Media ja viihde ›

Sherilyn Fennillähän oli tämä Nelosellakin esitetty TV-sarja. Rude Awakening alkuperäisnimeltään, suomenkielistä versiota en nyt muista(taisi olla Pää Sekaisin tjsp). Sarjaa tehtiin kolmen kauden verran vuosina 1998-2001 ja oli Emmy-ehdokkaanakin vuonna 1999. Sarjassa nähtiin myös Roger Daltrey muutamassa jaksossa.
 
Esitti sarjassa alkoholisoitunutta ex-tähteä Billie Frankia.
 
Muuten on viime vuodet näytellyt B-luokan elokuvissa sekä vilahdellut TV-sarjoissa, viimeksi Gilmoren Tytöissä.
 
Kiitoksia paljon!
 
Suzy Quatro on muuten SF:n täti...

Mitäs jos laiteltas suosikkihahmoja sarjasta?
 
Cooper, Bob, Shelly Johnson, Audrey Horne (ihQdaa!11)
 
Leo "new shoes" Johnson on mielestäni loistava, jannu ei tainnut koko sarjan aikana kertaakaan olla hyvällä tuulella.
 
Sitten se tarjoilija oli aika mainio veijari, samaten se hurmuri nimeltä Dick.
 
Jostain syystä pidin Andya, Josieta ja Catherinea ärsyttävinä tapauksina.
Sitten se Bobbyn takatukalla varustettu kaveri (olikos se Mike?) menee myös inhokkejen listaan.

Ainakin Bob on niitä jotka kuuluu varmaan kaikkien lemppareihin. "You wanna play with fire boy?" Cooper on tietysti itsestäänselvyys. Leland Palmer tulee seuraavaksi mieleen. Ray Wise on jotenkin saanut sen hahmonsa yhtäaikaa pelottavaksi että traagisen menetyksen kohdanneen ihmisen risteytykseksi. Mieleen muistuu se jakso jossa äijän hiukset vaan yhtäkkiä muuttuu lumivalkoiseksi. Yksi lempparijuttuja tossa sarjassa on myös äänet. Esimerkiksi Palmerien talon kattotuuletin ja se iänikuinen kaappikello. Se kuvakulma muuten missä kuvataan alakerrasta yläkertaan sen tuulettimen pyöriessä on aika aavemainen. Se miksi näin ajattelen johtunee siitä leffan kohtauksesta jossa Laura menee omaan huoneeseen ja kokee elämänsä yllätyksen.

Tyly kohtaus muuten se, missä taidetaa Bob näyttää ekan kerran, kyyristelemässä siellä sängyn takana.
 
Ei oo kyllä yksikään Lynchin leffa tän sarjan veroinen, vaikka hyviä ovatkin.
 
Harmillista, kun otin kaikki jaksot nauhalle, kun viimeks tuli telkkarista, mutta jostain vitun syystä unohdin kirjoittaa kasetteihin, mitä jaksoja on missäkin. Tympeetä alkaa kelailemaan niitä. Ja sitten yhtäkkiä tajuaa, että joku kasetti on hukassa.

Yksi lempparijuttuja tossa sarjassa on myös äänet. Esimerkiksi Palmerien talon kattotuuletin ja se iänikuinen kaappikello. Se kuvakulma muuten missä kuvataan alakerrasta yläkertaan sen tuulettimen pyöriessä on aika aavemainen.
 
Siitä tuulettimesta näkee vieläkin painajaisia! Ainakin melkein... ;)
 
Toinen juttu mistä menen vieläkin kananlihalle on kun Donna ja Lauran poikaystävä hautaavat kultasydämenpuolikkaan metsään, eikä siellä pitäisi olla muita lähistöllä. Kuitenkin heidän poistuttuaan ilmestyy tyhjästä mustaan nahkahansikkaaseen verhottu käsi joka kaivaa korun esiin.
 
Harva ohjaaja osaa luoda yhtä painostavan tunnelman kuin Lynch, kun näin Blue Velvetin leffateatterissa tärisin kuin horkassa viimeiset 10 minuuttia, enkä ole vieläkään uskaltautunut katsomaan leffaa uudelleen. :-/

Leland Palmer tulee seuraavaksi mieleen. Ray Wise on jotenkin saanut sen hahmonsa yhtäaikaa pelottavaksi että traagisen menetyksen kohdanneen ihmisen risteytykseksi. Mieleen muistuu se jakso jossa äijän hiukset vaan yhtäkkiä muuttuu lumivalkoiseksi.
 
