Kitarat: kitarakamat ›

Eli miksi jo 50-luvulla kehitetyt kitaramallit ovat edelleen kitaristien suosiossa? Kysymys on lähinnä Stratocaster ja Les Paul -malleista. Onko ne oikeasti niin hyviä mitä niiden suosio antaa ymmärtää? Voiko jonkun asian keksiä kerralla oikein, niin ettei sitä tarvitse juurikaan aikojen kuluessa muuttaa? Miksi juuri Fender tai Gibson on se merkki jota suositaan? Keskustelua arvon kitaristit.

No on just osin noin hyvää tarvii vain vähän muuttaa usein toiseksi kun monien idoli soittaa sillä ja sillä kepukalla eli skeballa yksinkertaista mutta totta.

Minun mielestäni osittain tähän vaikuttaa myös se, että kyseisillä firmoilla ei ole varaa lyödä touhuaan ihan läskiksi ja että tietty taso säilyy aina.
 
Les Paul, Strato ja Tele ovat vain sen verran ajatonta muotoilua että ne jaksavat edelleen viehättää. Tsekkaappas huvikseen kuinka monta LP/Strat/Tele/SG/ES335-johdannaista kitaraa löydät muilta valmistajilta. Aika vähän ovat keksineet mitään uutta joka olisi oikeasti lyönyt 100-0 itsensä läpi.
 
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Jackson...
Soloist ja Dinky = Strato
Rhoads ja King-V = Flying V
Kelly = Explorer
 
Tai vaikka Ibanez...
RG, S, JS-model, JEM (ja moni muu) = Strato
Artcore-sarja = ES335 yms. hollowbody johdannaisia
 
ESP/LTD sitten...
EC-sarja = Les Paul
Viper = SG
H, M ja MH = Strato
EX = Explorer
 
Sitten löytyy tietysti näitä B.C. Rich Warlockeja ja Beasteja... mutta ne on hevisuunnikkaita eikä niillä voida soittaa. Ei ainakaan mitään oikeaa musiikkia. Löytyy myös risteytyksiä, kuten esim. Dean ML jossa yhdistyy hienosti Flying V ja Explorer.
 
Tietyt merkit ja mallit nyt vain sattuvat olemaan STANDARDEJA!

mulle lespa on liian raskas ja strato on liian twängi, siks soitan rhoadsilla :)

mutta ne on hevisuunnikkaita eikä niillä voida soittaa. Ei ainakaan mitään oikeaa musiikkia
 
Heh, vaikka en "hevisuunnikaiden" fani olekaan niin tuosta sais kyllä keskustelua kirvoittavan topicin, hyvä musa ei mielestäni kato kitaran muotoa...

Kammoksuin straton soundeja niin kauan kuin se oli ainoa kitarani. Nyt olen havainnut, että joissain tyyleissä ei ole straton voittanutta. Strato, the ultimate blues-kone.

Kyllä se kysyntä on molemmissa klassikoissa syynä niiden pitkään elinkaareen.
 
Tarinaa Les Paulista: mallin valmistus alkoi 1952 vastauksena fenderin Telecasterille ja loppui heikkoon kysyntään 1960 jolloin nimi pysyi samana ja sen korvasi SG:nä tunnettu Les Paul. 60-luvun lopulla havaittiin nimimiesten toimesta että se Standard onkin oiva bluesrockkepukka ja alkuperäisten hintojen hilautuessa kohti taivaita (silloisen mittapuun mukaan) Gibsonilla tajutiin ryhtyä valmistamaan kitaraa uudelleen vuonna 1969. Sen jälkeen ko. malli on ollut ohjelmassa ja eri variaatioineen se on Gibsonin parhaiten koskaan myynyt kitaramalli jonka suosio jatkuu vankkana. Kopioijistakaan ei ole ollut pulaa 70-luvun alusta saakka.
 
