Kitarat: soittaminen ›

Niin, soitat semmoista viitossointu-sahausta, vai?
 
Ei sekään ole ollenkaan väheksyttävää, jos sen osaa.

Ei sekään ole ollenkaan väheksyttävää, jos sen osaa.
 
Ei olekaan ja vitossoinnut kannattaakin harjoitella. Sillä saa paljon aikaan (Green Day - Basket Case, pelkkää vitossointua ja hyvä biisi). Fillejä - minä ainakin - keksii helpommin noiden väliin.

Enemmänkin At the Drive-Inin tapaista rallia, jossa kakkoskitara paukuttaa perussointuja tiuhaan tahtiin. Pitäisikö tämä vaan vetää sitten down/upstroke-kuviolla tempon vaatiman nopeuden kanssa?

Nyt on selvennyt kompin ja riffin ero, mutta filli kitaramaailmassa onkin taas tuore juttu. Onko se jokin pieni soolon pätkä johonkin väliin vai hä?

No Hotel Californian kertosäkeessä on munsta fillejä ne särövenytysfiilistelyt.

Totta. Mullakin oli aluksi semmone meininki, että vaan ne kappaleiden alkuriffit pitää opetella. Sitten huomasin, että alkaa soittaminen loppua ja pitää opetella muutakin.

Kyllä munkin osalla on usein silleen et jos jammailen muuten vaan soittelen ennemmin jotain pirun kovaa riffiä kun jotain päätöntä tilulilua. Tuosta tiluttamisesta sen verran että se on omasta mielestäni menettänyt uutuudenviehätyksen joka sillon 80-luvulla tuli kun Ynkkä nousi pinnalle. Olihan se sillon ihmeellistä kun sitä ei oltu aikaisemmin kuultu, ja ihmeteltiin että "Miten se ton teki?". Nykyään kun kaikki "osaavat" tuon saman tai pystyvät opettelemaan sen, niin totta kai sitä pitää osata, että voi sitten päteä muille samanlaisille soittajille. Elikkä siis, asiat edelleen tärkeysjärjestykseen. Opetelkaa komppaamista, opetelkaa timen pitämistä. Maailmassa on paljon hyvää musiikkia jossa ei ole edes sooloja.
 
Olen puhunut.

Nirvanan biisi "Smells like teen spirit" on kiva komppiharjotuksena.

Miksi muutenkin porukka tuntuu jakavan soitot tiukkaan komppaamiseen tai tilutteluun? On siinä välissä muutakin. Hemutussoolot, edellämainitut liidit sun muut.
 
Komppaan Roccoa. Itse vältän tuollaista kaavamaista soolo/komppi-ajattelua. Esim. soolon sekaan voi heittää kaikenlaista sointua ja riffiä, kun taas ns. kompissa voi vetää vaikka yhtä nuottia, riffailla, sekä vaihdella otteita ja rytmiikkaa/dynamiikkaa. Oleellista on, että homma elää. Toki myös musiikkityyli vaikuttaa siihen, mitä voi tehdä. Ei ehkä kuitenkaan pitäisi ajatella niin, että komppi on pelkkää tylsää barresointujen tämmäämistä, sen jälkeen soitetaan soolo, ja taas palataan tylsään komppiin.

Loppupeleissä mä ainakin tykkään aika tasasesti kummastakin, sekä komppaamisesta että sooloilusta, eikä sitä mielestäni oikeastaan voi määritellä vain yhdellä ainoalla oikealla vastauksella, että kumpi on tärkeämpää. Mulle on ainaki pitkälti ihan sama kun soitan jonkun toisen kitaristin kanssa, että sooloilenko mä missäkin kohassa vai "tyydynkö" komppaamiseen; oikeastaan mä haluan tehä kumpaakin melko tasapuolisesti. Mut se mua ainaki ärsyttää todella paljon, ku jotkut antavat ymmärtää, että kitaransoitto ON pelkkää soolotiluttelua, ja jonkun bändin komppikitaristille ei siedä antaa mitään arvoa, vaan ainoastaan se lead-kitaristi nostetaan korokkeelle.

Oli pakko kommentoida vaikka onkin vähän wanha threadi ja kellokin alkaa olla neljä. Ilo iliman viinaa on teeskentelyä sanoo vanha kansakin. Niin.
 
Asiaan.
 
Orkesterissamme asia on järjestetty siten, että meillä on kaksi komppikitaristia. Koska kumpikin osaa soittaa taimiin korkeitaan kahden kielen sointuja niin, että sointu vaihtuu useimmin kuin kerran tahdissa (tempo 60 BPM), niin näin saadaan jo huimia neljän äänen sointuja aikaan.
 
Joo-o huumoriosuus on loppunut.
 
Oigeezd meil vedetään vaan ihan vidullizt til... Ei kai. Siis kaks äijää ku konppaa ja mieluiten oktaavin päässä toisistaan samalla riffillä/soinnuilla niin mikä vois olla kauniimpaa (haistakaa viisastelijat paska: kaks muijaa tietenki)? Tästä syystä orkesterissamme ei ole soolokitaristia vaan ainoastaan kaksi konppimiestä. "Valitettavasti" edustamassamme musiikin tyylilajissa oletetaan että kitaraa käytetään myös solistisena instrumenttina joten soolotkin soitetaan tiukkuden vuoksi useimmiten kahdella kitaralla yhtä aikaa ettei menis liian kikkailuks (esim. neljäsosanuotit on jo aika tilua meilläpäin). Aika toimiva konsepti ainakin omasta mielestäni. Myös Thin Lizzyssä toimi yllättävän hienosti (tosin olihan Gorham, Moore ja kunppanit sen verran kovempia sällejä että ne veti kaheksasosia).
Useimmissa bändeissä kuitenkin se laulu on solistisessa mielessä tärkein instrumentti. (onneksi, ja laulajien egon epäonneksi)

Jos komppaaminen kiinnostaa niin kuunnelkaapa The Whon pinball wizard. Sitä reenimään sitten :).

Komppaaminen on tosiaan tärkeää ja mikään ei ole ikävämpää kuin alkaa
opettamaan tuuraajakitaristille noita perussointuja.
Tässä esimerkkitapaus:
"Joo soita sä noista sointumerkeistä, niin mä vedän ton melodian."
"Öööö... Miten toi D-molli soitetaan?"
"No vi...... Vedä vitosina."
 
Ja sitten mentiin.
 
Useimmiten noista kappaleista juurikin se 90% on komppausta.

"Joo soita sä noista sointumerkeistä, niin mä vedän ton melodian."
"Öööö... Miten toi D-molli soitetaan?"
"No vi...... Vedä vitosina."
 
Heeh reps :)
Itseäni en kyllä halua/osaa/pysty määrittämään mitenkään soolokitaristiksi tahi komppikitaristiksi. Eikä tarvitsekkaan olla tällaisia jakoja. Usein vain bändeissä toinen kitaristeista päätyy soittamaan suurimman osan sooloista, mutta kyllä se silti loput biisistä sitä komppiakin vetää.
Molemmat. Kompit ensin, sitten soolo jos sellainen löytyy.
..No tietty joskus pelkkiä soolojakin räpeltää..