Kitarat: kitarakamat ›

Juuri näinhän se asia näyttää olevan.Voisiko johtua osaksi siitäkin että "järkevänäköisiä" runko mahdollisuuksia on lopujen lopuksi todella rajallisesti.Siksi vanhoja klassikkoja muutelemalla on sitten saaty "nykyaikaisempia" wannabee Ynkkä tiluttimia.
 
Aikas pitkälti..Sen pitäs olla soittajalle mukava, ja sillee. Vuosien mittaan toki on kaikenmoista pitkulaa ja puikulaa nähty, mutta ei ne ole olleet suosittuja. Tuota painoa pitäs kanssa olla, sillee sopivasti..
Omaleimainen ulkonäkö toki on eduksi, jos aikoo jatkossa erottua. Vaikea yhtälö on tuo, ei niitä kovin montaa ole, erottuvia "omilla ehdoillaan"..

Vaikka itse olenkin vannoutunut ESP friikki. Niin mielestäni myös se merkki on kovaa tahtia tullut jos ei nyt vielä aivan laadultaan niin ainakin hinta/laatu suhteessa kovaksi luuksi,kovien nimien joukkoon.
 
ESP:n nopeaa nousua on varmaan kuitenkin aika lailla kyydittänyt se että Metallica alkoi 80-luvun lopulla käyttämään näitä kiatroita.
 
Muistettakoon toki vielä millä Hetfield ja Hammet ennen ESP:tä soittelivat.
Noita kitaroitahan olivat:
 
Fender Stratocaster
Gibson Flying-V
Gibson Explorer
 
;D

Aikas pitkälti..Sen pitäs olla soittajalle mukava, ja sillee. Vuosien mittaan toki on kaikenmoista pitkulaa ja puikulaa nähty, mutta ei ne ole olleet suosittuja. Tuota painoa pitäs kanssa olla, sillee sopivasti..
Omaleimainen ulkonäkö toki on eduksi, jos aikoo jatkossa erottua. Vaikea yhtälö on tuo, ei niitä kovin montaa ole, erottuvia "omilla ehdoillaan"..
 
No se on kyllä otta sekin.Mutta näin yleensä ottaen massan silmiin "järkevän näköisiä" .

Vaikka itse olenkin vannoutunut ESP friikki. Niin mielestäni myös se merkki on kovaa tahtia tullut jos ei nyt vielä aivan laadultaan niin ainakin hinta/laatu suhteessa kovaksi luuksi,kovien nimien joukkoon.
 
ESP:n nopeaa nousua on varmaan kuitenkin aika lailla kyydittänyt se että Metallica alkoi 80-luvun lopulla käyttämään näitä kiatroita.
 
Muistettakoon toki vielä millä Hetfield ja Hammet ennen ESP:tä soittelivat.
Noita kitaroitahan olivat:
 
Fender Stratocaster
Gibson Flying-V
Gibson Explorer
 
;D
 
Jotta kitaranvalmistaja saa buukattua jonkun nimekkään tähden tuotteittensa mannekiiniksi, on varmasti pelissä isoja rahoja. Varmasti ESP on valmistanut/valmistuttanut Metallica-miehille juuri haluamansa kepit - joilla ei välttämättä ole juurikaan logoa lukuunottamatta yhteistä sarjavalmisteisiin ESPeihin.
- Mutta tuohon peruskysymykseen vielä: muiden soitinten 'kehittyminen' on ollut vielä vähäisempää. Esimerkiksi Amati- tai Stradivarius-viuluja yritetään nykyisinkin kopioida mahdollisimman tarkasti. Jos Strato ja LesPaul olivat jo syntyessään täydellisiä? :)

Eli miksi jo 50-luvulla kehitetyt kitaramallit ovat edelleen kitaristien suosiossa? Kysymys on lähinnä Stratocaster ja Les Paul -malleista.
 
Onhan ne toki ihan hyviä soittimia + legenda-arvoakin löytyy.
 
Onko ne oikeasti niin hyviä mitä niiden suosio antaa ymmärtää? Voiko jonkun asian keksiä kerralla oikein, niin ettei sitä tarvitse juurikaan aikojen kuluessa muuttaa?
 
