Kitarat: kitarakamat ›

Kyllä mielestäni Gibson on kehittänyt soittimiaan vaikka ulkomuoto ei niin radikaalisti olekaan vaihtunut kaikissa yksilöissä. Justhan tässä muutama vuosi sitten tulivat BurstBuckerit vakiona kaikkiin Standardeihin. Digitaalinen LP tais tulla vuosi sitten kanssa, tallat ovat kehittyneet trapezestä tune-o-maticiin, runkoihin on tullut keventäviä reikiä, kitaramalleja on vuosien varrella ollut ja mennyt jne.
 
Tune-o-matic on säätömahdollisuuksiltaan aika köppänen talla; kevennysreikiä porataan siksi, että puu ei ole yhtä hyvää kuin ennen. Toki se on parempi, että porataan kuin että ei porattaisi. Burstbuckereista en osaa sanoa, en ole päässyt oikein testaamaan. Onko niissä jotain normihumpparista poikkeavaa?
 
En ymmärrä miksi joku jättää ostamatta hyvän soittimen sen takia että "siihen ei ole tullut mitään innovatiivistä uutta sitten vuoden '57". Kyllä sitä saa ja pitää olla innovatiivinen mutta miksi keksiä pyörä uudestaan?
 
En mä kyllä mielestäni ole sanonut että kitara pitäisi ostaa innovaation takia, jolla ei ole itselle mitään käyttöä. Mä kuitenkin edellytän ostamaltani kitaraltani nykyään mm. lukkovirittimiä, koska ne ovat niin pirun näppäriä, otelautaa muuttuvalla radiuksella, koska se on mielestäni mukavampi soittaa ja tallaa, jossa jokaisen kielten korkeutta voi säätää yksitellen. Nuo ovat ainakin osin sellaisia ominaisuuksia, joista voisi olla hyötyä kaikille soittajille. Osa tietysti jaksaa nähdä enemmän vaivaa kielten vaihdon yhteydessä, ja jaksavat odottaa vähän kauemmin, että kitara alkaa pitämään virettä, joten he eivät lukkovirittimistä piittaa. Osa ei kaipaa tallaan enempää säätömahdollisuuksia, koska ei sen actionin kanssa ole niin tarkkaa. Osa ei varmasti huomaa muuttuvasäteisen otelaudan etuja, koska soittavat kuitenkin vain siitä yhdestä asemasta, eikä sillä actionilla ollut väliä. Mutta entä se osa kitaristeista, joille mainituilla asioilla on väliä - koska nuo ominaisuudet saadaan Les Pauliin?
 
Voisitko lucifer hieman selventää mielipidettäsi siitä, miksi Gibson ja Fender ovat vain ja ainoastaan "typerien muusikoiden" soittimia? Yhtä typerää se on toteuttaa itseään muillakin soittimilla, olivat ne kuinka kehityksen huippua tai ainutlaatuisia tahansa. Ei G ja F-pajan tuotteet ihan huonojakaan voi olla, koska niillä soittelee ihan menestyvätkin artistit. Tuskinpa he töitään surkeilla työkaluilla tekisivät vuodesta toiseen.
 
Kyllä mä olen yrittänyt asian niin selvästi kertoa kuin kielelliset lahjani antavat myöden. Se ei tosin ole paljoa, josta osoituksena se, etten ole suinkaan yrittänyt leimata F:n tai G:n kitaroilla soittavia ihmisiä typeriksi.

EDIT: tässä kaikkien innovatiivisten keksintöjen herkullisin tuotos:
http://www.harmony-central.com/Newp/2003/V3X-body-sm.jpg
 
Ja bodyksi on valittu... YLLÄRI YLLÄRI!!! STRATO!
 
EDIT2: ja nyt sit homma karkas lapasesta...
http://news.harmony-central.com/Newp/2001/Ztar-Mark-III-Diamond.jpg
http://www.starrlabs.com/z2.html
 
Tuli noista mieleen, että oikeasti olisi fiksumpaa, jos virittimet olisivat rungossa. Olisi helpompi virittää lennosta ja painopisteen jakaminen tasaisesti olisi helpompaa. Lisäksi olisi kaulan katkeaminen olisi epätodennäköisempää.

