu. Kunnollista laulajaa ei vain tahdo löytyä ja kasassa olevasta porukasta pitää SE lauluääni löytyä. Tai siis, pitäisi. Anyway, laulajan etsintää ja semmoisia löytyykin, mutta ei vaan SITÄ laulajaa, joka tarvittais. Jees, ei oo helppoa ei. Tässä bändissä olen tuntenut itsekin jo enemmän vastuuta biisintekijänä/sovittajana. No joo, on tosi mukavaa, edelleenkin ja homma jatkuu, vähemmän heavyä enemmän rokkia tällä porukalla.. mutta. Nyt tullaan siihen mitä mä tällä kirjoituksella ajan takaa.
 
Viime keväänä SE sitten lähti liikkeelle, löytyi laulaja joka on musiikillisesti hyvin pitkälti samalla aaltopituudella meikäläisen kanssa, vaikka välttämättä lähtöasetelmat eivät samat ole olleetkaan. Ideatasolta käytäntöön vietynä huomasin inspiraation ottavan maksimikierrokset ja biisejä syntyvän, pelkkiä kyseisen laulajan tekstejä lukiessa. Alettiin tekemään biisejä yhdessä, ja olen oikeasti hämmästynyt kuinka helposti ne syntyvät, nimenomaan yhteistyössä. Joskus kokonainen biisi syntyy valmiista laulumelodiasta, joskus taas kitaramelodiasta/riffistä, ja hyvin usein täysin tyhjästä. Ja niin kivuttomasti. Ja mikä parasta, itsekritiikki ei biisintekoa jarruttele.
 
Tässä kohtaa olen huomannut, että toteutan itseäni justiinsa sillä tavalla kuin olen aina halunnut. SE löytyi. Olen monesti aiemmin ajatellut, lähinnä soittajan roolissa ollessani, kuinka vaikeaa toimivan biisin tekeminen on. Joskus olen ihmetellyt, kuinka oikeasti hyviä oivalluksia bändikavereillani on ollut, ja itsellä pää on just sillä hetkellä kumissut tyhjyyttään. Nyt sen käsittää, se potentiaalinen inspiraatio on löytynyt ja luova minä herännyt.
 
En mä näitä biisejä, mitä tänä päivänä teen, voisi viedä heavy/metal - hard rock porukan soitettavaksi, koska ne eivät ole kumpaakaan edellä mainituista genreistä kuin ehkä osittain. Bluesista ja Rockista (tiivistettynä, voisi jopa sanoa että genrerajoja emme tietyllä tavalla edes tunne) löytyi se lanka, mitä haluan seurata, ja just nyt sitä on mahdollisuus toteuttaa kun on laulaja joka inspiroi ja tekee semmoisia biisejä mistä tykkään, paljon. Soittelemme ja teemme biisejä enimmäkseen duona, mutta bändikin on olemassa, jonka kanssa pyritään nyt enemmänkin treenaamaan ja keikkailemaan. Siitäkin huolimatta, että ainakin toistaiseksi maantieteelliset sijaintimme eivät tee oikeuttä täysipäiväisesti keikkailua harrastaa. Nytkin saisi tehdä enemmän keikkaa, kuin käytännössä ehtii, ja toivomuksena on että lähitulevaisuudessa ehtii.
 
Suurella innolla pusketaan eteenpäin, eikä vähiten siksi, että keikoillakin on tykätty ja jälkeenpäin tultu kiittelemään. Nimenomaan se tuntuu hyvältä, että tykkää tästä itse ja tuntemattoman ihmisen saa sillä hymyilemään.
 
Tää on nyt tärkeintä, unohtamatta tietenkään toista bändiäni, mutta tämä on se oma juttu jossa toteutan itseäni.
 
My point is to say, there's always hope. It might be hidden, but you'll find it if you don't stop trying.
 
I believe so, and I'm out there to do it!
 
Ps. Joskus on tehnyt tosissaan mieli luovuttaa, nyt ei tulisi moinen hulluus mieleenikään.

Hieno kirjoitus ja mahtavaa, että porukka uskaltautuu täällä avautumaan näin henkilökohtaisista asioista! Tässä kiireessä nyt haluisin vain mainita, että inspiraatio ja luova ilmapiiri on sellaisia asioita, joita ei rahalla tai hyvillä suhteilla saa. Jos sellaiseen kerran pääsee käsiksi, kannattaa pitää kiinni kynsin hampain.
 
Luovuttaa ei pidä turhaan, mutta joskus kannattaa vaihtaa maisemaa.

Jospa myöskin kirjottaisi jotain fiiliksiä aiheesta...
 
Eli tällä hetkellä näyttää siltä, että ns. oikeaa bändiä (siis sellaista, joka treenaa ja keikkailee säännöllisesti) en tule enää ikinä kasaamaan. Tämmöset projektityyppiset väliaikaset jutut, jollanen on nytkin meneillään, ovat asia erikseen.
 
Keikkailusta en oo oikein ikinä tykännyt. Keikkareissulle lähtö ahdistaa ja keikan alun odotteleminen paikan päällä suorastaan vituttaa. Ja vaikka lavalla oleminen onkin mukavaa, sen jälkeen olen aina niin saatanan rättipoikki etten jaksa tehdä yhtään mitään. Ja kun tuo luonteenlaatu ei muutenkaan ole niitä sosiaalisimpia, niin aina pahempi. En halua nähdä keikan jälkeen ketään enkä puhua kellekään mitään. Mun mielestäni keikkailu ottaa helvetisti enemmän kuin antaa.
 
