Studiotyöskentely ›

Mihinkähän noita mikkejä on käytetty, ilmeisesti TSM87:t ovareina (muut mikit eivät ole kyllä erityisen "kirkkaita" toistoltaan)? Joka tapauksessa äänityksen "kirkkauden" tuntu tulee yleensä tilasta eikä suorasta äänestä. Eli kokeile eri tyyppisiä kaiku- ja delay-efektejä. Kaikujen presettien nimet kertovat suht. hyvin mille instrumentille niitä käytetään, esim. "Drum Room" voisi olla hyvä tilakaiku rummuille.
 
Jos todella on kyse harmonisten yläsävelten puutteesta niitä saa äänitteeseen joko erilaisilla enhancereilla (Aphex, behringer yms., vst-pluggareitakin varmaan löytyy) tai yksinkertaisesti säröllä, tai paremminkin lievällä yliohjauksella yhdistettynä EQ:n käyttöön jotta sitä säröä saadaan sinne yläpäähän elle haluta samalla lisää harmonisia alapäähän, eli sitä "lämpöä".

Kaikkien projektien soundit on vaan pitänyt olla mahdollisimman isoa kirkasta ja botnekasta.
 
Tässähän on juuri ongelman ydin: kun jokaisesta äänitettävästä instrumentista tehdään mahdollisimman kirkas ja botnekas ja tällaisia elementtejä kasataan päällekäin, ei tuloksena ole kirkas ja botnekas projekti vaan tunkkainen äänite jossa on räikeä yläpää.
 
Kyse on kokonaisuudesta. Monesta ohuesta tulee paksu, monesta paksusta tulee kohtuuttoman pasua mössöä.
 
Jos kappaleessa ei ole mitään muuta kuin yksi kitara (tai mikä tahansa sooloinstrumentti), se voi olla kuinka botnekas tahansa. Tällöin instrumentista haetaan mahdollisimman hyvää soundia, sellaista missä on kaikkea tasapainoisesti, mikä täyttää koko tilan. Kun äänitetään isompaa kompleksia, haetaan instrumenttien tasapainoista yhteissointia, mikä johtaa usein siihen, että instrumentista käytetään enimmäkseen sitä osaa, mikä kokonaisuuteen sopii.

Aika vaikea yrittää arvailla, missä mättää kuulematta mitään, mutta vois kuvitella, että hp-filsuja voisit tosiaa kokeilla selkeyttämään alapäätä, sekä poistella sieltä jostain 200-350 Hz niitä honottavia/ pahvisia taajuuksia. Selkeyttää asioita.
 
Suurin virhe yrittäessä tehdä botnekasta ja kirkasta saundia on lähteä lisäämään hirveesti bassoa ja yläpäätä. Niinhän se ei todellakaan toimi, vaan päinvastoin. Poista mielummin keskiääniä. Mutta eihän tällasiin mitään sääntöjä ole. Riippuu niin paljon äänitetystä materiaalista. Saattaa olla, että suurin virheesi on todella surkea äänitystekniikka, mutta kuten sanoin... vaikea sanoa kuulematta mitään.

Jos haluut botnekasta ja kirkasta saundia niin lähe rakentaan esim. Basari&basso antamaan isoa potkua (suosittelen R-bass:iä), ja tee eri soittimille "tila" taajuusvasteeseen.
 
kirkkautta pelleistä, ja jos teet heviä niin basariin kans lätinät ylärekisteriin.. ja skitat keskiäänille, kompressoi alamidleä kitaroissa ja jätä tilaa laulua varten.
 
jos teet kaikesta "isoa" niin lopputuloshan on jotain aivan muuta ku mitä ajattelit, niinkuin moni on täälä jo sanonutkin.
 
Sellasia pieniä perusjuttuja on hyvä kans muistaa, että esim.
 
kitara on keskiäänisoitin, joten voit huoletta (/varsinki rokkia) tehdessäsi laittaa siihen ala ja yläpääleikkurit, tyyliin jotain, 120hz ja 8Khz.
 
