Roots ›

Henkilökohtaisesti eniten SRV-ilmiössä häiritsee se, että joka kylässä Suomessakin on pari omaa SRV:tä ja Double Troublea. Todennäköisesti bassossa on vielä oman kylän Jaco Pastorius. Itse Stevie Raylle lähtee rispektit siitä, että loi täysin oman tyylinsä, jonka tunnistaa kyllä ihan parin tahdin perusteella. Suunnattoman vitutuksen aiheuttaa sen sijaan se mielikuvituksettomuus millä herraa kopioidaan. Oikeastaan sama pätee koko blues-genreen. Jotenkin monilla muusikoilla on sellainen käsitys, että bluesin täytyy kuulostaa aina samalta. Eli tylsältä.
 
Blues voi parhaillaan olla hyvinkin innovatiivista ja monipuolista musiikkia, mutta se on myös raakaa tunneilmaisua. Esim. Mississippi-osaston herrat kuten Cedell Davis ja T-Model Ford ovat erikoistuneet jälkimmäiseen, kun taas esim. White Stripes, Blues Explosion ja vaikkapa Cosmo Jones Beat Machine ensin mainuttuun sarkaan. Kannattaa muuten myös tsekata Taj Mahalin juttuja, mies sekoittaa bluesiinsa hienosti maailmanmusaa ja afrikan rytmejä. Ja jokaiselle "speed=emotion" -tiluttajalle suosittelen muutaman jo mainitun Cedell Davisin esityksen kuuntelemista. Äijän historian tuntien siinä ollaan jo tunnetasolla aika kovilla kierroslukemilla.
 
Bluesia voi esittää monella tavalla, mutta kaikista pahinta on jäädä siihen keskelle massaan. Blues on siinä mielessä hirveän helppo laji, kun soitat ne samat biisit aina samalla lailla, niin aina on joku bluesjäärä diggailemassa. Kyllä bluesiin voi lisätä sen neljännen soinnun, tai vaikka riisua yhteen sointuun. Tai ottaa kitarasoolot kokonaan pois. Eikä kompin tarvitse aina olla kolmijakoinen. Ja... öö...
 
Menipäs ohi aiheesta. Ei se mitään.

Henkilökohtaisesti eniten SRV-ilmiössä häiritsee se, että joka kylässä Suomessakin on pari omaa SRV:tä ja Double Troublea.
 
Tämä on kipeän totta. Kitarana Fenkun SRV-signature, settilista suoraan SRV:n kokoelmalta ja hattu päässä. Tämä on vähän sama juttu kun tuolla rautalankaiskelmän puolella Pulliaisjumalointi. Kyllähän vaikutteita voi ottaa ja samoja biisejä soittaa, mutta tuollainen hiilipaperikopiointi ei kyllä oikein ainakaan minua jaksa kiinnostaa. Vaan mikäs siinä jos yleisö tykkää ja kaljahanan laakerit laulaa.

Tää on nyt on tää ns.liekkipaita-pluussi kova sana rokkipoliisien keskuudessa. Oma genrensä, jonka sai aikaan Jon Spencerin jutut Fat Possum ukkeleiden kanssa. Periaatteessa jo yhtä kliseinen, kuin ns.Bluesrockkitarointi, joka alkoi Claptonista, Mike Bloomfieldistä ja Peter Greenistä. Stevie Ray on vaan tuon perinteen helminauhaa. Mediassa näkyvimmillä olevaa bluesia, joka siitä syystä täyttää ne kaljatuopit ja myy. Ei siitä Mississippin kamasta voi millään enää puhua ainoana oikeana bluesina, mustat ja valkoiset bluestyypit ovat soittaneet kimpassa jo 60-luvulta lähtien. Blues on musaa, ei rotuja. Jo Charley Pattonkin soitti valkoisten biisejä. Jo deltalla useimmat halusivat soittaa kuten Son House tai Charley Patton... vt. oman kylän Vauhkanit... .

