Roots ›

Ainakin blues on tunteita herättävää musiikkia. Se on m-netissäkin nähty useaan otteeseen; harvat taitavat olla ne kerrat kun bluesin määrittelyssä ei ole päädytty riitelyyn ja jankuttamiseen tai vähintäänkin luetun tahalliseen väärinymmärtämiseen. M-net on sinänsä huono esimerkki, koska kaikki keskustelut päätyvät täällä ajan myötä riitelyyn, jankuttamiseen ja tahalliseen luetun väärinymmärtämiseen. Ei tämä keskustelu tosin vielä, mutta eiköhän tämä viesti jo tilanteen muuta… Pahoitteluni muuten ketjun aloittajalle, kun niin tylysti aiheeseen suhtauduin. Mielenkiintoinen keskusteluhan tämä on ollut.
 
Minua siis kuitenkin vähän pelotti kun näin tämän keskustelun otsikon, muutenkin on hermo kireällä esim. taannoisen Nightwish –väännön takia. Tämmöiset aiheet kun yleensä alkavat ja päättyvät pyhään kolminaisuuteen Eric Clapton, Gary Moore ja Stevie Ray Vaughan. Mukaan ympätään vähän rampoja ja sokeita hampaattomia neekereitä sekä pari Sepulturan ”roots, bloody roots” –huudahdusta. Ja sitten taas riidellään.
 
Ei m-net ole ainoa paikka jossa käydään asian tiimoilta kovastikin verenpaineita nostattavia keskusteluja. Eivätköhän Charley Patton, Willie Brown ja Son Housekin tapelleet verissä päin moonshinen virratessa siitä mitä se blues oikein on ja kuka sitä loppujen lopuksi saa esittää. Voidaanko siis päätellä, että kaikessa yksinkertaisuudessaan blues on sellainen asia, josta syntyy riitaa. Kysykää vaikka Sonny Boy ykköseltä tai Little Walterilta tai Robert Johnsonilta tai jne.
 
Asiaan: Tässä keskustelussa on toistaiseksi tullut esille ainakin seuraavat näkökulmat:
 
-blues on tunnetta, eli fiilistä
-blues on tiukan teoreettisesti määriteltyä afroamerikkalaista musiikkia
-blues on Gary Moore
-blues on pelkkää musiikkia siinä missä mikä tahansa muukin musiikki
-blues on niin laaja käsite, ettei sitä pysty käsittämään
-blues on ehdotonta
-blues on minimalistista fiilistelyä
-blues on Armanin pukuja tai sitten ei
 
Voi siellä olla vielä jotain muutakin ja luultavasti vielä vääristelinkin jonkun sanomisia. Lisäilkää määritelmiä tarpeen mukaan.
 
Minun mielestäni blues on kaikkea tuota. Tosin toivon, että kuvasanakirjaan ei laiteta hakusanan ”blues” kohdalle Gary Mooren arpista pärstää, vaan mieluummin vaikka joku komea bluesmama sieltä vaudeville –osastolta; miellyttäisi silmää enemmän. (Minulla on muuten kaksi Mooren levyä hyllyssäni, ettäs tiedätte, ja Thin Lizzyä tietenkin.) Olen niin noviisi tämän blues –asian kohdalla, että kovinkaan jyrkkää omaa mielipidettä minulla ei asiasta ole, siksi olenkin mielelläni lainannut itseäni viisaimpien sanoja. Mutta jotain ”omaa” voisin vielä tuohon yllä olevaan listaan lisätä:
 
-blues on myyttejä ja legendoja
-blues on kansanperinnettä
-blues on historiaa
-blues on tietoisesti vääristeltyä ja romantisoitua historiaa
-blues on terveydelle vaarallista
-blues on mystistä
-blues on markkinoitu kuluttajille terveydelle vaarallisena ja mystisenä
-blues on niin kokonaisvaltainen kokemus, että jokainen tajuaa sen tavallaan
 
Itselleni hyvin tärkeitä ominaisuuksia bluesissa ovat nuo legendat ja historia. Musiikkina blues avautuu itselleni aina vain paremmin mitä enemmän luen sen juurista ja kehittymisestä. En siis pysty suhtautumaan bluesiin pelkkänä musiikkina, vaikka välillä tietenkin kuuntelen sitä pelkkänä musiikkina ja joskus jopa pelkkänä teknisenä suorituksena. Totta kai bluesia voi soittaa kuka tahansa ja varmasti vielä hyvinkin; jollain tavallahan jokainen bluesin kuuntelija tai soittaja on tehnyt itselleen selväksi miksi moista musiikkia kuuntelee/soittaa. Toonika-subdominantti-dominantti –ajattelutapa on varmasti hyvinkin palkitsevaa jollekin, jollekin toiselle taas on tärkeää se, että siellä teiden risteyskohdassa on käyty tekemässä sopimuksia. Mielelläni minäkin luen akateemis-teoreettista selvitystä aiheesta, vaikken siitä mitään ymmärräkään. Onhan se vallan mahtavaa, jos joku selvittää nuottiesimerkein mistä aineksista vaikka Son Housen karu kitaratyöskentely koostuu. Ja aivan yhtä mielellään imen itseeni kaiken sen fiiliksen minkä noista legendoista irti saan.

Sinänsä tämä on ihan turha sepustus, koska kaiken tämän voi tiivistää siihen yhteen lauseeseen, jolla bluesia niin usein kuvaillaan ja jonka kirjoitin oikein englannin kielellä jo ensimmäiseen viestiini. Se on oma vakaa mielipiteeni asiasta, vaikka senkin taisin lukea Paul Oliverin kirjasta...
 
Tämänkin ajan olisin voinut reenata sitä avointa G-virettä.