Basson alakertaakin on aika turha laittaa alle 30hz:n
 
laulustakin voit huoletta leikkailla alakertaa pois, vaikka tyyliin 130hz (en toki tiedä millasta mikkiä siinä käytät, mut kokeile)
 
Mä suosin kyllä ton monialuekompuran käyttöä, esim. just tos alamidlen haltuun otossa kitaroissa, mutta mikään ratkaisu se ei pelkästään toki ole, kaikki on kiinni siitä kuinka erottelet soittimet oimlle paikoilleen, eq:t ja panorointi nyt aluksi.
 
Siinä joitan vinkkejä joita itse käytän, toivottavasti auttaa ees vähä.

Mä koitin tuossa lähteä rakentamaan paria vanhaa projektia ihan alusta asti uudestaan tämän tiedon valossa ja kyllä nyt alkaa pikkuhiljaa valaistumaan. Yksi paha moka on ollut yrittää saada overeista isoa soundia rummuille. Katkaisin overien alapään todella ylhäältä ja otin sitä kokoa ambienssiraidasta. Lisäksi geittasin kaikki pöntöt oikein viimeisen päälle ja jo se selkeytti ääntä huomattavasti. Kitarat vaan ronskisti entistä ylempää katki ja bassosta sitä jytinää pienemmälle.
 
Kiitoksia kaikille! Enköhän mä näillä eväillä pääse jo pitkälle eteenpäin miksauksissani, kunhan vaan jaksan keskittyä ylimääräisen paskan poistamiseen ja harjoitteluun.
 
Hyvät joulut kaikille! Toivottavasti pukki tuo jokaiselle lisää ruuvaustaitoa ainakin kolme lapiollista.

Taisin sisäistää viime demon äänityksien ja miksauksen tiimellyksessä, että instrumentin ominaistaajuus, joka on tyypillisesti alin tai voimakkain taajuusalue narulle tarttuneessa äänessä, kyllästää tai tukkii kysessä olevan äänen harmoniset ja aiheuttaa tunkkaisuutta.
 
Kyseessä on ymmärtääkseni sama efekti, jolla mm. mp3- ja ATRAC-pakkaukset päättelevät pakatusta äänestä pois jätettävät komponentit. Voimakas osataajuus peittää viereisiä taajuuksia ja heikentää muiden taajuuksien suhteellista voimakkuutta. Tästä oli muistaakseni artikkeli Riffissä viime vuosituhannella.
 
Kirkkautta saimme aikaan hakemalla ensin käsittelyssä olevan äänen voimakkaimmat ja "ominaisimmat" taajuudet suurilla korostuksilla ja kapealla kaistalla, ja leikkaamaalla sitten näitä taajuuksia pois niin paljon, että esikuvan ja/tai tarkoituksen mukainen instrumentin taajuusalueiden balanssi löytyi. Peukalosääntönä leikkauksen määrän arvioinnissa käytimme sitä, että toimenpiteen pitäisi kompensoida proximity-efektin tuomaa luonnotonta alakerran voimistumista.
 
Hyvänä esimerkkinä voisi pitää akustisen kitaran kanssa tekemiämme säätöjä. Noin 30 cm etäisyydeltä mikitetty akustinen kuulosti äänitettäessä mielestämme kokonaisuutena parhaalta, mutta oli mikin läheisyydestä johtuen tunkkainen muiden instrumenttien kanssa soviteltaessa.
 
Halusimme kirkastaa kitaraa ja mielestäni onnistuimme siinä hyvin tekemällä seuraavasti.
 