Tuli noista mieleen, että oikeasti olisi fiksumpaa, jos virittimet olisivat rungossa. Olisi helpompi virittää lennosta ja painopisteen jakaminen tasaisesti olisi helpompaa. Lisäksi olisi kaulan katkeaminen olisi epätodennäköisempää.
 
Hmm..sua varten on siis hiilikuitu-Steinbergerit, osa tuota mainiota Gibson-konsernia.. 8)
 
Kyllähän Gibsonin Les Paulin saa noilla kaikilla edellisillä ominaisuuksilla, eli lukkovirittimillä (Sperzel) ja muuttuvalla radiuksella, mutta tune-o-matikista tuskin luopuvat he. Eikä se nyt niin onneton niitten säätöjen puolesta oo kuin kuvittelet. Kyllä sillä ihan riittävän hyvin saa actionin justeerattua vaativammallekin soittajalle. Se on sitte ihan hirvittävää kermaperseilyä jos ei saa. "Joo, mä tykkään et tää A-kieli olis niinku senttiä korkeemmalla tuota G:tä, ja sitähän ei tällä pirun tallalla tietenkään saa tehtyä!"
 
Edith lisä: Tuli tuos katteltua "uudempaa" ei G- eikä F- kitaraa, jossa oli ns. combination tailpiece eli tuo 50-luvun Giboista tuttu ei-intonaatio-säädettävä peräkappale, kun oli sellainen ongelma, että jossain uudemmissa matalissa vireissä kohtuu-ohuilla kielillä kitarasta tuli sitarmaisia ääniä, koska löysät kielet tuppasivat särisemään talla-peräkappaleen pinnalla.. Eihän siihen voinu muuta kun kokeilla joillain vaijjerikielillä, että sai sen sirinän pois.. Ei siinäkään ollu sellasta kielikohtasta korkeussäätöä, eikä edes muuta intonaatiomahdollisuutta kuin tuohon peräkappaleeseen valmiiksi tehdyt kompensaatioleikkaukset. Aika reliikkiä mun mielestä, vaikka oli kovin kehuttu ja tunnettu uus-merkki. Melko kalliskin.

Kyllä mä väittäisin noiden suosion perustuvan pitkälti sille, että suuri osa nykyajan musiikista on muotoutunut noiden soittimien avulla. Se että ne otettiin alunperin käyttöön on näin jälkivinkkelistä aivan selviö. Niillä oli kuitenkin tarjottavanaan jotain mille oli selkeä tilaus: volyymia. Mikäli tuolloin olisi pystytty vahvistamaan akustisen kitaran signaalia niinkuin nykyään, olisi sähkökitaran suosio saattanut jäädä huomattavasti pienempään osaan. Vaan tuo on arvailua.
 
Ja mikäs niissä ensimmäisissä sitten oli niin hyvää että ne ylipäätään löivät itsensä läpi? Fenderin Esquire (myöhemmin Tele) oli aikanaan rajoja rikkova tuote. Se mahdollisti musiikillisesti sellaisia asioita joita aikaisemmilla (suosituilla) kitaroilla ei pystytty toteuttamaan. Se oli myös helpommin käsiteltävä ja kestävä, tarpeen vaatiessa sillä pystyi vaikka rauhoittamaan yleisössä olevan isokokoisenkin häirikön soittimen liiemmin kärsimättä. LP oli saman teeman elegantimpi versio ja perinteisemmän muotoilunsa ansiosta helpommin lähestyttävä. Tässäkin keskustelussa esiin tulleiden seikkojen perusteella ei ole varmaankaan epäselvää miksi jotkut valitsivat sen telen sijaan? Strato taas tarjosi ilmestyttyään aivan uudenlaista soittomukavuutta sekä käyttökelpoisen vibran.
 