Bändissä oleminen on muutenkin kuin menisi naimisiin muutaman tyypin kanssa. Siitä aiheutuu kaikenlaisia lieveilmiöitä, jotka alkavat väistämättä vituttaa ennemmin tai myöhemmin. Joku myöhästyy aina treeneistä, toinen soittaa jatkuvasti omiaan, yhden kännykkä soi koko treenien ajan viiden minuutin välein, joku tulee treeneihin/keikoille kännissä, joltakin ei saa kunnon vastausta mihinkään asiaan, yksi on vaan yksinkertaisesti huono soittaja, joku raahaa tyttöystävänsä mukaan joka paikkaan, yksi pyrkii kalifiksi kalifin paikalle jne... Ei helvetti, ei tollasta jaksa. Ei tällä luonteella ainakaan.
 
On kiva olla mukana proggiksessa, jossa on tietty materiaali mitä soitetaan ja jokanen tietää mitä ollaan tekemässä - ja myös osaa homman. Mutta että joistakin riffinpätkistä pitäisi alkaa koostaa biisejä viiden eri tyypin kanssa... Ei helvetti, ei ikinä. Jos omia biisejä tehdään, niin mulla on oltava koko ajan täydellinen kontrolli siihen mitä tapahtuu. Sillon välttyy yhteentörmäyksiltä, kun tekee itse niin paljon kuin voi. Nyt olis tarkotus tehdä jotain äänityksiä soolona, Tuomari Nurmion Luuta ja nahkaa -levyn tyyliin, ja myöhemmin sitten kerätä ympärille soittajia isompiin äänityssessioihin. Olen ajatellut silleen, että vois toteuttaa kaiken ihan m.nettiläisvoimin. Pyytää vierailevia tähtiä messiin ja silleen. Mutta saapa nyt nähdä.

Hieno kirjoitus!
 
Itse olen siinä vaiheessa, että tuskastuttaa suuresti kun ei saa hommia eteenpäin sitten millään.
 
Ensimmäisessä bändissäni, parhaiden kavereiden kanssa perustetussa (itse kitaristina olin ainoa bändin aloittaessa kenellä oli kokemusta omasta soittimesta) punk-bändissä soitin vuoden. Tämä homma on nyt ollut jonkun aikaa telakalla, enkä usko että minulla on kiinnostusta sitä jatkaakaan. Alussa meinattiin ruveta omia biisejä vetämään, muutama alkeellinen biisi sävellettiin, mutta jossain vaiheessa päädyttiinkin vain soittamaan satunnaisia punk/'82HC-covereita, josta irtosi mielihyvää joksikin aikaa. Tällä jutulla ei kuitenkaan ole MITÄÄN tulevaisuutta. Mitä voi tulla tommosia covereita soittavasta bändistä, jossa on kaikenlisäksi alaikäinen soittajakin, mitään keikkoja ei varmasti pääse vetämään. Muutenkin sitä rupesi tajuamaan, että en mä tällästä halua soittaa. Homma ei ylipäänsä toiminut yhtään. Kolmihenkisessä bändissämme oli ns. Peer Güntin tapainen tilanne, tässä tilanteessa vain laulaja/kitaristi ja rumpali yhdessä leirissä ja basisti toisessa. Parhaita kavereita olimme toki edelleen, mutta soittohommissa ei kemiamme kyllä kohdanneet pätkääkään.
 
Pistimme siis homman jäihin, rumpalin kanssa veimme soittokamamme tilapäiselle treenikämpälle tunnin ajomatkan päähän, rumpali tarttui bassoon ja hankimme loistavan rumpalin soittamaan rumpuja. Tällä hetkellä päällimmäisenä projektina on Ramones-tribuuttibändi, koska nyt meillä on loistava kolmen täysi-ikäisen soittajan porukka, järjetön halu keikalle ja hyvin rajoitetut treenimahdollisuudet, koska treenikselle on tosiaan se tunnin ajomatka ja rumpalilla paljon kiireitä kun yo-kirjoitukset edessä. Tästä on nyt kulunut noin kuukausi kun tämä homma pistettiin käyntiin, meillä on ollut kahdet pitkät treenit tähän mennessä ja homma toimii aivan älyttömän hyvin. Heti ensimmäisellä yhteisellä soittokerralla tunsin heti kuinka loistavasti tämä homma toimii, ja molemmilla kerroilla onkin Ramones-biisien treenauksen lomassa ollut mahtavaa rokkijammailua.
 
Tällä hetkellä tilanne on se, että odotelemme innolla joska mahdollisesti saataisin treenikämppä kaupungilta, tällä hetkellä se näyttää hyvin todennäköisesti (1,5 vuotta jonossa olemme olleet, ensimmäisinä jo puolisen vuotta ja nyt yhden bändin pitäisi kuulemma lähteä pois). Varmaankin kuukausi vielä menee, että saamme tiedon siitä saammeko sen kämpän vai ei. Tulee kyllä olemaan mieletön pettymys jos emme sitä kämppää saa, sekä todellinen este bänditoimintani kehittämiselle.
 