On kyllä faktajuttu että Ray Wisen suoritukset Twin Peaksissa on näyttelijäntyötä parhaasta päästä.
 
Ja ne laulu- ja tanssikohtaukset... herättävät yhtäaikaa sääliä, myötähäpeää ja kauhun puistatuksia.

Siitä tuulettimesta näkee vieläkin painajaisia! Ainakin melkein... ;)
 
Toinen juttu mistä menen vieläkin kananlihalle on kun Donna ja Lauran poikaystävä hautaavat kultasydämenpuolikkaan metsään, eikä siellä pitäisi olla muita lähistöllä. Kuitenkin heidän poistuttuaan ilmestyy tyhjästä mustaan nahkahansikkaaseen verhottu käsi joka kaivaa korun esiin.
 
Jos ei tässä säikähdä niin viimeistään siinä vaiheessa kun Sarah Palmer näkee koko homman ja päästää ilmoille veret seisauttavan kauhunhuudon. Aikamoiinen ura muuten takana tuolla Grace Zabrieskilla.
 
http://www.imdb.com/name/nm0951471/
 
Toinen kohtaus mikä aina puistattaa on kun Donna, James ja Maddie laulaa sitä jotain laulua ja yhtäkkiä Bob ilmaantuu Maddielle.
 
Harva ohjaaja osaa luoda yhtä painostavan tunnelman kuin Lynch, kun näin Blue Velvetin leffateatterissa tärisin kuin horkassa viimeiset 10 minuuttia, enkä ole vieläkään uskaltautunut katsomaan leffaa uudelleen. :-/
 
Minä taas en ole Blue Velvettiä kokenut mitenkään pelottavaksi. Kyllä siinä vähän painostava tunnelma on kuten myös Eraserheadissä ja Mulholland Drivessa. Lost Highway on mielestäni ton Twin Peaks leffan jälkeen pelottavin.
 
Mystery Man: We've met before, haven't we.
Fred Madison: I don't think so. Where was it you think we met?
Mystery Man: At your house. Don't you remember?
Fred Madison: No. No, I don't. Are you sure?
Mystery Man: Of course. As a matter of fact, I'm there right now.
Fred Madison: What do you mean? You're where right now?
Mystery Man: At your house.
Fred Madison: That's fucking crazy, man.
Mystery Man: Call me. Dial your number. Go ahead.

Lost Highwayn olen nähnyt vain telkkarista, ehkä se ei siksi tuntunut niin piinaavalta kuin Blue Velvet. Fire Walk with Me aiheutti kyllä ahdistusta aika lailla ihan telkkarissakin.
 
Lost Highway oli leffassa kohtuullisen ahdistava; sai vääntelehtimään penkillä ja mahassa oli kummallinen pallo.
 
Twin Peaks -ahdistuksia lisää: valkoinen hevonen huoneessa. Vai näinkö unta?
 
Damn good coffee!

Lynch osaa noilla tilanteeseen suoraan liittymättömillä kuvilla luoda todella painostavan tunnelman. Kattotuulettimen lisäksi mieleen jäivät tuulessa heiluvat havunoksat ja liikennevalo risteyksessä, josta Laura juoksi pimeään metsään kuolinyönään. Vaikka näin Twin Peaksin ensimmäistä kertaa vasta 18-vuotiaana, se on onnistunut aiheuttamaan meikäläisessä huomattavasti vahvempia pelontuntemuksia kuin yksikään 'virallinen' kauhugenren edustaja.

Normaalien ihmisten vinksallaan olevat mielet. Yhteisön kollektiivinen kummallisuus ja salaisuudet. Tavallisuudesta ahdistavaa. Lynch lyö piikin mielen ullakon katon läpi ja sieltä virtaa outo olo.

Se huuto hyytää kyllä veren! Ei ihme ettei TP:n jälkeen oikein tahtonut saada nukuttua.
 
Juuri näin. Joskus ahdistaa katsella peilejäkin TP:n ansiosta.
 
Lost Highwayn olen nähnyt vain telkkarista, ehkä se ei siksi tuntunut niin piinaavalta kuin Blue Velvet. Fire Walk with Me aiheutti kyllä ahdistusta aika lailla ihan telkkarissakin.
 
Fire Walk With Me on ehkä ahdistavin leffa joka on tullut katsottua. Joskus aiemminkin totesin täällä sen taulun olevan ahdistava jossa on se oven kuva. Mie näin Lost Highwayn leffateatterissa. Sai katselemaan vähän taakseen kun leffateatterista lähti eli toimii. Toi FWWM olisi voinut toimia vieläkin paremmin.