Miksi sitten kopiot eivät ole yhtä suosittuja? Koska ne ovat kopioita. Sama ilmiö on havaittavissa monen muunkin tuotteen kohdalla, ei pelkästään soittimien. Osasyynä tähän on varmasti se, että joka puolella maailmaa on aikojen saatossa valmistettu monista hyvistä tuotteista monia huonoja kopioita, yleensä ansaitsemismielessä kustannuksia karsien. Mutta alkuperäisessä on jotain muutakin mikä viehättää ihmisiä. Jotain mitä ei oikein pystytä määrittelemään. Loistavakin Elvis-imitaatio on vain halju kopio rokin kuninkaasta, eikä pysty ikinä saamaan ihmisiä samanlaiseen hurmokseen kuin alkuperäinen. Sillä onko tämä huonompi tai parempi kuin alkuperäinen ei ole mitään merkitystä.
 
Kopioiden karttaminen ulottuu helposti myös alkuperäisten kaltaisiin tuotteisiin. Näin esimerkiksi Suomessa myydään (taas) melko mittavasti Marimekon aivan_törkeän_hintaisia tekstiilejä, vaikka muilta valmistajilta on saatavilla vastaavia, joskin toki erilaisia kuoseja. Soitinpuolelta löytyy monia vastaavia esimerkkejä, kuten esim. Ibanezin Artist-sarja, Hamer LPJr-pohjaisine archtoppeineen, G&L, Heritage jne. Jos joku muistuttaa alkuperäistä muttei ole mittavasti sitä parempi, ei siitä tule hittiä. Paitsi musiikissa. Ja telkkarissa.
 
Mikäli Leo Fender olisi tosiaan keksinyt kaikki Esquiressa olleet, mullistavina pidetyt seikat, olisi se todellakin oikeuttanut neron titteliin. Vaan mä en tiedä oliko siinä ideatasolla varsinaisesti mitään uutta. Kyse oli kait lähinnä (muiden) vanhojen ideoiden yhdistämisestä helposti valmistettavaksi, toimivaksi tuotteeksi. Ja ennen kuin kukaan älähtää, niin mun mielestäni Leo oli silti kaikkein tärkein sähköisten soittimien kehittäjä. Ja näin ollen yksi rokmusiikin kaikkien aikojen tärkeimmistä vaikuttajista. Ellei jopa tärkein. Fenderin kitarat ja bassot saivat nuo tekniset innovaatiot laajempaan käyttöön.
 
Ja kai kaikki jo tuntevat Merle Travisin Paul Bigsbyllä rakennuttaman kitaran? Siinä oli LP:n rungon muoto, straton lapa ja läpikaula. Ja se tehtiin ennen näitä suosituksi muodostuneita malleja. Jotain infoa: http://www.stratcollector.com/newsdesk/archives/000103.html (viimeinen kitara) Ja oikeastaan (mun tietääkseni) tässäkään kitarassa ei ollut mitään ihmeellisen mullistavaa vaan se oli tehty aikaisempia ideoita yhdistämällä. Rungon muoto ja kielten kiinnitys on kopioitu soololovellisesta jazzkitarasta, lavan muoto taas tulee muistaakseni jostain 1800-luvulta. Se ei myöskään ollut ensimmäinen "lankku"kitara tai sähkömagneettisella mikillä varustettu sellainen.
 
Vaan niin ne hyvät tuotteet syntyvät. Vanhoja juttuja yhdistämällä.
 
En äkkiseltään (parissa sekunnissa) keksinyt mitään muita tuotteita
 
Moccamaster? Rautakanki? Se punainen savinen kukkaruukku, jossa on reikä pohjassa ja jota myydään sisäpuoleltaan emaloidun aluslautasen kera?
 
En myöskään keksinyt montaakaan tuotetta, joihin liittyy niiden yksinkertaisesta rakenteesta huolimatta yhtä paljon myyttejä ja uskomuksia kuin sähkökitaraan.
 
Tähän mäkään en keksi mitään. Olette puhunut hyvin.
 
Ehkä sähkökitaroiden kehityksen esteenä on ollut tuotannon liian nopea teollistaminen ja sarjatuotanto.
 
Tämä ei pidä paikkaansa, ainakaan jos vertaa muun maailman tapahtumiin. Ei sarjatuotanto ole vielä mun tietääkseni vienyt pohjaa minkään tuotteen kehitykseltä, joskin joissain tapauksissa se voi hidastaa sitä. Muttei pysäyttää yli viideksikymmeneksi vuodeksi.
 
