Kitarat: soittaminen ›

Onko muilla samaa ongelmaa ilmennyt? Järkevästi kun ajatellaan niin itskriittisyys sopivissa määrin motivoi harjoittelemaan yhä enemmän ja enemmän. Mulla ei nyt käynyt tälläi, se vaan lannistaa soittomotivaatioo. Ei oo helppoo. Sit viä toinen: Yks toinen kitaristi joka on mun kans saman ikänen (tunnistakoot ittensä) edistyy opinnoissaan hurjalla vauhdilla, josta oon todella kateellinen, vaikka ajallisesti katsottuna tällä heebolla on vähemmän soittovuosia takana. Kamalaa vuodatusta! Mistä saisin nyt tähän hätään lisää motivaatioo? Oon kokeillu taukojen pitoo, seurauksena vaan harmaita hiuksia ja sormien tarpeetonta halkeilua. Tekniikoita en meinaa oppia sit millään! Swiippailut ja hiukan vaikeemmat täppinkit (á Michael Romeo) olis ihan hemmetin hienoja, mutta mitään ei tunnu tulevan. Argh! Lead-kitaristina tykkäisin itteeni kehittää, mut kun soittelen suurimmaks osaks akustisella tilapäisen vahvarin puutteen takia, niin eihän sillä mitään hurjia tiluralleja ainakaan mun taidoilla soitella. Höh, sehän helpotti.

Mulla oli ja on vähän samanlaista ongelmaa mutta tosiasia on se että taitoa ei tule rutisemalla ja kitisemällä vaan soittamalla ja treenaamalla. Ei lähe multakaan tilut mutta kyllä vielä jonain päivänä...
 
Eilen muuten vitutti kun kuuntelin Stonen debyyttiä ja kelasin että soittajat olivat vielä alaikäisiä kun levy tuli ulos. Mitä itse osasin soittaa 17 vuotiaana? En mitään.

No akustisella soittaa kyllä samat jutut kun sähkiksellä.
Minä taas omistan sähkiksen ja multiefektin enkä silti soittele vahvistimen kautta, joskus esim. täppinkiä, bendejä, legatoa yms. sellaista jossa pitää kuulla tarkkaan ettei muut kielet soi niin soittelen kuulokkeilla.
 
Mutta minä kattelen yleensä jonkun videon jos on vähän laimea fiilis, niin siitä se nousee. Joskus kuuntelen jonkun biisin.

On oltava itsekritiikkiä, muuten ei voi kehittyä. Mitä väliä jos toiset kehittyy nopeammin? Itse olen siihen hyvinkin tottunut, heillä kai riittää into treenata enemmän. Tärkeintä on, että itsellä on hauskaa tuon kitaransoiton kanssa. Ottaa koko homman sellaisena koko iän kestävänä matkana.

Ottaa koko homman sellaisena koko iän kestävänä matkana.
 
Sama juttu, mutta olen todennut/älynnyt, että mitä enemmän treenaan nyt sen vähemmän mun periaatteessa täytyy treenata tulevaisuudessa. Toisin sanoen rupee pikkuhiljaa osaaman asioita niin hyvin että voi siirtyä tekemään niillä musiikkia.
 
Toki en ole vielä kovin lähellä tätä tilannetta, MUTTA JOKA PÄIVÄ LÄHEMPÄNÄ
 
Voisin vielä sanoa, että mulla ei muutakaan tekemistä ole kun paras kamu on töissä aina 5:asti ja sen jälkeen hihhuloi naisensa kanssa ja toiset kaverit on aina siis aina dokaamassa, enkä sitä jaksa.

toiset kaverit on aina siis aina dokaamassa, enkä sitä jaksa.
 
Tuosta rasahti jo plussaa.

Itse olen huomannut, että selvän tavoitteen ottaminen auttaa kummasti. Kuitenkin realistisen sellaisen. Itse en ainakaan pysty kehittymään, jos en tiedä mihin olen pyrkimässä. Silloin tulee soitettua vain samoja vanhoja juttuja, eikä kehitystä oikein tapahdu.

Eilen muuten vitutti kun kuuntelin Stonen debyyttiä ja kelasin että soittajat olivat vielä alaikäisiä kun levy tuli ulos. Mitä itse osasin soittaa 17 vuotiaana? En mitään.
 
Tämä on muuten helkkarin hyvä tapa masentaa itseään. Mitä vaihetta arvostamani muusikot elivät kun olivat itseni ikäisiä?
 