Suurena unelmana on jo niin pitkään ollut pistää kasaan kunnon rock-bändi, joka vetää omia biisejä. Tämä unelma on nyt ollut odotuslistalla, koska tämän hetkisen erittäin rajallisen treeniajan vuoksi näen järkevämpänä vaihtoehtona yrittää treenata tätä Ramones-coversettiä kuntoon jos vihdoinkin pääsisi toteuttamaan sen unelman keikalla soittamisesta. Itselläni on ollut jo pitkään hallussa vähintääkin setillinen noita Ramones-biisejä, pitäisi vain saada muidenkin ne opeteltua ja treenattua settiä yhdessä, jos vain saisimme mahdollisuuden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että bändin kokoonpano on aivan täydellinen, ja odotinkin vain sitä mahdollisuutta että saamme paljon soittoaikaa ja pääsen kehittämään rokkibändiäni.
 
Järjetön ahdistus kun itsellä on niin suuri innostus päästä kehittämään näitä bändihommia todella pitkälle, mutta ei vaan ole mahdollisuutta. Pitää vaan kärsivällisesti odottaa, kyllä se aika joskus koittaa, mutta kun innostusta vaan riittää niin järjetön määrä, että tuntuu kuin elämästä loppuisi aika jos ei aivan lähikuukausina saa jo jotain saavutettua. Tämä luultavasti johtuu tietysti myös siitä, että tuli vuosi poljettua täysin paikoillaan tuossa ekassa bändissä.
 
Sekavaa tekstiä, mutta tuntuipa hyvältä purkaa hieman sydäntään. Rock 'N' Roll!

Avautuminen on aina hianoo. Muuta en tiedä, mutta Grazy Mama & the Sidekicks on yks parhaita demostudiolla kuulemiani rokkipläjäyksiä (ainakin pari niistä biiseistä mitä kuuntelin). Eli ei kannata luovuttaa, ei.

Avautuminen on aina hianoo. Muuta en tiedä, mutta Grazy Mama & the Sidekicks on yks parhaita demostudiolla kuulemiani rokkipläjäyksiä (ainakin pari niistä biiseistä mitä kuuntelin). Eli ei kannata luovuttaa, ei.
 
------------
 
Niiaus! Halaus!- Kiitos! :)

Mutta että joistakin riffinpätkistä pitäisi alkaa koostaa biisejä viiden eri tyypin kanssa... Ei helvetti, ei ikinä.
 
Tämähän se on lähes hienointa bänditouhuissa. Siis se kun palaset alkaa loksahdella paikoilleen ja homma toimii sekä biisejä syntyy siten että kaikki tuovat oman panoksensa mukaan. Helppoa se ei ole mutta erittäin palkitsevaa.

Tiedä sitten kuuluuko tämä tänne, kun en ole bändissä soittanut, mutta menköön. Matkitaan JCM:ää eli lähdetään pentuvuosista ja päädytään rappiolliseen aikuisuuteen.
 
Pentunahan olin todella pihalla joka asiasta, varsinkin musiikista. Luulin tykkääväni sellaisista jutuista, joita en perkele kehtaa edes mainita, koska kiellän olemassaoloni siltä ajalta. Sitten ensimmäinen askel johonkin järkevään, oli, hehheh, tietenkin Metallica. Oli se hienoa soitella Unforgivenia ja Nothing else mattersia repeatilla ja kuvitella olevansa ymmärryksen huipulla. Ei se mitään, siitä se lähti, varsinkin kun pääsin hittibiisisyndroomasta eroon ja opin ymmärtämään musiikkia vähän syvemmin.
Soittelin tuolloin koskettimia (Casion sähköurut, perkele) ja pianoakin vähän jos semmoiseen pääsin käsiksi. Oli jo monta vuotta takana sitä touhua. Jokin siitä puuttui. Mainittakoon kuitenkin, että tukka alkoi olemaan keskimääräistä pitempi.
 
Sitten aloinkin olemaan jo teini-iän keskivaiheilla, kun serkkupoika osti piruuttaan Nirvanan Nevermindin. Olinhan minä Teen Spiritit kuullut, ja tykännyt, mutta oli jäänyt koko homma väliin. Oli Cobain ehtinyt justiinsa kuolemaankin, perkele. No, sekosinhan siihen levyyn sitten todella kovaa, ja siitä lähti kaikki millä on yhtään mitään merkitystä näissä asioissa. In Uteron hain kaupasta ja naps. Ei paluuta enää. Nirvana valaisi tajuntaani niin paljon, että kiitän sitä yhtyettä lähes kaikesta siitä musiikista mitä nytkin rakastan ja mitä osaan arvostaa. Isäntä suostui ostamaan pojalle kitaran ja kohta oli Squierin stratocaster kourassa.
 
Musiikkimaku ja rakkaus musiikkiin laajeni, ja löysin kokoajan uutta ja hienoa musiikkia. Oli oikein kasvun aikakausi. Soittaminen sen sijaan oli kuin paskan nielemistä. En käynyt soittotunneilla, oli jotain "opi soittamaan"-opuksia siinä, jotka olivat omiaan saamaan koko homman vaikuttamaan vielä enemmän paskannielemiseltä. Tuskailin ja kirosin kun en oppinut niin mitään, kaikki oli niin mahdotonta. Silloin oli Offspring kova sana, ja jostain syystä tuli kyseinen bändi mieleen kun opetteluun kyllästyneenä runnoin vahvistimesta gainit täysille ja aloin runnomaan vahingossa A5-G5 - kuviota. "Vittu, mä rokkaan", ajattelin siinä ja runnoin sitä maailman yksinkertaisinta kuviota säröllä ties kuinka kauan. Jokin lukko aukesi siinä kohtaa, ja osasin nauttia perkeleesti siitä hyvin vähästä mitä sain vahingossa aikaan.
 