Ylipäästösuotimen rajataajuus säädettiin siten, että se ei varsinaisesti poistanut mitään ihmeempää varsinaisesta äänestä, muuta poisti kuitenkin turhat huminat. Ominaistaajuuksia (mikäs se Ais:in taajuus olikaan: matalalta menee, joo) poistettiin 6-12 dB loivalla kuopalla. Tässä vaiheessa kitaran yläkerta kirkastui jo huomattavasti kun äänen osataajuuksien suhde muuttui suhteessa ominaistaajuuteen. Harmoniset kerrannaiset korostuivat ja lähimikityksestä johtuva pönötys poistui. Jatkoimme vielä keventämällä alakertaa hyllykorjaimella n. 400 Hz alta muutaman dB:n verran. Tässä vaiheessa 1-2 dB:n muutokset kuulostivat jo suurilta.
 
Teimme saman tempun muillekin raidoille, erityisesti laululle ja symbaaleille. Laulu ja pellit kirkastuivat huomattavasti verrattuna lähtösoundiin.
 
Sovellan tätä "ominaistaajuusideaa" nykyään myös livenä. Solistin laulusta leikkaan ensin alakerran pois biisin mukaan 200 ja 400 Hz väliltä (muistaakseni 12 dB/okt.) ja kevennän vielä lisää parametrisella EQ:lla tarvittaessa samoilta tienoilta. Näin ääni on jo varsin käyttökelpoinen jopa SM58:lla (tavallisesti käytämme e835:sta ja SM86:sta kirkkaamman lähtösoundin vuoksi). Kompressointi tapahtuu muuten vasta turhien taajuuksien siivoamisen jälkeen, jotta kompressori ei turhaan reagoi muutenkin ylimääräisen voimakkaisiin alaääniin. Näillä jipoilla ääni on selkeä ja mukavan kirkas ja PA:sta saa laulua huomattavasti kovempaa ulos.

Kiitos Os! Oli oikein hyvä ja selvä kirjoitus.

Taisin sisäistää viime demon äänityksien ja miksauksen tiimellyksessä, että instrumentin ominaistaajuus, joka on tyypillisesti alin tai voimakkain taajuusalue narulle tarttuneessa äänessä, kyllästää tai tukkii kysessä olevan äänen harmoniset ja aiheuttaa tunkkaisuutta.
 
Kyseessä on ymmärtääkseni sama efekti, jolla mm. mp3- ja ATRAC-pakkaukset päättelevät pakatusta äänestä pois jätettävät komponentit. Voimakas osataajuus peittää viereisiä taajuuksia ja heikentää muiden taajuuksien suhteellista voimakkuutta. Tästä oli muistaakseni artikkeli Riffissä viime vuosituhannella.
 
Kirkkautta saimme aikaan hakemalla ensin käsittelyssä olevan äänen voimakkaimmat ja "ominaisimmat" taajuudet suurilla korostuksilla ja kapealla kaistalla, ja leikkaamaalla sitten näitä taajuuksia pois niin paljon, että esikuvan ja/tai tarkoituksen mukainen instrumentin taajuusalueiden balanssi löytyi.
 
Hm? Käsitänkö mä nyt kokonaan väärin?
 
Yleensä kai homma tehdään just toisinpäin, eli haetaan ne ominaisimmat taajuudet _loivalla_ korostuksella (korostus on aina loiva, leikkaus aina jyrkkä) ja otetaan kaikki muu pois.
 
Jos instrumentista ottaa sen ominaiset taajuudet eli peakit pois, häviää instrumentilta luonne.
 
Mää olen kauhian hämmästyny, ja kiinnostaisi tietää mitä nimimerkki OS:in äänityksiin sitten jää? Bassarin runkosointia, virvelin kaikua, peltien kohinaa ja basson keskiääniä?
 
Jos mä nyt käsitin oikein, niin EI NOIN!

Mää olen kauhian hämmästyny, ja kiinnostaisi tietää mitä nimimerkki OS:in äänityksiin sitten jää? Bassarin runkosointia, virvelin kaikua, peltien kohinaa ja basson keskiääniä?
 