Toki monta uutta asiaa on tuon jälkeen keksitty (mm. Floikka, aktiivimikit, kitarsyntsa, midikitara...), mutta perusasiat eivät juurikaan muutu, siksi vanhat kunnon vehkeet monesti päihittävät jopa viimeisimmillä hienouksilla ja siten myös suuremmalla häiriöalttiudella varustetut kitarat ja itselläni ainakin on sellainen "suutari pysyköön lestissään" -mentaliteetti, että en edes kaipaa mitään syntsaääniä kitarasta. Hoitakoon kiipparisti ne hommat.
 
Jos kitara soi hyvin ja se on hyvä soitettava, niin suuria parannuksia ei varmasti ole enää tehtävissä. Onhan Fenkkuihin ja Lessuihinkin tullut valinnanvaraa, eikä kyseessä ole vain yhdet ainoat mallit. On erilaista kaulaa ja tallaa ym. Lisäksi aika moni taitaa kuitenkin vaihtaa mieleiset mikit soittimeensa ja tarvittaessa muutenkin tuunaa sitä.
 
Miksi juuri Fender tai Gibson on se merkki jota suositaan? Keskustelua arvon kitaristit.
 
No jaa. Nämä nyt varmaan onnistuivat saamaan vaan silloin aikoinaan ison jalansijan markkinoilla ja pystyivät tuottamaan kitaroita suuria määriä. Varsinkin Fenderin alkuaikojen menestys perustui varmasti pitkälti siihen, että Stratot ja Telet on varmasti kohtuullisen edullisia kitaroita valmistaa. Lisäksi monet tunnetut muusikot käyttivät juuri noita merkkejä, joten menestys vaan kasvoi. Toki muitakin hyviä kitaramerkkejä on varmasti ollut, mutta niillä ei ole käynyt ihan vastaava flaksi, kuin näillä parilla suurella.

No jaa. Nämä nyt varmaan onnistuivat saamaan vaan silloin aikoinaan ison jalansijan markkinoilla ja pystyivät tuottamaan kitaroita suuria määriä. Varsinkin Fenderin alkuaikojen menestys perustui varmasti pitkälti siihen, että Stratot ja Telet on varmasti kohtuullisen edullisia kitaroita valmistaa. Lisäksi monet tunnetut muusikot käyttivät juuri noita merkkejä, joten menestys vaan kasvoi. Toki muitakin hyviä kitaramerkkejä on varmasti ollut, mutta niillä ei ole käynyt ihan vastaava flaksi, kuin näillä parilla suurella.
 
Ei se flaksista ole kiinni. Fender edusti uudenlaista soundia, jota ei saanut (eikä ehkä saa vieläkään) muista kitaroista. Olihan niissä kitaroissa aika lailla Leon keksimiä uutuuksia - pitää muistaa, että Fender toi markkinoille ensimmäiset muotoillut lankkusähkikset. Lisäksi Fender oli ennestään kova sana pedal steel-markkinoilla. Gibson taas oli jo vakiintunut brändi ennen lankkukitaroiden markkinoilletuloa ja valloitti markkinat humbucker-mikrofoneilla. Laatu ja kohtuuhinta ratkaisi.
 
Fender:
 
http://www.fenderplayersclub.com/home/strat_chronicles.htm
http://www.fender.co.uk/news/FenderandtheSoundoftheFifties.asp
http://www.fender.co.uk/news/FenderStratocasterChronology.asp
http://en.wikipedia.org/wiki/Fender
 
Gibson:
 
http://www.gibson.com/AboutUs/The%2 … 20Story/First%20Gibson%20Electrics/
http://www.gibson.com/whatsnew/pressrelease/2001/jan11a.html
http://www.gibson.com/folks/history/index.html

no jos ne vaan on niin legendaarisia ja se auttaa varmaan myyntiin. sitten on tietenkin nämä ominaisuudet sun muut
 
Jotakuinkin näin. Nimittäin melkein kaikilta perusmerkeiltä (ei miltään täysiltä halpiksilta) löytyy yhtä tasokkaita keppejä.

Ei se flaksista ole kiinni.
 
Kyllä siihen menestykseen aina tarvitaan vähän onneakin, vaikka tuote olisi kuinka hyvä.

