Dylan on tehnyt kirjalliselta tasoltaan harvinaisen hyvän muistelmateoksen. Ei liene yllätys kenellekään. Eipä tule äkkiseltään mieleen musiikkipuolelta kovinkaan monta näin laadukasta muistelmaa/elämäkertaa. Ross Russelin Bird elää ja Dmitri Shostakovitsin muistelmat ovat ehkä sopivimmat vertailukohdat, varsinkin jälkimmäinen. No, onhan niitä muitakin hyviä, en minä sillä.
Bob Dylan ei tietenkään selvitä elämäänsä kronologisen luettelomaisesti, vaan kirja hyppää 60-luvun alun New Yorkista 60-70 -lukujen vaihteeseen –John Wesley Hardingiin ja New Morningiin- ja sieltä Oh Mercyyn, josta palataan lapsuuteen ja uran alkuvaiheeseen. Oh Mercya käsittelevä luku on mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia, juuri sellaista tekstiä jota muusikkomuistelmista haluan lukea. Erittäin kiinnostavaa luettavaa on myös Dylanin tutustuminen Robert Johnsonin musiikkiin. Kirja on hyvin selkeäsanainen ja ”viileä”, kaikenlainen sentimentaalisuus ja hehkuttaminen loistaa poissaolollaan.
Onneksi kyseessä on vasta osa yksi, sillä Dylan sivuuttaa uransa huippuvuodet ja –levytykset (ollenkaan jo mainittuja levyjä väheksymättä, loistavaa tavaraa kaikki kolme) täysin. Toivottavasti tulevista osista saamme lukea taiteilijan omia ajatuksia esim. siitä kuinka hän siirtyi folkista sähköiseen rokkiin, kuinka hän muuten selvisi 60-luvusta ja teki seuraavalla vuosikymmenellä ehkä uransa hienointa musiikkia jne. Vaan onhan se täysin mahdollista, että äijä sivuuttaa kaikki yleisön mielestä hänen uransa kulminaatiopisteet kokonaan… Saa nähdä. |
Mika Antero
LiiMaNHeNKi