Yhdyn ihmettelyyn kovasti tässä.
 
Tosin ymmärrän, mikäli kirjoittajan "ominaissoundi" onkin juuri alamiddlemössöä, jonka poistaminen tuo esiin kirkkautta.

Tosin ymmärrän, mikäli kirjoittajan "ominaissoundi" onkin juuri alamiddlemössöä, jonka poistaminen tuo esiin kirkkautta.
 
Enpäs tullut sen kummemmin tuota Kiven pointtia miettineeksi. Ymmärsin sen juuri yllä olevalla tavalla, koska mulla on hieman tuollainen tilanne.

Hm? Käsitänkö mä nyt kokonaan väärin?
 
Saattaapi olla. Uskoisin, että kummatkin käytämme samaa metodia joka projektissa ja joka instrumentissa. Sellaisia julkaisuja ei juuri taida olla, joissa viimeistään masteroinnissa ei puututtaisi pönöttäviin keskiääniin ja lepattaviin bassoihin. :)
 
Yleensä kai homma tehdään just toisinpäin, eli haetaan ne ominaisimmat taajuudet _loivalla_ korostuksella (korostus on aina loiva, leikkaus aina jyrkkä) ja otetaan kaikki muu pois.
 
Viitannet soundien kerrostamiseen ja funktionaaliseen puhdistamiseen. Kyllä, juuri näin, mutta näitä tulee mietittyä vasta kun mikistä tullut ääni on saatu johonkin siedettävään kuntoon ja sitä aletaan asettelemaan muiden sekaan. Mainitsemani "ominaistaajuuskikka" on keino kirkastaa tummia ja alapainotteisia nauhoituksia ja enemmänkin korjausliike, jonka olisi tarkoitus tapahtua ennen kuin siirrytään miksaukseen, parhaimmillaan jo äänitettäessä.
 
Jos instrumentista ottaa sen ominaiset taajuudet eli peakit pois, häviää instrumentilta luonne.
 
Ok, mun moka. Sana ominainen voi tarkoittaa montaa asiaa ja sen voi ymmärtää monella tavalla. Henkilökohtaisesti ymmärrän sen ehkä virheellisesti soundille luontaisesti voimakkaimmaksi komponentiksi. Taidat puolestasi tarkoittaa ennemminkin instrumenttia kategorisesti luonnehtivia harmonisia kerrannaisia, joiden perusteella instrumentti voidaan tunnistaa ja erottaa muista (?).
 
Mää olen kauhian hämmästyny, ja kiinnostaisi tietää mitä nimimerkki OS:in äänityksiin sitten jää? Bassarin runkosointia, virvelin kaikua, peltien kohinaa ja basson keskiääniä?
 
Tässä kertaukseksi väitteeni määritelmä: "instrumentin ominaistaajuus, joka on tyypillisesti alin tai voimakkain taajuusalue narulle tarttuneessa äänessä, kyllästää tai tukkii kysessä olevan äänen harmoniset ja aiheuttaa tunkkaisuutta".
 
Bassarissa ominaisin ja voimakkain taajuusalue on mielestäni hyvin esillä puristi-jazz -äänitteillä. Runkoa ja keskiääniä. Nämä kun kaivaa pois soundista ja vähän viilailee korostellen 4-10 kHz aluetta, niin saadaan tyypillinen rokkibassari.
 
Vastaavasti lähimikitetyn akustisen kitaran voimakkain taajuusalue on ensimmäisen ja toisen harmonisen paikkeilla. Näitä kun keventää kuvaamallani tavalla, saadaan ylemmät kerrannaiset paremmin kuuluviin.
 