Ismo Alanko oli 20-vuotiaana jo rocktähti. YUP ja CMX oli jo perustettu. Robert Fripp tienasi elantonsa musiikilla ja kolmen vuoden päästä perusti King Crimsonin ja teki historiaa. Mike Patton liittyi Faith No Moreen. Ja niin edelleen.

Soittamisen suhteen olen menettänyt toivoni aikaa sitten. 9-vuotiaana soittamisen aloittaneen ihmisen pitäisi 22-vuotiaana olla varsin etevää sorttia kaikin puolin, varsinkin kun soittamisessa ei ole taukoja liiemmin ollut. Mutta paskanmarjat.
 
Jospa sitä kypsyisi vanhana sitten.
 
Lyriikoiden tekemisen suhteen olen ottanut tätä nykyä sen linjan, että jos itsekritiikkini sallii lyriikan kirjoittamisen puhtaaksi, niin se on riittävän hyvä.
 
Sävellysten suhteen ajattelin siirtyä standardikaavojen hyödyntämiseen :)

Mulla oli hieno teksti mikä ei suoraan liittynyt asiaan niin jätin sen sitten pois ja aion sönkätä jotain muuta tilalle..
 
Monesti olen huomannut että mulla on itsekritiikki ihan liian korkea. Kun vertaa kavereiden treenaamiseen niin ne ottaa kaiken rennommin. Mä taas treenaan kaikkea niin ettei se oo vaan melkeen vaan se on just. Sitten monissa vaikeissa asioissa mä en pystykään treenaamaan kaikkea ihan kohdalleen, koska en nyt niin kauheen kauaa ole kuitenkaan soittanut, ja sitten tuntuu että mä oon ihan perseestä. Hyvä esimerkki on vaikka jotkut Dream Theaterin biisit. Mä soitan niitä päivittäin levyn mukana ja ne alkaa kuulostaa jo melko puhtaasti meneviltä, mutta jotkut osat ei mee oikeen millään kun tekniikkani ei vaan yksinkertaisesti riitä. No sitten tulee tää morkkisvaihe kun mä aattelen etten osaa soittaa mitään jne. Sitten joskus joku kaveri soittaa samaa biisiä ja se menee vähän pieleen ja ne kysyy multa et miten toi menee ja miten se ja se tekniikka toimii yms. Mun mielestä toi vois viitata vähän turhan korkeaan itsekritiikkiin kun tuntuu että kaverit tykkää soitosta ja ne kysyy neuvojaki, mut itseni mielestä soitto ei suju parhaalla mahdollisella tavalla.
 
Sinänsä itsekritiikki ei ole huono asia, vaan se vie eteenpäin, jos se pysyy kohtuuden rajoissa. Tuohon äskeiseen esimerkkiin viitaten, voin todeta että liika itsekritiikki ainakin mun kohdalla laskee motivaatiota. Kun on hinkannut aika kauan samaa biisiä, eikä mene niin tulee sellanen tylsistymis-vaihe ja sitten ei edes enää viitsi treenata. Kun toi iskee päälle niin se vaikuttaa mulla myös muihinkin biiseihin. Tuntuu että kaikki on soitettu sata kertaa läpi eikä kehitystä tapahdu, miksi siis edes soittaa?!
 
Aikamoista tajunnanvirtaa.. Mikä mahtoi ollakaan alkuperäinen aihe?

Joo tapahtui pari viikkoa sitten treeni kämpällä... Yksi syy oli, että V-amp2 -> vahvistin -> treenit = volyymit suurella, niin soundi muuttui aivan täysin yms ja sitten tuli masis =p.
 
EDIT: Siitä pääsin yli about 4 päiväs(mutta onneksi asiassa oli muutakin... kuin pelkästään soittojuttu.) hohoh!
 
~Late~

Surkeisiin kamoihin voi myös tyssätä kehitys. Ei sillä ensimmäisellä halpakopiokitaralla kannata montaa vuotta soittaa. Kokemus opetti..

Niin,minun mielestä liikaa itsekritiikkiä kuin liian vähän.Itselleen kun on soitossa mahdollissimman rehellinen,soittaa niillä puitteilla mitä on eikä esitä olevansa huonompi/parempi soittaja niin pääsee pitkälle.Soittajan pitää olla nöyrä,mutta ei pidä nöyristellä.
 