Parit tablatuurikirjat (Nirvanaa tietysti) tuli hommattua, ja yksinkertaisten lempibiisien opettelu oli hauskaa ja hyödyllistä. Kun yksikseni soittelin, aloin aina ajautumaan siihen, että soitin jotain vaan mikä kuulosti hyvältä. Tajusin myöhemmin että minähän kehitän tässä biisejä. Riffiä syntyi toisen perään ja oli todella luova ja hieno olo. Kunnon Jammailukin se vasta piristi, Neil Youngia soimaan stereoista (paskasta mankasta) ja itse koitin sooloilla todella huonosti päälle.
 
Muutaman vuoden soiteltuani olin ehkä teknisessä huippukohdassani, joskaan en teknisesti missään nimessä hyvä. Sitten tuli asioita, eli naishommeleita, armeijoita, ja kaikkea sellaista turhaa höpötystä mikä on omiaan sekoittamaan nuoren miehen ajatuksia.
 
Taisi mennä pari vuotta, etten juuri edes koskenut kitaraan tai kuunnellut musiikkia intensiivisesti. En tiedä miten se oli mahdollista.
 
Sitten se taas löytyi. En tiedä mistä. Aloin saamaan hieman huonoa soittotaitoa takaisin, ja laittamaan lapuille tablatuurinomaisia sepustuksia riffeistä ja kuvioista. Jossain vaiheessa alkoi tulemaan vähän sanoja kanssa. Olin kauan, itseäni aliarvostavaa ja häpeävää sorttia kun olen, kahden vaiheilla että voinko laulaa vai en. Corganin Billyn sanoin : "minulle sanotiin etten osaa laulaa. ei paljoa kiinnostanut." Kun soitin ja lauloin jotain biisiä, olin taas asian ytimessä, enkä järkeillyt mitään turhaa "mitä voin tehdä"-paskaa, vaan nautin siitä ja asetin itselleni säännön, että minä voin tehdä ja varmasti perkele teenkin juuri sitä mistä nautin ja mitä rakastan. 'Sillä ei ole väliä kuinka paskalta se kuulostaa, kunhan se kuulostaa hyvältä'. Tämä on viisaus. Minulla oli jo toinenkin sähkökitara.
 
Viimeinen niitti oli elämänkriisit ja siitä alkaneet vaikeat ja itseätutkiskelevat ajat. Musiikki alkoi olla yhä enemmän henkilökohtaisempaa ja tunteisiinvetoavaa sorttia, mitä kuuntelin. Elin tunteita musiikin kautta kokoajan. Olin, ja olen vieläkin, todella pihalla siitä mitä tulen elämässäni tekemään. Mutta sen päätin, että se ei ole tästä pois, ei tästä, että voin soittaa ja laulaa, koska se tunne, kun HYVÄ musiikki vaikuttaa minuun, on parhaimmillaan orgastinen ja hengellinen kokemus. Jotain pysyvää hyvää ja ihmeellistä tässä maailmassa, jokin sellainen käsittämätön lahja, mikä tänne on annettu. Se tunne on vain vahvistunut, ja itseluottamukseni ollessa vieläkin mitä on, niin turha järkeily sen suhteen mitä voin musiikillisesti tehdä ja mitä en, on jäänyt pois. Annan itseni olla vapaa sen suhteen.
 
Kitaroita on nyt neljä, joista yksi luojan kiitos akustinen. Ja kiitos Junglemanille Jag-Stangista, en luovu siitä koskaan. Kamaa ei ole kuin vähän, mutta tärkeimmät, eli pari vahvistinta, pari säröboksia, digiraituri ja mikki. Biisejä, biisintynkiä, kuvioita, hahmotelmia ja riffejä on todella paljon jo. Olen löytänyt oman hahmoni paremmin kuin koskaan aikaisemmin, olen ihmeellisen sinut musiikin kanssa mitä soitan. Lauluja on nyt viimeaikona tullut omituisella tavalla paljon, ja ilman väkisin väkertämistä, ja koen niihin syvää yhteyttä. Rakastan sitä aivan helvetisti, koen tämän olevan minulle suurimpia lahjoja mitä ihminen voi saada, että voin näin nauttia ja tehdä tätä. Lisäksi olen teknisesti, vaikkakin vieläkin mopo, niin melkein siinä huippukohdassa josta on jo melkein kymmenen vuotta aikaa.
 
Muutama kaveri, joista yksi on jopa sukua, ovat lupailleet pyytämättä autella tässä. Soittaisivat soittimia, nauhoittaisivat, masteroisivat, vääntäisivät nettisivuja, vaikka mitä. Olen todella kiitollinen. Kaverit ovat kannustaneet ja luoneet itseeni uskoa, jota minusta ei ollut aina puristettavissa. Jos tämän satuitte lukemaan, ja ajattelette että "mahtaakohan tuo tarkoittaa minuakin" niin vastaus on kyllä. Kiitos.
 