Kyllä siihen menestykseen aina tarvitaan vähän onneakin, vaikka tuote olisi kuinka hyvä.
 
Tottakai. Mutta vain vähän.

No mites tämmönen, kun näitä iäkkäimpiä ko. lafkojen kitaroita halutaan ja himoitaan ihan simona. Ja hinnatkin hipoo jo pilviä. Jos noi muut narikat ovat laadultaan ja ominaisuuksiltaan jopa parempia, mutta silti vintagevillitys ei juurikaan ole niihin päässyt iskemään? Samaa legendaosastoa ja hypetystä?

Jos noi muut narikat ovat laadultaan ja ominaisuuksiltaan jopa parempia, mutta silti vintagevillitys ei juurikaan ole niihin päässyt iskemään? Samaa legendaosastoa ja hypetystä?
 
Kyllähän vintagevillitys on muihinkin merkkeihin kuin Fenderiin ja Gibsoniin iskenyt. Yhtenä hyvänä esimerkkinä Gretsch, jonka vanhat mallit maksavat maltaita ihan yhtä lailla kuin Fenkun ja Giban.
 
Muissakin merkeissä kyllä, esim. Danelectron ja Silvertonen alkuperäiset halpiskitarat ovat nykyään aika kovissa hinnoissa verrattuna alkuperäishintoihin. Netissä näkyi taannoin myynnissä alkuperäisessä kunnossa oleva '64 vuoden Dano, hinta n.2000$. Hinnannousu ollut melkoinen.
 
Uudempaa vintagea sitten edustavat kaikki Japsi vintaget, esim. Ibanezit, Grecot ja JV-Squierit. Niissäkin jotkut mallit maksanevat nykyään enemmän kuin uutena.

Eiköhän se ole pitkälti kiinni siitä, kuka niitä on soittanut. Monet tämänkin päivän suosikkiartistit aloittivat kuitenkin aikana, jolloin ei ollut samanlaista valikoimaa kuin tänään - oli vaan Gibson, Fender ja epämääräisiä heikkolaatuisia kitaroita. Ei siis ole ihme, että moni tänäänkin hommaa Fenderin tai Gibsonin, kun omat suosikit kerran niillä soittelevat. Veikkaisin, että ainakin Suomessa ESP(/LTD):n FlyingV/Randy Rhoads tyyppisten kitaroiden myyntiä on ryydittänyt se, että Bodomin Alexi Laiho moisilla soittelee.
 
Valitettavasti sitä ei kuitenkaan muisteta, että ne suosikkiartistit usein soittavat jollain custom-shop vermeellä tai sitten jollain tosi vanhalla kepukalla ja kaupassa ei sitten ollenkaan muisteta tutkia sitä kitaraa tarkemmin vaan oletetaan, että se on hyvä, kun lavassa on Fender tai Gibson. Kumpikaan firma ei mielestäni saisi laadunvalvonnasta täysiä pisteitä, kyllä niitä aika rupusiakin yksilöitä markkinoille päästetään.
 
Sinänsä F ja G ovat kyllä kehitelleet varsin erinomaisia malleja, joita on hyvä soittaa, joissa on omanlainen soundinsa ja näyttävätkin tyylikkäiltä. Ei ole ollenkaan ihme, että suurin osa kitaroista perustuu näiden kahden valmistajan designeihin. Sen sijaan rautaosastolla voisi minun mielestäni kyllä lähes kaikkien valmistajien kohdalla siirtyä jo pikkuhiljaa 2000-luvulle. Vaikka perusvirittimet, tune-o-maticit sun muut sinänsä toimivat melko hyvin, ovat kuitenkin lukkovirittimet huomattavasti kätevämpiä. Niitä saa nykyään muutenkin ihan tavallisia virittimiä ulkoisesti muistuttavina malleina, joten ainoa syy niiden välttämiseen lienee raha. Tune-o-maticeissa sama juttu. TOM ei kuitenkaan ole mikään mahtava tekele: intonaatiovara on varsin rajoitettu, tallapalojen kiinnitys on aika perseestä (joko metallilanka tai ajan myötä rutisemaan alkavat C-klipsut) jne. Parannuksia voisi siis tehdä ihan käytettävyyden ja kestävyyden nimissä.