Tossa näytettä. Tätä sinne jää basarista, virvelistä, pelleistä, bassosta ja laulusta:
http://www.madisonsite.net/media/mp … adison%20-%20The%20Day%20Before.mp3
 
Ja tässä ylempänä mainittu akustisen kitaran "ominaistaajuuskikka":
http://www.madisonsite.net/media/mp3/Madison%20-%20Portrait.mp3
 
Jos mä nyt käsitin oikein, niin EI NOIN!
 
JEP! Ei tosiaan niin kuin käsitit! :)

Viitannet soundien kerrostamiseen ja funktionaaliseen puhdistamiseen. Kyllä, juuri näin, mutta näitä tulee mietittyä vasta kun mikistä tullut ääni on saatu johonkin siedettävään kuntoon ja sitä aletaan asettelemaan muiden sekaan.
 
En mä nyt vieläkään ymmärrä mitä tarkoitat? Kerrostaminen tuntuisi viittaavan äänien asettelemiseen päällekkäin, kun taas mun nähdäkseni ääniä pyritään asettelemaan lomittain. Lisähämminkiä tuo se, ettei mun nähdäkseni mikistä tulevaa ääntä pidä mitenkään automaattisesti "saattaa kuntoon", vaan ihannetapauksessa soundi on kunnossa kun kanavan avaa, ja jos ei ole, on sovituksessa tai mikityksessä laiskoteltu.
 
Sana ominainen voi tarkoittaa montaa asiaa ja sen voi ymmärtää monella tavalla. Henkilökohtaisesti ymmärrän sen ehkä virheellisesti soundille luontaisesti voimakkaimmaksi komponentiksi. Taidat puolestasi tarkoittaa ennemminkin instrumenttia kategorisesti luonnehtivia harmonisia kerrannaisia, joiden perusteella instrumentti voidaan tunnistaa ja erottaa muista (?).
 
En tarkoita harmonisia kerrannaisia, vaan ihan just niitä voimakkaimpia ääneksiä. Kun esimerkiksi avaa bassorummun spektrianalysaattoriin, siellä näkyy yleensä kaksi piikkiä - matala basso jossain 50Hz kieppeillä ja nuijan napsu jossain 3500-5000Hz välillä. Näitä kahta nimen omaan korostan leikkaamalla väliltä turhaa informaatiota pois.
 
Tässä kertaukseksi väitteeni määritelmä: "instrumentin ominaistaajuus, joka on tyypillisesti alin tai voimakkain taajuusalue narulle tarttuneessa äänessä, kyllästää tai tukkii kysessä olevan äänen harmoniset ja aiheuttaa tunkkaisuutta".
 
Ei kai nyt sentään? Kyllä mun nähdäkseni äänen tukkii se, jos epäolennaisen informaation määrä kasvaa. Ja suosittelemasi metodi, jossa ääneksen kovimpia piikkejä lasketaan terävärajaisesti nähdäkseni nimen omaan korostaa epäolennaisen ääneksen määrää.
 
Bassarissa ominaisin ja voimakkain taajuusalue on mielestäni hyvin esillä puristi-jazz -äänitteillä. Runkoa ja keskiääniä. Nämä kun kaivaa pois soundista ja vähän viilailee korostellen 4-10 kHz aluetta, niin saadaan tyypillinen rokkibassari.
 
Ei se kai kuitenkaan ole ominaisin ja voimakkain taajuusalue, onpahan vain "tilan" tuntua, jonka mukaan ottamisella saadaan sointiin sellainen dokumentaarinen fiilis. Rokkilevyillä sitä haetaan ambienssiraidoista.
 
Vastaavasti lähimikitetyn akustisen kitaran voimakkain taajuusalue on ensimmäisen ja toisen harmonisen paikkeilla. Näitä kun keventää kuvaamallani tavalla, saadaan ylemmät kerrannaiset paremmin kuuluviin.
 
Kyllä se voimakkain taajuusalue on ihan siinä perusäänen kohdalla. Mikään kerrannainen ei voi olla kovempi kuin ääni joka sen alunperin synnyttää. (Vaikka tottahan se on, että mitä ylemmäs mennään, sitä vähemmän energiaa vastaavan voimakkuuksisen kerrannaisen synnyttäminen vaatii.
 