Tää on nyt on tää ns.liekkipaita-pluussi kova sana rokkipoliisien keskuudessa. Oma genrensä, jonka sai aikaan Jon Spencerin jutut Fat Possum ukkeleiden kanssa. Periaatteessa jo yhtä kliseinen, kuin ns.Bluesrockkitarointi, joka alkoi Claptonista, Mike Bloomfieldistä ja Peter Greenistä. Stevie Ray on vaan tuon perinteen helminauhaa. Mediassa näkyvimmillä olevaa bluesia, joka siitä syystä täyttää ne kaljatuopit ja myy. Ei siitä Mississippin kamasta voi millään enää puhua ainoana oikeana bluesina, mustat ja valkoiset bluestyypit ovat soittaneet kimpassa jo 60-luvulta lähtien. Blues on musaa, ei rotuja. Jo Charley Pattonkin soitti valkoisten biisejä. Jo deltalla useimmat halusivat soittaa kuten Son House tai Charley Patton... vt. oman kylän Vauhkanit... .
 
Erittäin hyvin sanottu siellä takana. Koveritouhut on koveritouhuja ja niiden tarkoitus on tarjota jotain muuta viihdettä kuin ennennäkemätöntä taidetta. Tosin siinä ulkonäön jäljittelyssä ei ole enään mitään järkeä. Nuottiremmi, trumpettifarkut ja intiabasaaripaita. Kettuhattua unohtamatta.
 
Mun mielestä nää vaughanit on jopa vähentyneet. Nykysin tuntuu, että kaikkien pitää väkyttää jotain Stevie Wonderia tms... Mulle sitäpaitsi tulee kyllä paarissa hyvä fiilis jos vaikka Valkama tai Yrölä alkaa paukuttaa "Tightropea".
 
ylläri, ettei mulla oo mitään pointtia...

Jengi on näköjään vähän vieraantunut alkuperäisestä aiheeta...
Ei siin muuta kun onhan se siis kun katottoo miten äijä vetää niin aivan loistavaa meinikiä... Kerrassaan hyvä kitaristi en usko että kukaan huonoksi menee sanomaan. Mutta kumminkin makuasia
tietysti...:D

Henkilökohtaisesti eniten SRV-ilmiössä häiritsee se, että joka kylässä Suomessakin on pari omaa SRV:tä ja Double Troublea. Todennäköisesti bassossa on vielä oman kylän Jaco Pastorius. Itse Stevie Raylle lähtee rispektit siitä, että loi täysin oman tyylinsä, jonka tunnistaa kyllä ihan parin tahdin perusteella. Suunnattoman vitutuksen aiheuttaa sen sijaan se mielikuvituksettomuus millä herraa kopioidaan. Oikeastaan sama pätee koko blues-genreen. Jotenkin monilla muusikoilla on sellainen käsitys, että bluesin täytyy kuulostaa aina samalta. Eli tylsältä.
 
Blues voi parhaillaan olla hyvinkin innovatiivista ja monipuolista musiikkia, mutta se on myös raakaa tunneilmaisua. Esim. Mississippi-osaston herrat kuten Cedell Davis ja T-Model Ford ovat erikoistuneet jälkimmäiseen, kun taas esim. White Stripes, Blues Explosion ja vaikkapa Cosmo Jones Beat Machine ensin mainuttuun sarkaan. Kannattaa muuten myös tsekata Taj Mahalin juttuja, mies sekoittaa bluesiinsa hienosti maailmanmusaa ja afrikan rytmejä. Ja jokaiselle "speed=emotion" -tiluttajalle suosittelen muutaman jo mainitun Cedell Davisin esityksen kuuntelemista. Äijän historian tuntien siinä ollaan jo tunnetasolla aika kovilla kierroslukemilla.
 
