Lyriikka ›

Ne tulee taas mun painajaisiin,
ottaa kurkusta kii, lyö naamaan ja potkii.
Ja taas kun mä astun, kompastun
ja kuulen sen saman naurun,
joka mun pään sisällä pyörii.
 
Mä jään, yksin miettimään, itkemään,
mitä tein tänään väärin.
Onko mut luotu yksinään,
antautumaan muiden hakattavaksi?

Ei, ne ei jätä mua rauhaan,
vaikka kuinka mä huudan,
mä huudan, mä huudan.
Haluun pois, pois, mä huudan,
mä huudan, mutta missään en apua nää.
en nää.
vaikka kuinka yritän etsiä.
 
Kotiin saavun, kaadun sängylle makaamaan,
alan kirjoittamaan taas päiväkirjaa.
se ei suutu, ei muutu, ei lyö, ei hylkää.
mut ei myöskään naura, ei itke, ei rakasta mua.
 
Mikä mussa on vikana?
Kun kukaan ei haluu olla mun kanssa.
Ei auta, ei pelasta, vaikka kuinka mä huudan.
Mitä sitten jos en oo niin kuin muut,
joilla on täydelliset kasvot, ja kaikki muu.
en syntynyt voittamaan, mutta en häviämäänkään
mut silti vain kaikki pahaa puhuu, kun kääntää pään.
 
Ei, ne ei jätä mua rauhaan,
vaikka kuinka mä huudan,
mä huudan, mä huudan.
Haluun pois, pois, mä huudan,
mä huudan, mutta missään en apua nää.
en nää.
vaikka kuinka yritän etsiä.
 
Pitääkö mun mennä maailman toiselle puolen,
vai antaudunko suosiolla ja kuolen?
Hyväksyykö kukaan mua tällaisena,
vai pitääkö mun muuttuu toisten takia?

Minäkin pidin noista kohdista. Muuten teksti toistaa vanhaa kuviota. rakas jätti, mikään ei toimi, teen itsemurhan.
 
Ei ehkä se kertomisen arvoinen stoori jos miettii tämän hetkistä tarjontaa, mutta omassa pöytälaatikossa voi toki olla hyvinkin arvokas vuodatelma.

Kokonaisuudesta kohoaa teiniangsti päällimmäiseksi tunnelmaksi, mutta joitakin oivaltaviakin kohtia löytyy. Ehkä hieman itseironiaa voisi kaivata tällaiseen minä-muotoiseen tekstiin, niin avautuisi vähän suurempi ja mielenkiintoisempi kuva pään sisäisestä myllerryksestä.