Tossa näytettä. Tätä sinne jää basarista, virvelistä, pelleistä, bassosta ja laulusta:
http://www.madisonsite.net/media/mp … adison%20-%20The%20Day%20Before.mp3
 
Ja tässä ylempänä mainittu akustisen kitaran "ominaistaajuuskikka":
http://www.madisonsite.net/media/mp3/Madison%20-%20Portrait.mp3
 
Tällä kertaa olen todella pahoillani että mulla ei ole mahdollisuutta kuunnella netistä musiikkia. Jos joku kolmas osapuoli viitsisi kuvailla noita näytteitä, olisin kiitollinen.
 
JEP! Ei tosiaan niin kuin käsitit! :)
 
En mä vieläkään ole vakuuttunut.

Heh, väitelkää vaan :-)
 
Mä duunaan aika pitkälle fiilispohjalta, vaikka kaikenlaista on vuosien varrella tullutkin opiskeltua. Eihän näissä oikeasti mitään sääntöjä ole. Jokainen tuottaa sellaista soundia mistä itse diggaa. Olishan se aika tylsää jos kaikkien tekemiset kuulostaisivat samanlaisilta.
 
Monissa instrumenteissa (varsinkin rummuissa) on soundikirjo niin laaja, ettei sellaiset perussäännöt, kuin milloin leikataan ja milloin korostetaan, välttämättä aina toimi. Musta on joskus hienoa kuulla kun joku on onnistunut tekemään nyrkkisääntöjä kiertävän tasapainoisen miksauksen.
 
Kiven kommenttiin overien diskanttikorostuksesta suhtaudun kuitenkin varauksella. Mä olen useinmiten selvinnyt enimmäkseen alakertaan kohdistuneilla leikkauksilla. (Vaan onhan toikin aina tapauskohtainen juttu jos vaikka pellit jostain syystä soivat liian tummasti.)

Heh, väitelkää vaan :-)
 
Mä duunaan aika pitkälle fiilispohjalta, vaikka kaikenlaista on vuosien varrella tullutkin opiskeltua. Eihän näissä oikeasti mitään sääntöjä ole. Jokainen tuottaa sellaista soundia mistä itse diggaa. Olishan se aika tylsää jos kaikkien tekemiset kuulostaisivat samanlaisilta.
 
Totta tuo, mutta toki ei "fillispohjalta" voi kuitenkaan olla perustelu amatöörimäiselle miksaukselle. Kyllä perussäännöt pitää tunte, jotta voi lähteä fiilispohjalta miksaamaan. Tällöin vaan "fiilispohja" on kuitenkin vähän väärä sana, koska sitä kuitenkin toteuttaa tiettyjä äänen lainalaisuuksia tiedostamattaankin.
 

 
Kiven kommenttiin overien diskanttikorostuksesta suhtaudun kuitenkin varauksella. Mä olen useinmiten selvinnyt enimmäkseen alakertaan kohdistuneilla leikkauksilla. (Vaan onhan toikin aina tapauskohtainen juttu jos vaikka pellit jostain syystä soivat liian tummasti.)
 
Samaa mieltä tuosta. Kyllä löydän itsenikin useammin miinuksen puolelta EQ:n gain-säätimeltä. Toki jos hakee jotain red hot chili peppers- tosi " livepahvi"-saundia, niin eihän se ole perusteltua poistella kaikkia niitä kumisevia/käniseviä taajuuksia. On kaikki kuitenkin niin biisi/bändi kohtaista ja jokaisella miksaajalla on kuitenkin jonkinlainen ominaissaundinsa. Itse kauhistelen tajuttomasti sellasia ylämiddlemiksauksia, jotka ovat toki energisiä jne. mutta eivät vaan miellytä korvaani.