Nyt minulla on apua, kyky hahmottaa mitä teen, materiaalia valittavana ja vähän viilattavana. Ei mene kauaa, kun on pari promoa/demoa tehtynä.
 
Tuli aivan perkeleen pitkä.

Tämähän se on lähes hienointa bänditouhuissa. Siis se kun palaset alkaa loksahdella paikoilleen ja homma toimii sekä biisejä syntyy siten että kaikki tuovat oman panoksensa mukaan. Helppoa se ei ole mutta erittäin palkitsevaa.
 
Samoilla linjoilla. Minusta tuntuis vähän oudolta mennä bändiin jossa yks tyyppi tekee kaiken. On mukavampi soittaa omia biisejä tai ainakin sellaisia mihin on itse saanut vaikuttaa ja olla mukana päättämässä.
 
Mun tämän hetkinen ykkösbändi on semmonen että teen kitaroiden osalta oikeastaan kaiken. Se on välillä aika vittumaistakin hommaa kun ne omat ideat ei kuitenkaan kanna niin hyvin. Sovituksien ja copy/pasten kanssa auttelee rumpali jolla on onneksi soitettavasta genrestä hyvä kuva ja aikaisempaa kokemusta. Sen lisäksi kaveri hallitsee kitaran ja bassonkin.
Onneksi nyt tuli toinen osaava kitaristi mukaan ja toivon että kaverilla riittää intoa ja visiota viedä juttua eteenpäin ja ennenkaikkea että se soittokemia natsaisi.
Mulla oli aikasemmin yks kaveri jonka kanssa soittokemia pelasi ihan yksyhteen ja osattiin lukea toisiamme ja jammaillessakin tiesi mitä toinen seuraavaksi aikoo. Semmoset on aika harvassa.
 
Toinen bändi taas on sitä mistä tuossa postauksen alkupuolella sanoin. Yks kaveri tekee kaikki biisit ja me muut yritetään soittaa niitä. Tuo järjestely sopii hyvin jo siksi että se soitettava musiikki on mulle täysin vierasta.
Homma on mulle enemmän kokeilua ja uusien asioiden opettelua ja suurimpana juttuna ehkä se että musiikkia harrastavat kaverit voi tehdä keskenään sitä mitä luultavasti parhaiten osaa. Parhaiten tuntuu kyllä hullulta sanalta. Bändi koostuu pelkästään mnettiläisistä. Surullista, mutta totta.

Nosto...
 
..tahtooko muut vielä avautua?

Jospa myöskin kirjottaisi jotain fiiliksiä aiheesta...
 
Eli tällä hetkellä näyttää siltä, että ns. oikeaa bändiä (siis sellaista, joka treenaa ja keikkailee säännöllisesti) en tule enää ikinä kasaamaan. Tämmöset projektityyppiset väliaikaset jutut, jollanen on nytkin meneillään, ovat asia erikseen.
 
Jani hei. Bonnie Tyler (edit: Grazy Mama suomennos: Poni Traileri) just kutsuu mua (laulaa: I need a hero), mut mulla on vähän kiireitä, niin eks sä vois paikata sen aikaa?
 
Eiku, meinaan.
 
Murhaliiga? Oikeesti, siis nythän sä oot kasaamassa sitä, eiks siitä tuu ihan tosijuttu, eikä mikään kellaripoppoo?
 
Jos ei muuten, niin mä lähden messiin, jos vain kelpuutat;)

Murhaliiga? Oikeesti, siis nythän sä oot kasaamassa sitä, eiks siitä tuu ihan tosijuttu, eikä mikään kellaripoppoo?
 
Kyllä siitä ihan tosijuttu tulee. Mutta ei sellanen tosijuttu, jossa treenataan kolme kertaa viikossa hampaat irvessä ja viikonloput istutaan keikka-autossa.
 
Jos ei muuten, niin mä lähden messiin, jos vain kelpuutat;)
 
No miksen kelpuuta. Sulla pysyy kitara kädessä, ja olis kiva jos vois itte keskittyä enempi laulamiseen.

Mitä tähän enää lisäämään muuta kun että loistava kirjoitus + Minä yritän epätoivoisesti myös koittaa bändiä kasassa mutta ei tunnu onnistuvan. huoh..rankkaa on. Ehkä tää tästä sitten.

Mistäs aloittaisin? Olisinkohan ollut kuusivuotias, kun äiti vei pianotunnille? Vuosi tai pari suuntaan tai toiseen, se ei ole niin justiinsa. Pianoa jatkui ja tuossa kymmenen ikävuoden jälkeen pianonopettajani veli laittoi käteen akustisen kitaran. Pianohan siinä sitten jäi, kitaraa oli jotenkin paljon kivempi rämpytellä. Näihin aikoihin saakka allekirjoittaneella ei tietysti ollut omaa musiikkimakua, vanhempien levykokoelma koostui lähinnä klassisesta ja se on tietysti vaikuttanut omaan melodiatajuun. Enter Kurt Cobain.
 