Straton elinkaari kulki vähän samalla tavalla. Leo Fender oli keksijä ennen kaikkea ja hän kehitteli kaiken aikaa uusia kitara- ja bassomalleja. Telecasterin jälkeen piti kehittää kitara jossa korjataan Telecasterin ergonomiapuutteita ja laitetaan lisää mikejä saundivalikoiman laajentamiseksi sekä vibra (jota kutsutaan Fenderillä erheellisesti tremoloksi, niin kuin vahvistimissa taas vibra tarkoittaa tremolo-efektiä...). Kitara kehitettiin yhdessä muutaman ammattimuusikon kanssa vastaamaan sen ajan kantrimusiikin ja -muusikon tarpeita. Sattumalta Rock-legenda Buddy Holly otti kitaramallin omakseen ja sen suosio myös rokkikeppinä sai alkunsa. Seuraava kova buusti tuli surf-rokista ja rautalangasta. Fender kehitteli Jazz Master- ja Jaguar-kitarat korvamaan Straton suosion hiipumista ja 60-luvun lopulla oltiin tilanteessa jossa Fenderillä harkittiin vakavasti Straton tuotannon lopettamista, kunnes Henkka teki Stratosta kuumimman kitaran. Sen jälkeen Strato on pysynyt tuotannossa. Ja maailman eniten kopioituna kitarana.
 
Les Paul koki muutaman iteraation (talla trapetsoidista stop tailpiecen kautta tune-o-matikiin ja mikit P80sten kautta humbckeriin) ennen kuin se nykyinenkin Standardia tunnettu malli lopulta syntyi, eli siinä evoluutio hoiti asiaa. Strato oli kerralla spot-on, paitsi 3-asentoisen mikkikytkimen osalta joka älyttiin tehtaalla korvata 5-asentoisella vasta 1977.

Hannu H. kiteytti jo kaiken oleellisen. Omana näkemyksenä lisäisin vielä (juki68:n mieliksi), että se miksi stratoiksi valitaan juuri Fenderiä ja lespauleiksi Gibsonia, johtuu nykypäivänä osaksi ihan tietämättömyydestäkin. On se myös vaivattomampaa ostaa sitä mitä aina on ostettu ja mitä on joka puolella tarjolla, verrattuna siihen että alkaisi tyhjästä haalimaan tietoa jostain vaihtoehtoisista laatukitaroista joita ei joka kioskilla myydä.

hollstro: eikös ne ollut P-90 mikkejä eikä P80 :)

Sähkökitara on soitin ja Gibsonin ja Fenderin konstruktiot vaan sattuvat olemaan standardeja. Kuulostaahan pianokin ja klassinen kitarakin täsmälleen siltä kuin pitääkin eikä "ihan kivalta mutta hieman erilaiselta".

hollstro: eikös ne ollut P-90 mikkejä eikä P80 :)
 
Oli tietysti. Kiitos.

En tulis toimeen ilman Stratoa. Rautalanka, Rockabilly, Blues, Jazz, Funk, Rock, Pop jne tyyliset rämppäilyni vedän Stratolla... Joskus vielä hommaan toisen Straton johon tuuppaan kuumemmat/häiriöttömät ykskelaiset ja vedän hevitkin sillä. Nykyään hevikitaran hommaa hoitaa lähinnä RG ja samaa + vähän mitä sattuu tulee soitettua tuolla DeArmondin m65:lla (Kaukainen Les Paul kopio)
 
Toki Les Paulit ja puoliakkarit himottaa helvetisti, mut vähintään yks Stratocaster on oltava aina talossa (siis mulla).

Oli tietysti. Kiitos.
 
Jos sallitte pilkun kera parittelun, vielä, niin trapetsoidit on otelautamerkin muoto, sen sijaan se kieltenpidin (alkuaan talla-kieltenpidin) on trapeze tailpiece..
ReBiitti taas tuota tietämättömyys-aspektia tuo esille.. ;) Kyllä itse ainakin luottaisin ns. suurten tähtien kiitarateknikoitten tietämykseen niistä "muistakin vaihtoehdoista", edelleen tuntuvat valitsevan noita "wanhoja" merkkejä..
Ja noista "laatukitaroista" ei ole kyllä suurta havaintoa.. hyviä kopioita tässä tuskin oli tarkoitettu..
Edelleen sitkeästi näyttää myös Tokai tekevän Les Paul-nimellä kitaroita, hih... Ellei Gibson Les Paul olis suosittu, niin "Why bother", kuitenkin kaikki vähänkin sinnepäin olevat leppä-sykomori näköiskopiot mieluusti nimetään "Les Pauleiksi" vaikka lienevätkin Love Rock-kitaroita.. =)