Moni muuten varmaan ottais mieluummin 60-luvun spekseillä tehdyn Ford Mustangin kun mun Mondeo TDn, innovatiivisinta siinäkin tuntuu olevan tähtitieteelliset korjaamolaskut..
 
Niinpä, mustakin se mustanki olis nannaa. Vaan kun tulee 30tkm vuodessa, en miettisi kovinkaan kauaa kumman valitsisin. Tosin en valitsisi tuota nykyistäkään...
 
Ihmisen ostokäyttäytyminen EI toimi rationaalisin perustein, ei edes merkityksettömien perushyödykkeiden kohdalla, saati sitten sähkökitaran, joka on ladattu kaikenlaisilla merkityksillä sen funktionaalisuuden lisäksi.
 
Totta. Vaan ei se silti tee niistä kitaroista parempia.

Asiaa pari päivää (=sekuntia) mietittyäni en voinut olla tulematta muuhun lopputulokseen kuin että kitaristien tyhmyys ja taikauskoisuus tekevät Fenderistä ja Gibsonista niin suosittuja.
 
Mut on se silti kiva että meillekkin on pari merkkiä kehitetty. Voidaan soitella köppäsillä soittimillamme kun lucifer meitä hehkuttaa.

Saa nähdä tosiaan koska F:n ja G:n tuotteissa alkaa näkymään kompensoituja satuloita. Vuosi sitten kirjoitin "Merkin merkitys?" nimisessä ketjussa jämähtäneisyydestä ja nyt kun mietin sitä asiaa ni oon edelleen samaa mieltä. Kompensoitu satula on perustavanlaatuinen, kiistaton parannus koko kitaran toiminnallista arvoa ajatellen. Kitara kuulostaa paremmalta sellaisen kanssa. En tiedä patenttien aiheuttamista vallitsevista rajoitteista, mutta mikäli F/G:llä olisi mahdollisuus tehdä omia versioitaan kompensoidusta satulasta ja laittaa niitä kitaroihinsa, niin en ymmärrä miksi ne eivät sitä vieläkään tee.
 
Tavallaan ymmärrän sen, että näillä legendamerkeillä ylpeys ei anna myöten alkaa käyttämään valmista Earvanan satulaa. Resursseistaan huolimatta F & G myöhästyivät tuon PERUSTAVANLAATUISEN teknisen parannuksen kehittelyssä ja käyttöönottamisessa tuotteidensa osana. Pikkufirma ilmestyi tyhjästä, kertoi järjellä ymmärrettävästi ja uskottavasti että kitaroiden vireisyyttä voidaan oleellisesti ja yksinkertaisella tavalla parantaa... ja tuotteisti ideansa. Nyt G/F:llä ollaan ehkä vähän kusi sukassa, varsinkin kun ainakin ESP on ottanut rohkean askeleen ja mahdollisesti muitakin harppaajia tulee. Vähän vaikeaa kuitenkin kuvitella, että Earvanan OEM:ää alkaisi näkymään noilla kahdella legendafirmalla ensiasennussatuloina. Floikat, Dimarziot, Sperzelit, Schallerit ynnä muu "alihankkijoiden" laatutavara, jota on aikojen kuluessa käytetty, on ratkaisevasti eri tyyppinen asia kuin Earvanan asiakkaaksi alentuminen. Kompensoidussa satulassa on kyse niin perustavanlaatuisesta toiminnallisesta parannuksesta, että F tai G eivät halua myöntää koko asiaa vaan valitsevat hyssyttelylinjan. Niille riittää, että suorasatulaisia myydään ja kassa kilisee. Parempi pitää siinä vaiheessa suu kiinni eikä yrittää alkaa lanseeraamaan tuotteisiin mitään uutta, varsinkaan sellaista osaa, joka saattaisi herättää liikaa uteliaita kysymyksiä. Tekisi pian liian ilkeää aiemman tuotannon näennäiselle hohdokkuudelle.
 