Toki kivi saattaa pääasiassa miksata jotain led zeppelin tyyppistä rokkikamaa, eikä silloin toki tarvitse ottaa huomioon nykypäivän saundivaatimuksia.
 
Kirjoitanko mä jotenkin epäselvästi?
 
Rautalangasta vääntäen: en näe mitään järkeä siinä, että kaikista soittimista yritetään tehdä mahdollisimman tasaisesti kaikkia taajuuksia omaavia. Ja sitähän se on, jos niiden voimakkaimpina soivia taajuuksia vaimennetaan muiden tasalle.
 
Korostukset sikseen. Ne peltijutut tuolla edellisellä sivulla oli vain siksi, että edes jostain saisi ylätaajuuksia miksaukseen. Eivät sääntö vaan poikkeus.

En tarkoita harmonisia kerrannaisia, vaan ihan just niitä voimakkaimpia ääneksiä. Kun esimerkiksi avaa bassorummun spektrianalysaattoriin, siellä näkyy yleensä kaksi piikkiä - matala basso jossain 50Hz kieppeillä ja nuijan napsu jossain 3500-5000Hz välillä. Näitä kahta nimen omaan korostan leikkaamalla väliltä turhaa informaatiota pois.
 
En nyt tiedä, kirjoitatko epäselvästi, mutta tuossahan sanomasi kuitenkin lukee aika selvästi? Mutta kun soitin ei kuitenkaan tule yleensä selvimmäksi miksauksessa sillä, että lähdetään boostaamaan esim. basson/kitaran perustaajuuksia vain juuri päinvastoin... leikkaamalla näitä perusääneksiä saavat harmoniset kerrannaiset lisää tilaa ja näin soitin yleensä istuu miksaukseen paljon paremmin.
 

 
Kyllä se voimakkain taajuusalue on ihan siinä perusäänen kohdalla. Mikään kerrannainen ei voi olla kovempi kuin ääni joka sen alunperin synnyttää. (Vaikka tottahan se on, että mitä ylemmäs mennään, sitä vähemmän energiaa vastaavan voimakkuuksisen kerrannaisen synnyttäminen vaatii.
 
Totta puhu kivi. Tietenkin voimakkain taajusalue on perusäänen kohdalla. Mutta tekeekö tuon taajusalueen korostaminen miksauksesta "voimakkaan"? Eipä tee...useimmin juuri päinvastoin. Miksauksesta tulee näin helposti epäselvä/honottava/liian täysi, eikä lainkaan selkeä.
 
Mutta eihän näihin ole mitään sääntöjä..Tietenkin jos äänilähde on huonosti äänitetty tms. , joutuu joskus nostamaan "perustaajuuksia", mutta kyllä tämä on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Kyllä se sweetspotin etsiminen/ korostaminen saundista on kuitenkin hitusen eri asia, kuin bassosta " oikean/ ison" tekeminen lisäämällä 80Hz järjettömiä määriä...
 
Helposti tällaset keskustelut menee vaan siihen, että kuka on oikeassa ja kuka ei... Eikä se oo pointti. Kuten jo aiemmin sanoin, kyllä jokainen miksaaja kuitenkin tekee sellaista saundia, josta itse diggaa. Joku tykkää honottovasta, toinen puisesta, kolmas taas ultracleanhifistä, jossa kaikki elämä on siivottu pois jne...

Totta puhu kivi. Tietenkin voimakkain taajusalue on perusäänen kohdalla. Mutta tekeekö tuon taajusalueen korostaminen miksauksesta "voimakkaan"? Eipä tee...useimmin juuri päinvastoin. Miksauksesta tulee näin helposti epäselvä/honottava/liian täysi, eikä lainkaan selkeä.
 
???
 