Alikosken Ali (Keba), joka silloin opetti minua soittamaan, oli lähinnä vedättänyt minulla Beatlesiä ja Hurriganesia, joista sitten opinkin pitämään aika nopeasti. Etenkin Hurriganes tuntui hienolta, olihan siinä jotain suuren maailman tuntua. Sitten minulle kuunnellutettiin kappale nimeltä Smells Like Teen Spirit ja Ali kysyi, että haluaisinko oppia soittamaan sen? No, ei varmaan tarvitse kahta kertaa kysyä, mikä oli vastaus... Sitten äkkiä ymmärsin, että tuollaista ääntä ei akustisella kitaralla saa aikaan, joten oli sähkökitaran oston aika. Musiikki-Fazerilla (joka siihen aikaan oli siinä Aleksilla, Pro-Center siellä yläkerrassa) oli joulutarjouspaketti, Squierin meksikovalmisteinen kitara ja 15w pikkulussu piuhoineen ja pusseineen tonniviisisataa vanhaa valuuttaa. Kahta kertaa en miettynyt kun juoksin äidiltä kinuamaan. Äiti vielä kehtasi kysyä, että onko tuo nyt sellainen ostos, joka kannattaa, vai jääkö se vain pölyyntymään. Kehtasikin...
 
Kun sain laitteistot kotiin, niin alkoi armoton rokkistaraleikkiminen, olin Kurt Cobain, olin Albert Järvinen, you name it. No, äiti oli tavallaan ollut oikeassa, kyllä se alkuinnostus sitten vähän lopahti, kitaratunnit loppuivat varmaankin siinä kolmetoistavuotiaana. Siinähän sitten itsekseni soittelin, kehittymistä tapahtui sporadisesti, mutta tekniikka ja tarkkuus alkoivat vuosien saatossa hioutua. Kävin yläasteikäisenä vuoden ajan nuorisotalon opettajan tunneilla, oli niistäkin jotain hyötyä, täytyy myöntää. Kitara vaihtui Epiphonen G400-malliin (Angus Young-kopio) ja bänditoiminta tuli mukaan.
 
Vuosituhannen vaihteen jälkeen musiikkimaku oli kehittynyt Nirvanan kautta Stratovariukseen ja Sentencediin ja sitä kautta death metalliin. Koskaan eivät Metallica, Iron Maiden tai Children of Bodom ole vaikuttaneet musiikilliseen käyttäytymiseeni, toisin kuin kaikilla nykypäivän teinihevareilla. Siispä death metallia piti päästä soittamaan ja siitähän Midnight Moonshade sitten lähti polkemaan ollessani varmaan viisitoistakesäinen. Melodista döödistä Amon Amarthin ja Sentencedin Amokin jäljillä. Hauskuutta kesti vuoden-pari, kunnes sitten tuli taas hiljaiseloa. Tässä vaiheessa olin vaihtanut vireen droppiin, muutos, joka on vaikuttanut soittotyyliini merkittävästi. Niin, ja esiinnyin akustisen kanssa täydelle Temppelinaukion kirkolle...
 
Musiikkimakuni alkoi seitsemäntoista ikävuoden jälkeen vakiintua tuonne Göteborg-osastoon (Dark Tranquillity, In Flames, Opeth) ja vähitellen myös proge tuli mukaan Dream Theaterin muodossa. Sitten mnetin kautta pistimme bändin pystyyn ja aloimme veivaamaan vähän progevaikutteista hevimetallia.
 
Oman kappaleen voisin myös omistaa Devin Townsendin löytämiselle. Kaverini (nykyisen pumppuni rumpali) soitti minulle aina vähän väliä uusia progebändejä, joihin heppu oli ihastunut. Milloin sain kuulla Liquid Tension Experimenttiä, milloin Spock's Beardia, Planet X:ää ja milloin mitäkin. Kerran tuli kuitenkin kappale, joka kuulosti soundeiltaan livenauhoitteelta. Kysyin artistin nimeä. Vastaus oli Devin Townsend ja kappale oli Depth Charge. Kuuntelin vähän aikaa ja olin sitä mieltä, ettei suoritus ollut mitenkään ihmeellinen, keskitason kipale. No, annoin kuintekin uuden mahdollisuuden parin kuukauden päästä ja levy vei mukanaan. Koko tuotanto lähti pian mukaan kaupasta ja sille tielle jäin. Vuosi taisi olla 2003 tai 2004 ja siitä eteenpäin koko käsitykseni musiikin tekemisestä muuttui.
 
Uuden laulajan tultua kehiin reilun puolen vuoden veivaamisen jälkeen musiikki muuttui simppeliksi mättöheviksi ja lopetin homman Infestationissa vähän yli vuoden soitettuani. Tässä vaiheessa ikää oli sellainen 19 vuotta. Ensimmäiset laulutunnit tulivat tässä kuvioihin, kuten myös Bon Jovin, Bee Geesin, Genesiksen, Kingston Wallin ja Tarotin kaltaiset artistit.
 
Armeija kutsui tammikuussa 2005 ja tykistön palveluksessa onnistuin nappaamaan rankemman luokan kuulovaurion tärykalvojen puhjetessa ammunnan aikana. Kalvot paranivat, mutta tinnitus jäi ja aina välillä korvat lyövät täydellisesti lukkoon, niin etten voi kuulla mitään. Tuohan sitten vei vähän terää musiikin harrastamiselta sotilasurani aikana, mutta kesällä armeijasta päästyäni kävin kokeilemassa järvenpääläisessä hevirokkipumpussa eikä homma ei valitettavasti toiminut. Syksy oli sitten hiljaiseloa bänditoiminnan kannalta opiskelun syödessä kaiken ajan.
 