Jos Earvanan satulan materiaali ei miellytä näitä kitaratehtaita, niin ei kai sekään voisi olla ihan ylitsepääsemätön este kehityksen tiellä. Kiinnostaisi kyllä tietää enemmän siitä, että miten suojattu keksintö se koko kompensoitu satula on. Jos niitä kerran Flaxwoodeissakin on niin kyllä varmaan isommatkin firmat voisivat vääntää jonkinlaiset omat versionsa vaikka luusta ja messingistä erikseen. Tai sitten vääntäytykööt pikkuhiljaa Earvanan kanssa neuvottelupöytään. Hauskaa on odotella juuri sitä, että onko näillä kanttia... vai onko se 10 vuoden kuluttua edelleen asiakkaan tehtävä tehdä uudesta kitarastaan vireisempi.

Hauskaa on odotella juuri sitä, että onko näillä kanttia... vai onko se 10 vuoden kuluttua edelleen asiakkaan tehtävä tehdä uudesta kitarastaan vireisempi.
 
Viimeistään siinävaiheessa tehdään muutoksia kun asiakkaat äänestävät jaloillaan. Hitaastihan ne isot laivat kääntyy. Kyllä kyse noitten vintagemallien kohdalla on siittä ettei niitä uskalleta muuttaa, vaikka muutokset hyvään suuntaan olisivatkin.
Epäilen vahvasti että 10 vuoden päästäkin saa malleja myös "vintage" satulalla ym. Olipa se valtavirran satula ja muut rojut sit mikä tahansa.

Sä ohitat nyt aivan täysin soundin. Telen näkkileipäsoundi soveltui mainiosti kantriin (joka oli ihan toisella tavalla suosittua kuin sittemmin), bluesiin ja rockabillyyn, kun taas Les Paulin humbucker-soundi oli passeli niin bluesiin kuin jazziinkin. Yleensä valittiin jompikumpi.
 
No mikään pakkohan ei ole nykypäivänä valita, jos valitsee Variaxin. Tosin useimmille konservatiivisille kitaristeille se on liiankin edistyksellista teknologiaa. Tähän taas joku seuraavaksi valittaa että ei se ole sama asia ja keksii vaikka mitä syitä miksi Variaxia ei saisi olla olemassakaan, mutta jos vertaa kitaristien konservatiivisuutta esimerkiksi valokuvaajiin niin kukaan tuskin voi kieltää sitä. että valokuvaajat ovat olleet paljon valmiimpia ottamaan vastaan uudet digitaalivehkeet, vaikka digikamerat on ainakin viime päiviin asti olleet kuvanlaadultaan selkeästi kauempana filmikameroista kuin mitä Variaxin soundit on esikuvistaan. Kitaristeilta ilmeisesti puuttuu tämä kyky nähdä tulevaisuuden teknologioiden mahdollisuudet ja siksi perinteiset mallit ja merkit pysyy suosiossa vaikka uuttakin teknologiaa olisi tarjolla.

Sä ohitat nyt aivan täysin soundin.
 
En varsinaisesti. Siellä luki: Se mahdollisti musiikillisesti sellaisia asioita joita aikaisemmilla (suosituilla) kitaroilla ei pystytty toteuttamaan Tuota kirjoittaessa pääpaino oli lisääntyneen volyymin ja uudenlaisen soundin avaamissa mahdollisuuksissa, joskin myös soittotekniset jutut kävivät mielessä. Se että uusi soundi löi itsensä verrattain nopeasti läpi on sinällään aika metkaa, jos vertaa vaikka nykytilanteeseen. Kuten tässäkin ketjussa on todettu, eivät soittimen soundilliset muutokset ole niitä asioita, joita kitaristit (tai ylipäätään muusikot) omaksuvat avosylin ja välittömästi. Tosin tuolloin elettiin kitaramusiikin kannalta voimakkaan muutoksen aikaa. Ehkäpä uusi soundi oli siksi helpompi omaksua.