Loppukädessä kaikki on markkinataloutta. Mitä enemmän kysyntää tietyllä mallilla on, sitä suurempaa hintaa siitä voi pyytää. Olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä että vintage-laitteiden ostamisessa ei ole mitään järkeä. Halvemmalla saa ostettua uuden sarjatuotanto deluxe- tai custom shop mallin tai teetettyä kitaran ammattilaisella ja saa taatusti paremman kuin mitä joku kolhiintunut vanha on. Lisäksi noissa vintage-kitaroissa on aina pikkuvikoja joiden korjaaminen taas voi vähentää alkup. ja sitä kautta kitaran arvoa. Äääh, parempi että soittaa vain uusilla kitaroilla ja antaa rahamiesten varastoiden holviinsa nuo ikivanhat romut...

Loppukädessä kaikki on markkinataloutta. Mitä enemmän kysyntää tietyllä mallilla on, sitä suurempaa hintaa siitä voi pyytää. Olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä että vintage-laitteiden ostamisessa ei ole mitään järkeä. Halvemmalla saa ostettua uuden sarjatuotanto deluxe- tai custom shop mallin tai teetettyä kitaran ammattilaisella ja saa taatusti paremman kuin mitä joku kolhiintunut vanha on. Lisäksi noissa vintage-kitaroissa on aina pikkuvikoja joiden korjaaminen taas voi vähentää alkup. ja sitä kautta kitaran arvoa. Äääh, parempi että soittaa vain uusilla kitaroilla ja antaa rahamiesten varastoiden holviinsa nuo ikivanhat romut...
 
Jos on vaan varaa, niin kyllä mä hankin vintage-kamoja. Ne on nimittäin kokemukseni mukaan yleensä yksinkertaisesti parempia kuin uudet.

Jos on vaan varaa, niin kyllä mä hankin vintage-kamoja. Ne on nimittäin kokemukseni mukaan yleensä yksinkertaisesti parempia kuin uudet.
 
On totta että jos vertaa 60-luvun alun Stratoa nykyiseen standardi-stratoon, niin ensimmäinen on huomattavasti parempi. Ensimmäisen hinnalla saa kyllä ostettua parhaimman uuden custom shop mallin, joka kyllä vetää vertoja sille. Tuskimpa olet päässyt tälläistä vertailua tekemään?

On totta että jos vertaa 60-luvun alun Stratoa nykyiseen standardi-stratoon, niin ensimmäinen on huomattavasti parempi. Ensimmäisen hinnalla saa kyllä ostettua parhaimman uuden custom shop mallin, joka kyllä vetää vertoja sille. Tuskimpa olet päässyt tälläistä vertailua tekemään?
 
Noin saattaa ollakin straton suhteen, mä olen kiinnostuneempi muista kitaroista. Mutta jos mulla on niin paljon rahaa, että voin ostaa vintage-straton, niin miksi ostaisin jäljitelmän, joka on melkein yhtä hyvä? Ihan sijoitusmielessä alkuperäinen on varmempi valinta.

fenderkin on yrittänyt tehdä stratocasteriin vuosien varrella muutoksia,mutta aina palannut alkuperäiseen..esim free floating-talla,kaulan kolmi-pultti-kiinnitys,aktiivi-mikit(elite)ym..80-luvun lopussa oli heavy metal-strat,mutta ei niitä mitään kauaa valmistettu..

Eiköhän se ole pitkälti kiinni siitä, kuka niitä on soittanut. Monet tämänkin päivän suosikkiartistit aloittivat kuitenkin aikana, jolloin ei ollut samanlaista valikoimaa kuin tänään - oli vaan Gibson, Fender ja epämääräisiä heikkolaatuisia kitaroita. Ei siis ole ihme, että moni tänäänkin hommaa Fenderin tai Gibsonin, kun omat suosikit kerran niillä soittelevat. Veikkaisin, että ainakin Suomessa ESP(/LTD):n FlyingV/Randy Rhoads tyyppisten kitaroiden myyntiä on ryydittänyt se, että Bodomin Alexi Laiho moisilla soittelee.
 