Ja tästä pääsemme sulavasti vuoteen 2006. Musiikkimaku ei ole enää metallipainoitteinen, tälläkin hetkellä soi Queensrÿche ja Guano Apes. Kuuntelen laidasta laitaan aivan kaikkea, jättäen ainoastaan mustan rytmimusiikin (r'n'b, hip-hop, soul, jne. - ei kuitenkaan blues/jazz) pois. Musiikki on muodostunut elämäntavaksi, vaikken kitaraa ole moneen vuoteen soittanut kuin ainostaan huvikseni. Ei huvita treenata mitään sweepejä, on paljon hauskempaa ottaa keppi käteen ja veivata jotain, missä ei ole suorittamisen makua. Lähinnä on tullut treenattua laulua, opettajani on Sibiksen oopperapuolella ja mies ei hyväksy puolivillaisia esityksiä.
 
Vähän aikaa sitten perustimme pitkäaikaisimman ystäväni kanssa bändin, joka on nyt muodostunut trioksi. Nimi on Depth Charge ja musiikki on... no, tulette vielä kuulemaan meistä. Tässä pääsen viimeinkin toteuttamaan musiikillisia kunnianhimojani sekä kitaristina että laulajana. Tosin en ole vielä koskaan esiintynyt yleisölle laulajana, joten odotan ensimmäistä keikkaamme kauhunsekaisella innostuksella.
 
Tarinasta taisi tulla hieman epäjohdonmukainen, mutta sitä ei ole kauhean usein tullut mietittyä, että missä vaiheessa tuli mikäkin musiikkityyli kuvioihin ja ei enää tässä kypsässä (reilu viidennesvuosisata) iässä muista vuosilukuja... ;D

Mulla tuli musiikki kehiin joskus seitsemän vuotiaana kun opin käyttämään levysoitinta ja vanhempien levyhyllystä tien soittimeen löysi queen.

Mokoma-foorumilla on puitu samansuuntaista, tässä sinne kirjoittamani pätkä.
 
Minulla on ollut sikäli erikoista, että ympärilläni on aina ollut jonkinlaista musiikkia, mutta omakohtainen kiinnostus alkoi vasta yläasteella. Isäni kun on muusikkomiehiä, ja maaseudulla kun ei niin mistään muualta musiikkia kuule, en ala-asteella saanut musiikista kiinni oikein ollenkaan, suhtautumiseni siihen oli hyvinkin analyyttinen: osasin laulaa ja soittaakin ikääni nähden hyvin, mutta silloinen musiikki (suomipop, iskelmä, amispaska) ei vain iskenyt.
 
Yläasteella sitten kuulin ensimmäisen kerran Iron Maidenia, mistä "se ajatus sitten lähti". Mietin, että onpas muuten perkeleen hyvää, mitähän se tämä mahtaa olla? Tutuiksi tulivat ennen kaikkea power metalin suuruudet Maiden, Gamma Ray ja Helloween. Samoihin aikoihin tuli The Offspringin Americana (joka nyt ei ole edes kyseisen orkesterin parhaita levyjä) ja The Kids Aren't Alright, mistä taas lähti kiinnostus voimakkaampaan rumpukomppiin ja nopeatempoiseen meininkiin ylipäänsä. Kyseinen orkesteri (ja kappale) on mielestäni vieläkin ylitse muiden. Myös Children of Bodom löi itseään läpi samoihin aikoihin, Hatebreeder tuli vuonna 1999.
 
Olin juuri lopettanut sähköbasson soittamisen. Soitin oikein musiikkiopistossa, olisin menestynyt helpostikin, mutta motivaatio puuttui. Aiemmin olin soittanut pianoa ja kontrabassoa ja musiikkiopistossa suoritin pari teoriankin peruskurssia, myös ilman motivaatiota. Eihän siitä niillä eväillä mitään ollut tullut, joten vähän skeptisenä aloitin kuitenkin kitaransoiton yläasteen musiikintunneilla, jostain ala-asteen puolipakollisesta kitarakerhosta matkan varrella mukaan tarttunut nimellinen soittokokemukseni oli kuitenkin paljon enemmän kuin mitä muilla oli. Yllättäen löysinkin motivaation soittamiseen, se ei tuntunut niinkään pakkopullalta. Myös mielekkäät kappaleet motivoivat soittamaan.
 
Maaseudulla ei keikkoja pahemmin järjestetä, joten yläasteella en semmoisilla käynyt. En osannut kaivata niitä, koska en ollut koskaan käynyt enkä osannut ajatella, että minähän voisin käydä jollain keikalla. Enkä oikeastaan tiedä, olisinko saanut niistä irtikään oikein mitään pahimmassa murrosiässä. Kuuntelin laidasta laitaan metallia ja punkrockia, mutta erityisen paljon Guano Apesia.
 