Tyhmiä ootte juu kaikki. Verratkaa nyt itseänne vaikka tietokoneharrastajiin. Ne päivittää koko ajan koneitaan uusimmilla palikoilla. Te vaan vedätte niillä yli 50vuotta vanhoilla kitaramalleilla. Haluutteko lisää tosi toimivia analogioita? Variaxi on vähän niinku laittais melkein toimivan Commodore 64n ja Atarin samaan rumaan pakettiin ja myis sitä mullistavana uutuuteta joka ei perinteisiin nojaa. Sillä on sitten hyvä soittaa sitä pentatonista.
 
Ei kaiken tarvitse muuttua.

Intelin ja Fenderin pyhä liitto, Nintendo-sukupolven unelma:
http://www.intel.com/cd/corporate/pressroom/EMEA/ENG/248418.htm
 
Onkos tuossa nyt sitten tarpeeksi innovatiivisuutta?
 
Valitut sitaatit linkistä:
so you can sound like Bo Diddley while doing diddly-squat.
Send a quick email in-between songs on stage
Scour the web for inspiration… or chords they’ve forgotten
 
Perinnestrato tai -lespa jne. ovat osoittaneet toimivuutensa vuosikymmenien aikana. Miksi helvetissä niitä pitäisi muuttaa? Tosin ei mulla mitään innovointia ja kehitystä vastaan sinänsä ole. Mutta ei uuden keksimisen pidä tarkoittaa sitä, että hylätään toimivaksi todetut konseptit.
Jos joku nyt sitten keksiikin hiilikuituisen huilun niin tarkoittaako se sitä, että kaikki vanhat huilut ovatkin yhtäkkiä ihan paskoja ja niillä soittavat dinosauruksia?
 
Kyllä se tosimuusikko pistää yleisönsä polvilleen vaikka pajupillillä. Ei se sauvasta ole kiinni vaan taikurista.
 
Kele niin...

Tyhmiä ootte juu kaikki. Verratkaa nyt itseänne vaikka tietokoneharrastajiin. Ne päivittää koko ajan koneitaan uusimmilla palikoilla. Te vaan vedätte niillä yli 50vuotta vanhoilla kitaramalleilla. Haluutteko lisää tosi toimivia analogioita? Variaxi on vähän niinku laittais melkein toimivan Commodore 64n ja Atarin samaan rumaan pakettiin ja myis sitä mullistavana uutuuteta joka ei perinteisiin nojaa. Sillä on sitten hyvä soittaa sitä pentatonista.
 
Tällä analogialla strato ja lp on sitten kivisiä keihäänkärkiä. Kyllähän niilläkin ruokansa saa, mutta helpompiakin tapoja on jo nykyään keksitty.
 
Ei kaiken tarvitse muuttua.
 
No se nyt vaan on yksi piirre missä ihminen eroaa eläimistä. Tuskin sinäkään missään savimajassa haluasit enää nykypäivänä asua.

Kun kyse on soittimista, tuotteesta pidetään, jos se kuulostaa hyvältä ja sen soittotuntuma ja käytettävyys on kohdallaan. Näihin tekijöihin perustuu rationaalinen valinta. Silmää miellyttävä muotoilu ei haittaa menestymistä.
Jos edellä mainitut seikat ovat kunnossa, ei muutoksiin ole syytä - ainakaan jos esimerkiksi parantunut käytettävyys muuttaa sointia tai soittotuntumaa.
 
Jos joku haluaa lukkovirittimiä, floikkaa, hurinattomia mikkejä, stereoulostuloa, mallintimiaa, aktiivielektroniikkaa, vaihdettavan patterin, hihnalukot, midi-väylän, usb-liitännän ja xp-pro käyttöjärjestelmän kitaraansa, niin hankkikoon sellaisen kaikin mokomin. Uusien innovaatioiden haluamisen yhdistäminen rationaalisuuteen ei ole mitenkään selviö.
 
Muotoilun osalta ollaan ehkä rationaalisuuden tuolla puolen. Toisaalta, kun kyse on esittävästä taiteesta, jossa tunnetiloilla on keskeinen merkitys esitykselle, voi kitaran ulkonäkökin olla merkittävä osa rationaalista valintaa. Minulle miellyttävä ulkonäkö on kynnyskysymys - en soita rumalla instrumentilla julkisesti.
 