Valitettavasti sitä ei kuitenkaan muisteta, että ne suosikkiartistit usein soittavat jollain custom-shop vermeellä tai sitten jollain tosi vanhalla kepukalla ja kaupassa ei sitten ollenkaan muisteta tutkia sitä kitaraa tarkemmin vaan oletetaan, että se on hyvä, kun lavassa on Fender tai Gibson. Kumpikaan firma ei mielestäni saisi laadunvalvonnasta täysiä pisteitä, kyllä niitä aika rupusiakin yksilöitä markkinoille päästetään.
 
Sinänsä F ja G ovat kyllä kehitelleet varsin erinomaisia malleja, joita on hyvä soittaa, joissa on omanlainen soundinsa ja näyttävätkin tyylikkäiltä. Ei ole ollenkaan ihme, että suurin osa kitaroista perustuu näiden kahden valmistajan designeihin. Sen sijaan rautaosastolla voisi minun mielestäni kyllä lähes kaikkien valmistajien kohdalla siirtyä jo pikkuhiljaa 2000-luvulle. Vaikka perusvirittimet, tune-o-maticit sun muut sinänsä toimivat melko hyvin, ovat kuitenkin lukkovirittimet huomattavasti kätevämpiä. Niitä saa nykyään muutenkin ihan tavallisia virittimiä ulkoisesti muistuttavina malleina, joten ainoa syy niiden välttämiseen lienee raha. Tune-o-maticeissa sama juttu. TOM ei kuitenkaan ole mikään mahtava tekele: intonaatiovara on varsin rajoitettu, tallapalojen kiinnitys on aika perseestä (joko metallilanka tai ajan myötä rutisemaan alkavat C-klipsut) jne. Parannuksia voisi siis tehdä ihan käytettävyyden ja kestävyyden nimissä.
 
Ota plussa.
 
Oma mielipiteeni on se, että L. Fender ja Les Paul/Iso G ovat silloin back in the days tehneet kitaroita jotka ovat osoittautuneet toimiviksi konsepteiksi, tottahan on se, että ei silloin ollut niin hirveää valikoimaa kuin nyt.
Pointti on se, että soittajat ovat silloin valikoineet käyttöönsä ne kitarat jotka ovat parhaiksi todenneet.
Ja onhan moni niistä vanhoista artisteista soittanut sekä Fenderin että Gibsonin tuotteita.
Esim. E. Clapton; pääsoitin on strato mutta sg ja es-335 ovat myös viihtyneet herran sylissä.
 
If you want the best of both worlds, get 'em both.
Paras ratkaisu on omistaa lespaul ja strato... myöhemmin sitten tele, sg, es-335 jne... :P
 
E: Tämä idoli-ilmiö on nykyaikaa, tuskin silloin 50-60-luvulla ovat hirveästi katsoneet, että millä kamoilla se idoli soittaa.
Monet 60-70-lukujen artisteista ovat sanoneet, että the beatles oli kipinä soittamisen aloittamiseen... mutta pääsoitin ei kovin monella näistä herroista ole koskaan ollut rickenbacker tai millä kamoilla ne beatlesit ikinä soittivatkaan.
 
E2: ESP:n nopeaa nousua on varmaan kuitenkin aika lailla kyydittänyt se että Metallica alkoi 80-luvun lopulla käyttämään näitä kitaroita.
Mikäköhän siinä on kun näyttää siltä, että kaikki raskaamman musiikin artistit ovat nykyään ESP-miehiä?
 
Jeff Hanneman: Jackson -> ESP
T. Rautiainen ja co.: Gibson/Jackson -> ESP
Alexi Laiho: Jackson -> ESP
Tom Araya: Bc Rich(?) -> ESP
 
Nämä nyt tuli kerralla mieleen (kyllähän niitä riittää)... Mutta ESPiin törmää nykyään joka nurkassa.

If you want the best of both worlds, get 'em both.
Paras ratkaisu on omistaa lespaul ja strato...
 
Tätä monet jaksavat aina hehkuttaa. Itse en ole koskaan omistanut kumpaakaan, ja tuskin tulen omistamaan. Molempia kyllä olen testannut, mutta not-my-cup-of-tea. Gibson ja Fender kyllä tekevät muita oikein hyviä soittimia. :)