Hannu H. kiteytti jo kaiken oleellisen. Omana näkemyksenä lisäisin vielä (juki68:n mieliksi), että se miksi stratoiksi valitaan juuri Fenderiä ja lespauleiksi Gibsonia, johtuu nykypäivänä osaksi ihan tietämättömyydestäkin. On se myös vaivattomampaa ostaa sitä mitä aina on ostettu ja mitä on joka puolella tarjolla, verrattuna siihen että alkaisi tyhjästä haalimaan tietoa jostain vaihtoehtoisista laatukitaroista joita ei joka kioskilla myydä.
 
Mikäli laadussa halutaan samaan kuin Fenderillä ja Gibsonilla niin hintakin alkaa olla samalla tasolla. Molemmilta lisäksi löytyy halvempia versioita niille jotka eivät voi tai halua investoida suuria summia. Joten miksi se ei sitten vosi olla sen alkuperäisvalmistajan tuote samalla kertaa?

...verrattuna siihen että alkaisi tyhjästä haalimaan tietoa jostain vaihtoehtoisista laatukitaroista joita ei joka kioskilla myydä.
 
Miksi nämä vaihtoehtoiset laatukitarat eivät ole sitten edes ammattilaisten suosiossa? Jos tällaisia herkkuja jostakin kioskista saa, niin luulisi niiden kantautuvan edes niiden korviin jotka työkseen kuusikielistä rämpyttää ja joilla luulisi olevan motivaatiota etsiä se paras työkalu.
 
Se on ymmärrettävää, että harrastelijat ostavat mielummin tunnetun merkin, että katu-uskottavuus säilyy, mutta että ammattilaisetkin sortuu moiseen haureuteen niin se on jo käsittämötöntä. Ei kai kaikilla voi nyt olla sopimusta G:n ja F:n kanssa?

Moni voi saada lisäviboja siitä että on G tai F kourassa. Sitä usein aliarvioidaan, mutta mielestäni se on todella tärkeää. Soittajalla pitää olla sellaiset työkalut joilla on mukava soittaa ja joista saa itselleen jotain tärkeää lisäarvoa.
 
Aina sanotaan että mitä sen ulkonäön on väliä... jos kitara on muuten hyvä?
 
-"Jep, tämä on muuten hyvä kitara, mutta...!"
 
Tuossa mennään jo heti metsään jos kitarassa jokin tökkii. Se tarkoittaa sitä että se on alta kahden vuoden vaihdokkien listalla. Minullakin osa skitoista vaihtuu, mutta lähinnä soundillisista syistä. Harvemmin sellaista kitaraa olen ostanut mikä ei olisi kaikkien muiden ominaisuuksiensa lisäksi vielä omia silmiä miellyttänyt. Esim. monien mielestä tuo minun musta Gibson LP Standard on ruma... tai vähintään tylsä. Minusta taas ei, kun se sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen ja on vielä kaiken lisäksi loistava soitin. Kolme sellaista kitaraa minulla onkin, mistä ei luovuta jollei henki riipu niistä. G-pajan tuotteet ja tuo Charvel.
 
Se että moni valitsee Fenderin tai Gibsonin, saattaa olla siis kiinni myös siitä imagosta, brändistä, maineesta, kunniasta, luotettavuudesta... ehkä jopa jostain idolista ja suosittelijasta :) Vaan eipä sen väliä jos soittaja diggailee 100-0 soittimestaan.
 
Moni esim. hylkää Epiphone Joe Perry Les Paulin heti lähtöviivalla, kun siinä on niin ruma lapa, ja sijoittaa sitten samanhintaiseen Tokaihin ulkonäön ollessa se "viimeinen niitti". Hän on siinä vaiheessa varmaankin puntaroinut että Tokain kanssa saa "alkuperäisen" ulkonäön, mutta huonommat mikit. Epiphonessa olis sitten BurstBuckerit, mutta ruma lapa.
 