Honotus, kuten tukkoisuus ja puurokin tulee äänestä sen perusäänen vieressä. Eihän se perusääni mitenkään puuroinen ole, vaan perusääni on se kohta, jossa instrumentti soi luonteenomaisimmin, puhtaimmin ja selkeimmin.
 
Mikä tässä nyt on niin vaikeaa? Mä alan kohta epäillä itseäni, mutta ihan oikeasti, mä luulen tietäväni mitä mä teen, kun mä en yritä hakea soundiin informaatiota sieltä missä sitä ei ole.
 
Ja ei, mä en hae tarkoituksella tukkoisia, honottavia tai mutaisia soundeja, särmikkäitä kylläkin
:-)
 
EDIT: Vai onko tässä nyt sellainen perustavanlaatuinen väärinkäsitys, että joku muu tarkoittaa perusäänellä jotain muuta - ehkä sitä huonointa kohtaa soundissa? Se pitää kyllä leikata pois (aivan samalla tavalla kuin rumpuja dempatessa demppi laitetaan siihen kuolleimpaan kohtaan kalvoa periaatteella, että kaikki muu mikä jää on parempaa), mutta ei se mun nähdäkseni ole mikään perusääni. Perusääni on se, mikä soidessaan määrittelee instrumentin.

No kysymys: Jos biisi menee vaikkapa C:stä, joka on tämän kuvitteellisen kappaleen ainoa sointu. ( keski C =n.260 hZ), niin miksi silti vaikkapa kaikkien sointuja soittavien soittimien siivoaminen (näin yksinkertaistettuna) tältä taajuusalueelta selventää miksausta, vaikka tämä on biisin "perustaajuus"? Tai pelkästään basson pehmentäminen 130Hz (oktaavia alempaa) kohdilta? Kokeilepa joskus. Saatat jopa yllättyä.
 
Hassua kyllä, mutta miksauksessa joutuu joskus jopa seuraamaan nuottien/hertzien suhdetta.

No kysymys: Jos biisi menee vaikkapa C:stä, joka on tämän kuvitteellisen kappaleen ainoa sointu. ( keski C =n.260 hZ), niin miksi silti vaikkapa kaikkien sointuja soittavien soittimien siivoaminen (näin yksinkertaistettuna) tältä taajuusalueelta selventää miksausta, vaikka tämä on biisin "perustaajuus"? Tai pelkästään basson pehmentäminen 130Hz (oktaavia alempaa) kohdilta? Kokeilepa joskus. Saatat jopa yllättyä.
 
Hassua kyllä, mutta miksauksessa joutuu joskus jopa seuraamaan nuottien/hertzien suhdetta.
 
Ahaa, sä puhuit nuotista? No nyt mä alan ymmärtää.
 
Mä en ajatellut äänen suhdetta kappaleen sävellajiin ollenkaan, vaan puhuin äänestä äänenä, siitä mikä on soittimen oma "klangi" riippumatta siitä, mitä nuottia se soittaa, tai kiinteävireisillä soittimilla; esim rumpujen kalvojen vireestä suhteessa rungon resonanssiin.
 
Luonnollisesti tuon esimerkkisi mukaisesti keski-C:n siivoaminen selkeyttää soundia, sehän pakottaa soittimet enemmän hajalleen, laajentamaan toisiaan sen sijaan että syntyisi jonkinlainen melkein-unisono.
 
(Toisaalta, on hyvä ajatus virittää rummut edes jotenkin biisin mukaan.)
 
(Jostain syystä mä en ajattele ääntä ensisijaisesti nuotteina. Taajuuksina kyllä, mutta se ei ole ihan sama asia. Taajuuksissa haarukka kattaa helposti koko oktaavin tai enemmänkin, kun korostetaan. Leikatessa voi toki yrittää käyttää niin kapeaa Q:ta, että se puree johonkin tiettyyn nuottiin.)
 
EDIT: Asia alkaa selvitä. Puhuimme kuin puhuimmekin eri asiasta.