Motivaatiota pitää hakea kaikesta.Kuuntelemalla musiikkia jne.Mutta sitä motivaatiota voi etsiä myös muualtakin kuin pelkästä musiikista,esim.kirjat,elokuvat jne.
 
Kehittymiseen ei ole muuta tietä kuin treenata,treenata ja treenata.Mutta pitää muistaa että taukojen,välipäivien pitäminen on yhtä tärkeää kehitykselle kuin treenaminenkin.
Kuten B.bham sanoi:Siinä vaiheessa pitää lopettaa kun voi saada lisää.Kohtuullisuus ennenkaikkea.
 
Olipas herkistelyä :)

Surkeisiin kamoihin voi myös tyssätä kehitys. Ei sillä ensimmäisellä halpakopiokitaralla kannata montaa vuotta soittaa. Kokemus opetti..
 
No jaa. Itse soitin ensimmäiset 6 vuotta akustisella 3/4-kokoisella neukkunailonkielisellä ja hienolla Marina-stratocasterilla ja tuntuu että kaikki tapahtunut kehitys tuli tuona aikana. Häävi ei ole kitaraosasto vieläkään, mutta eipä ole soittotaitokaan.

No jaa. Itse soitin ensimmäiset 6 vuotta akustisella 3/4-kokoisella neukkunailonkielisellä ja hienolla Marina-stratocasterilla ja tuntuu että kaikki tapahtunut kehitys tuli tuona aikana. Häävi ei ole kitaraosasto vieläkään, mutta eipä ole soittotaitokaan.
 
Opettele tiluttamaan, se avaa ovia musiikin maailmaan.
Tai ei varsinaisesti tiluttamaan vaan FIILISTELEMÄÄN=)

Joskus kun kuuntelee vaikka jotain levyä tai on jollain keikalla, tulee selainen fiilis että "miten noi jätkät osaa soittaa noin hyvin, musta ei ikinä tuu noin hyvää", mutta jonkun sekunnin päästä sitä tajuaa, että armottomalla harjoittelulla nekin jätkät sen taitonsa on saavuttanut. Ja sen jälkeen vaan skeba käteen ja Lesson Labin "Learn to Burn"- osion kimpuun.

Sopivasti pitää olla itsekritiikkiä.
 
Mulla menee soitto joku päivä paremmin kuin toisena ja kuitenkin joka päivä menen ja tartun kitaraan.
Mä en oikeestaan edes tiedä mitä mä oon oppinu/kehittyny mä tiedän vaan sen, että mä osaan jotenkuten soittaa.
 
Ainoa asia mikä harmittaa (tällä hetkellä) on se, että yksin soittaessani en pysy tahdissa (bändissä jotenkuten :P).

Onko muilla samaa ongelmaa ilmennyt? Järkevästi kun ajatellaan niin itskriittisyys sopivissa määrin motivoi harjoittelemaan yhä enemmän ja enemmän. Mulla ei nyt käynyt tälläi, se vaan lannistaa soittomotivaatioo. Ei oo helppoo. Sit viä toinen: Yks toinen kitaristi joka on mun kans saman ikänen (tunnistakoot ittensä) edistyy opinnoissaan hurjalla vauhdilla, josta oon todella kateellinen, vaikka ajallisesti katsottuna tällä heebolla on vähemmän soittovuosia takana. Kamalaa vuodatusta! Mistä saisin nyt tähän hätään lisää motivaatioo? Oon kokeillu taukojen pitoo, seurauksena vaan harmaita hiuksia ja sormien tarpeetonta halkeilua. Tekniikoita en meinaa oppia sit millään! Swiippailut ja hiukan vaikeemmat täppinkit (á Michael Romeo) olis ihan hemmetin hienoja, mutta mitään ei tunnu tulevan. Argh! Lead-kitaristina tykkäisin itteeni kehittää, mut kun soittelen suurimmaks osaks akustisella tilapäisen vahvarin puutteen takia, niin eihän sillä mitään hurjia tiluralleja ainakaan mun taidoilla soitella. Höh, sehän helpotti.
 
Katsele jonkun lempibändisi live-videoita ja mieti kuinka hienoa olisi joku päivä soittaa niin suuren yleisömäärän edessä. Kyllä tulee harjoitteluintoa.. : ) .. Äläkä pidä mitään harjoittelutaukoja. Jos soitat vähintään pari tuntia päivässä, siitä tulee joka päiväinen tapa.

moon paska...