Itselle yksi tärkeä homma noiden Gibsoneiden kanssa on se luotettavuus ja laatu. Toinen on vuodelta '85 ja edelleen loistavassa kunnossa. Ei ongelmia potikoiden, kytkinten, puumateriaalien tms. kanssa. Tokain LC80 kesti meikäläisellä 2-3 vuotta ja siinä ajassa sai vaihtaa virittimet, potikat, kytkimen, jakin, mikit... ostaa laukun kun sitä ei tullut mukana jne.
 
Pienet asiat summattuna tekevät suuren eron. Ok, Gibson tai Fender USA maksaa mutta eipä tartte olla 5 vuoden välein ostelemassa uusia soittopelejä tai vaihtelemassa kulahtaneita osia siihen halvempaan. Tämä on yksi ratkaisevia tekijöitä mielestäni.

Niinpä, siinä vasta kysymys. Kehitys polkee paikallaan kitaristien päähänpinttymien takia. No onneksi innovatiivisuutta löytyy edes jonkin verran nykypäivän kitaravalikoimista, esimerkiksi ulkonäkönsä puolesta Ibanez Iceman, materiaalivalinnoiltaan loistavat Rautian Flaxwoodit, monipuolisella soundimaailmalla varustetut Variaxit...
 
Joku tuossa mainitsi että aliarvioidaan brändistä saatavia viboja, totta, itselle tämä merkki on Ibanez. Silloin tietää mitä saa, vaikka RG onkin olevinaan stratokopio, on se selvästi paranneltu versio perinteikkäästä stratocasterista. Itselle ei ainakaan aiheuta minkäänlaista kutinaa se että saan G:n tai F:n kouraani.

stratocasterissa vaan sattui kerralla kaikki kohdalleen..bodyn muoto on todella onnistunut(jos ei ajatella niitä 70-luvun viimeisiä fendereitä)kaula on myöskin loistava soittaa ja kitaralla luonnistuu lähestulkoon kaikki musiikkityylit.mikit on varmaan ainut rajoite,mutta niihinkin löytyy variaatioita laidasta laitaan nykyään ulkonäön kärsimättä.les paulista pidän myös lähes yhtä paljon vaikka se ei olekkaan mielestäni yhtä monipuolinen kuin stratocaster.käytännössä mulla ei enää muita olekkaan kuin strato/les paul kitaroita.

Minun mielestäni osittain tähän vaikuttaa myös se, että kyseisillä firmoilla ei ole varaa lyödä touhuaan ihan läskiksi ja että tietty taso säilyy aina.
 
Les Paul, Strato ja Tele ovat vain sen verran ajatonta muotoilua että ne jaksavat edelleen viehättää. Tsekkaappas huvikseen kuinka monta LP/Strat/Tele/SG/ES335-johdannaista kitaraa löydät muilta valmistajilta. Aika vähän ovat keksineet mitään uutta joka olisi oikeasti lyönyt 100-0 itsensä läpi.
 
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Jackson...
Soloist ja Dinky = Strato
Rhoads ja King-V = Flying V
Kelly = Explorer
 
Tai vaikka Ibanez...
RG, S, JS-model, JEM (ja moni muu) = Strato
Artcore-sarja = ES335 yms. hollowbody johdannaisia
 
ESP/LTD sitten...
EC-sarja = Les Paul
Viper = SG
H, M ja MH = Strato
EX = Explorer
 
Sitten löytyy tietysti näitä B.C. Rich Warlockeja ja Beasteja... mutta ne on hevisuunnikkaita eikä niillä voida soittaa. Ei ainakaan mitään oikeaa musiikkia. Löytyy myös risteytyksiä, kuten esim. Dean ML jossa yhdistyy hienosti Flying V ja Explorer.
 
Tietyt merkit ja mallit nyt vain sattuvat olemaan STANDARDEJA!
 
Juuri näinhän se asia näyttää olevan.Voisiko johtua osaksi siitäkin että "järkevänäköisiä" runko mahdollisuuksia on lopujen lopuksi todella rajallisesti.Siksi vanhoja klassikkoja muutelemalla on sitten saaty "nykyaikaisempia" wannabee Ynkkä tiluttimia.