Lynch osaa noilla tilanteeseen suoraan liittymättömillä kuvilla luoda todella painostavan tunnelman. Kattotuulettimen lisäksi mieleen jäivät tuulessa heiluvat havunoksat ja liikennevalo risteyksessä, josta Laura juoksi pimeään metsään kuolinyönään. Vaikka näin Twin Peaksin ensimmäistä kertaa vasta 18-vuotiaana, se on onnistunut aiheuttamaan meikäläisessä huomattavasti vahvempia pelontuntemuksia kuin yksikään 'virallinen' kauhugenren edustaja.
 
Näinpä. Itse asiassa innostuin sarjasta juuri tämän takia. Tuli silloin 15-17 vuotiaana katsottua noita kauhuleffoja. TP pyyhkii niillä kaikilla persettä pelottavuudessaan.

Pitihän tuo DVD-boxi pistää itselläkin tilaukseen vaikka p. on a. Itkettäköön vasta sitten kun luottokunnalta paukahtaa muhkea lasku.

"The owls are not what they seem."
 
Twin Peaks on kaikkien aikojen paras tv-sarja. Lynchin kyky luoda äärimmäisen ahdistava ja turvaton tunnelma on vertaansa vailla. Kun sarja edellisen kerran näytettiin kokonaisuudestaan telkkarista, nauhoitin aina jakson ja katsoin sen pari päivää myöhemmin yöllä nauhalta. Se tuntui melkein joka kerta, kun jakso oli ohi, maailman huonoimmalta idealta, koska pelkkä omaan huoneeseen hiipiminen ja valojen sammuttaminen oli erittäin pelottavaa. Sen takia en melkeinpä uskalla ostaa tuota dvd-boksia, koska katsoisin kuitenkin sarjaa taas yksin yöllä. Ja sitten pitäisi taas pelätä sitä, että peiliin katsoessa sieltä heijastuukin Bobin kasvot selkäni takana. Erityisesti sarjan viimeinen jakso oli jotain suorastaan järkyttävää. Jo pelkästään niissä punaisissa samettiverhoissa on jotain todella pahaenteistä.

Jo pelkästään niissä punaisissa samettiverhoissa on jotain todella pahaenteistä.
 
Ja siinä kummallisessa lattiassa. Sanoisinko että halpaa pelottelua. Sitten kun vielä puhuvatkin siellä takaperin niin kaikki ainekset on kasassa.

Lynch osaa noilla tilanteeseen suoraan liittymättömillä kuvilla luoda todella painostavan tunnelman. Kattotuulettimen lisäksi mieleen jäivät tuulessa heiluvat havunoksat ja liikennevalo risteyksessä, josta Laura juoksi pimeään metsään kuolinyönään.
 
Liikennevalo tosiaan unohtui! Erittäin aavemaisen näköinen, langassa roikkuva ja tuulessa heiluva malli. Huh.
 
Myös kuva donitsien päälle tippuvasta verestä (joka oli peräisin siitä puhuvasta linnusta) oli paha.

Jees, mulla on just eka tuotantokausi menossa. Yöllähän tota on parasta katsoa ja mieluiten yksin. En muistanutkaan, että sarjassa oli niin loistavaa ja omituista huumoria.
 
FBI-agentti Albert Rosenfield on kaikkien äijien ylipäällikkö.
Kun poliisit käyvät läpi todistusaineistoa ja sheriffi Truman heittää jotain kommenttia, niin Rosenfield toteaa Cooperille:
"Look, it's trying to think."

Sitten kun vielä puhuvatkin siellä takaperin niin kaikki ainekset on kasassa.
 
Nuo puheet on tehty silleen, että repliikit on ensin äänitetty oikeinpäin. Sitten ne on soitettu takaperin, ja näyttelijät ovat opetelleet lausumaan ne sillä tavalla. Sitten takaperoiset repliikit on äänitetty. Ja sitten kun tuo nauha on soitettu takaperin, homma on ollut valmis.

Nuo puheet on tehty silleen, että repliikit on ensin äänitetty oikeinpäin. Sitten ne on soitettu takaperin, ja näyttelijät ovat opetelleet lausumaan ne sillä tavalla. Sitten takaperoiset repliikit on äänitetty. Ja sitten kun tuo nauha on soitettu takaperin, homma on ollut valmis.
 
Ahaa.. Ilmankos se kuulostaa jotenkin vieläkin kummallisemmalta.