Jossain yhteydessä pohdin, että kävin tosiaan elämäni ensimmäisellä oikealla keikalla vasta vuonna 2003 Kouvolan Party Planet -festareilla. Musiikintuntemus oli kehittynyt huomattavasti yläasteesta ja ehkä soittotaitokin, vaikka musiikkihommia olikin aika hankalaa saada aikaiseksi Kouvolassa: siellä musiikinharrastajat ovat kaikki todella taitavia, meikäläisen tasoiselle paskakasalle ei ollut liiaksi sijaa. Mutta asiaan, ainakin Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Viikate, Stratovarius , Sonata Arctica ja Poisonblack esiintyivät tuolloin. Kaikki nämä olivat siis entuudestaan tuttuja, etenkin Niskalaukaus Rajaportin myötä. Mielestäni aika hyvin, kun ottaa huomioon sen, että kyseessä ei ollut metallifestari. Mokomaan tuli ensikosketus vain joitakin viikkoja myöhemmin Koria-Rollissa. Erityisesti vuonna 2003 musiikintuntemukseni eteni valtavin harppauksin, on mahdotonta sanoa, mihin bändeihin tutustuin silloin.
 
Nyt, vain parin vuoden kuluttua tuosta, olen nähnyt livenä Obituaryn, Testamentin, Dimmu Borgirin, Morbid Angelin, Acceptin, Gamma Rayn, Children of Bodomin ja ties mitä, Viikatteen ja Mokoman lähemmäs kymmenen kertaa, vaikka vain muutamaa vuotta aiemmin en ollut kuullutkaan kyseisistä orkestereista. Viime vuonna ostin pikaisesti laskettuna 8 äänilevyä, joista suurin osa suomalaista metallia. Nummirockista tuli minulle jo ensimmäisellä kerralla jokavuotinen perinne, tänäkin vuonna teen parhaani päästäkseni sinne. Armeijan jälkeen on mukava kasvattaa hiuksia ja partaa, mikä tuntuukin luontevalta eikä vähiten musiikinlajimieltymyksen takia. Niin, ja osallistuin Pahaa verta -videon kuvauksiin.
 
Soittopuolella taas ostin vuonna 2004 ensimmäisen oman sähkökitarani, olen soittanut muilla vehkeillä aiemmin. Kyseessä on Fender Stratocaster Am. Std, siis ihan aito amerikkalainen yksilö. Soittaminen tosin jäi verraten vähäiseksi armeijan takia. Viime vuonna taas löysin itsestäni huuto- ja grim-äänet, jotka kuulostavat mielestäni ihan kuuntelunkestäviltä. Opiskelun alkamisen ja pääkaupunkiseudulle muuton myötä soittokavereita alkoi ensimmäistä kertaa elämässäni olla ihan oikeasti. Nyt siis laulan ja soitan kitaraa, erittäin suurelta osalta muuten Mokoman covereita. Pari viikkoa sitten tilasin Thomannilta Bossin Metal Zone -pedaalin, piuhoja ja kunnolliset korvatulpat, mikä lienee jo osoitus toiminnan näennäisestä vakavuudesta. Sen vakavammaksi ei ehkä tarvitse mennäkään. Soittaminen on minulle arvokasta sinänsä, tunnen suurta mielihyvää saadessani toteuttaa itseäni. Ehkä suurimmaksi osaksi olen kuitenkin musiikin kuuntelija ja myös keikoilla heiluminen on kovin mieluista puuhaa. Mene ja tiedä.

Jep.
 
Hyvää juttua olette kirjoitelleet tänne.
 
Väliaikatietona voisin kirjoittaa, että nyt pyyhkii perhanan hyvin bändihommat.. vaikka soppareita ei olla vielä kirjoiteltu, mut selvät sävelet ja suunnitelmat tästä eteenpäin ja aktiivista tulee meno olemaan.

Jep.
 
Hyvää juttua olette kirjoitelleet tänne.
 
Väliaikatietona voisin kirjoittaa, että nyt pyyhkii perhanan hyvin bändihommat.. vaikka soppareita ei olla vielä kirjoiteltu, mut selvät sävelet ja suunnitelmat tästä eteenpäin ja aktiivista tulee meno olemaan.
 
Jees! Livenä teidät todistaneena voin sanoa, että siinä on sellaista aitoa musiikin tekemisen riemua. Kun nyt soppareistakin tuossa puhuit, niin ite pidän enemmän teidän suomenkielisestä matskusta ja oon aika varma että siihen puoleen satsaten teillä olis 10 kertaa paremmat mahikset saada mainetta ja maallista mammonaa! :D

Jees! Livenä teidät todistaneena voin sanoa, että siinä on sellaista aitoa musiikin tekemisen riemua. Kun nyt soppareistakin tuossa puhuit, niin ite pidän enemmän teidän suomenkielisestä matskusta ja oon aika varma että siihen puoleen satsaten teillä olis 10 kertaa paremmat mahikset saada mainetta ja maallista mammonaa! :D
 
Maallinen mammona enemmissä määrin lienee aikalailla sitä haavemailmaa:) mutta olisi kiva päästä jakamaan omia fiiliksiä näin musiikin muodossa laajemmallekin porukalle.
 
Nyt on ihan hyvä tilanne sinänsä, että meitä kohtaan on osoitettu kiinnostusta sellaiselta taholta joka mahdollistaisi laajemmankin tunnettavuuden.
 
Ja mitä tulee kahdella kielellä musan tekemiseen, tämä mainitsemani taho pitää sitä positiivisena juttuna.. ja se on hyvä koska tahdomme myös englanniksi tehdä biisejä.
 
Lähitulevaisuus vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja luulenpa, että jo viikon päästä ollaan paljon viisaampia monen asian suhteen:)
 
Jeah!