"Ei ole rikki, älä korjaa"

No se nyt vaan on yksi piirre missä ihminen eroaa eläimistä. Tuskin sinäkään missään savimajassa haluasit enää nykypäivänä asua.
 
Ihminen arvostaa myös kulttuurinsa saavutuksia. Ei Turun linnaa tarvitse purkaa, vaikka se on kylmä ja vetoinen.

Ihminen arvostaa myös kulttuurinsa saavutuksia. Ei Turun linnaa tarvitse purkaa, vaikka se on kylmä ja vetoinen.
 
En minäkään ole polttamassa vanhoja stratoja jos sitä ajat takaa;)

No mikään pakkohan ei ole nykypäivänä valita, jos valitsee Variaxin.
 
Ei Variaxkaan kaikkeen taivu, ja kompromissi se on. Jack of all trades, master of none.
 
Toki, jos se on jollekin juuri se oikea, niin mikäs siinä. Samalla tapaa jollekin voi olla juuri oikea soundi siinä LP:ssä tai Telessä. Jos haluaa kaksi hyvää soundia, niin miksei ennemin ostaisi Telen ja LP:n kuin Variaxin, jos niillä Variaxin muilla soundeilla ei tee mitään.
 
On ihan kiva homma, että Variax on keksitty, mutta ei se mikään kitarasoundin Graalin malja ole, ei ainakaan mulle. Kyse saattaa olla konservatiivisuudesta, mutta mitä väliä. Tosin hyvähän se vaan on, jos se joillekin on se paras mahdollinen kitara; onhan se kuitenkin kohtuuhintainenkin ja kaikkea.

Jumakeka poijjaat (ja kimulit myös).
 
Tämä ketju on toiminut paremmin kuin junan vessa. Juuri tätä hyvä keskustelu on parhaimmillaan. Tähän on tullut juurikin niitä kommentteja joita olin ajatellut ketjua pystytellessäni, lukkovirittimet, kompensoidut satulat, Variaxit jne... ;o)
 
Hyvä meininki. Jatketaan samaan malliin. Kiitos kaikille osallistujille tähän mennessä. Saa jatkaa...
 
t: Juki

Ei Variaxkaan kaikkeen taivu, ja kompromissi se on. Jack of all trades, master of none.
 
Ja sama pätee myös suurimpaan osaa saman hintaluokan perinnekitaroista.
 
Toki, jos se on jollekin juuri se oikea, niin mikäs siinä. Samalla tapaa jollekin voi olla juuri oikea soundi siinä LP:ssä tai Telessä. Jos haluaa kaksi hyvää soundia, niin miksei ennemin ostaisi Telen ja LP:n kuin Variaxin, jos niillä Variaxin muilla soundeilla ei tee mitään.
 
Joo, mutta jos tarvitset yhdestä kitarasta useamman tyyppisen soundin niin mitä järkeä on ruveta puttaan stratoon tai teleen humbuckeria tai tekeen jotain muuta vastaavaa viritystä? Tai ostaan jotain leppäbodyista Tokain LP:tä jos haluaa LP soundeja? Kompromisseihin useimmat meistä joutuu kuitenkin tyytymään ja Variax on IMHO paras kompromissi jos tarvitset monipuolisia soundeja yhdestä ja samasta kitarasta.
 
On ihan kiva homma, että Variax on keksitty, mutta ei se mikään kitarasoundin Graalin malja ole, ei ainakaan mulle. Kyse saattaa olla konservatiivisuudesta, mutta mitä väliä. Tosin hyvähän se vaan on, jos se joillekin on se paras mahdollinen kitara; onhan se kuitenkin kohtuuhintainenkin ja kaikkea.
 
En muista missään vaiheessa väittäneeni että se olisi paras mahdollinen kitara, vaan että se on monipuolisempi työkalu kuin mikään yksittäinen perinnekitara.

Tämä ketju on toiminut paremmin kuin junan vessa. Juuri tätä hyvä keskustelu on parhaimmillaan.
 
Itseäni on alkanut vaivata tämä luonnoton henkilökohtaisten solvausten puute.