Bluesia voi esittää monella tavalla, mutta kaikista pahinta on jäädä siihen keskelle massaan. Blues on siinä mielessä hirveän helppo laji, kun soitat ne samat biisit aina samalla lailla, niin aina on joku bluesjäärä diggailemassa. Kyllä bluesiin voi lisätä sen neljännen soinnun, tai vaikka riisua yhteen sointuun. Tai ottaa kitarasoolot kokonaan pois. Eikä kompin tarvitse aina olla kolmijakoinen. Ja... öö...
 
Menipäs ohi aiheesta. Ei se mitään.
 
Kun bluesia alkaa enemmän tonkimaan, kyllä sieltä löytyy mainitsemasi keinot ja paljon, paljon muuta. Se, miten noita elementtejä sitten kasaa kiinnostavaksi kokonaisuudeksi on sitten eri asia..
 
Perinnetietoisen bluesin soittaminen niin, että se kuulostaa hyvältä ei kyllä ole helppoa, vaan aika helvetin vaikeaa ja harvat siinä onnistuu. Annan kyllä täydet pisteet niille, joilta se käy.. Useimmiten näillä on takana melko perusteellinen bluesperinteeseen tutustuminen. Niiden nyanssien ja tyylivivahteiden hallinta ei vaan onnistu ilman "pohjaa". Se onko tällainen musa sitten kiinnostavaa, on tietenkin makuasia.
 
Vaughan "rip-offeista" puheenollen.. Osa niistä on tylsiä, osa ei. Mutta veikkaan, että niille tylsille on usein yhteistä se, että esikuvat ovat SRV, hendrix ja ehkä Albert King. Stevie Ray kehitti oman erikoisen juttunsa juuri suuresta vaikutteiden sekasopasta, oli koko bluesin kirjo, hendrix, clapton sekä vielä Kenny Burrell ym. jazzarit.

Mulle sitäpaitsi tulee kyllä paarissa hyvä fiilis jos vaikka Valkama tai Yrölä alkaa paukuttaa "Tightropea".
 
Sama homma, ja ajaudun jopa varta vasten paikallekin. Mukava tuollaista kamaa on livenä kytätä. Perinteen jatkamisestahan tässä on kyse, eikö vain.

No homma on sillä lailla notta,tämä mies on hieno mies. ja se resonoi!! Joukkueessa!! esmes Wham tahi ... sie et oo vireessä taxas blues!!!
Kiitos tsubuvei.. ja Hideaway

Anteeksi jo etukäteen. en jaksa ymmärtää että jätkää kivitetään siitä että sen licksit ja soolot ,muka(?) samanlaisia. Miekkonen ehti soittamaan jotain 10v. ,ihmisten kuullen. Jos joku tietää miten olisi pitänyt soittaa ni kertokoot ihmeessä!

Eiköhän joka kitaristilta löydy omat maneerit, josta heidät tunnistaa jo ensi tahdeilta. Kuinka paljon Chuck Berry varioi soolojaan? Jopa Carlos Santanakin mielestäni soittaa samoja sooloja vuodesta toiseen, loppujen lopuksi. Livenä Teuvo Vauhkonen (dvd:ltä katsottuna) vetää rouheammin kuin kiistämättä vähän steriileillä studiolevyillään. Jokohan joku sanoi tämän jo aikaisemmin...

Parhaimpien/hyvien, miten sen nyt sanois, mutta näiden kopioijat/matkijat ärsyttävät, olisivat vaan nöyrää poikaa kun soittavat niiden coverbiisejä, ja kun soittavat, soittavat sitten tarpeeksi hyvin

Kaikki kai joskus jotain kopioi. Esikuvat ovat kaikilla: toisilla Stockhausen, toisilla Teuvo Vauhkonen. Ja jossain vaiheessa synteesiä syntyy itsensä näköinen tulos!

Juu.. Saattaa kuulostaa aihe vähän lapselliselta ja turhalta. Tuli vaan tuollaset ajatukset mieleen kun katsoin äijän keikkaa. Ja Stevien lauluääni on jostakin syvältä... Bluesin soitossa pitäisi olla sitä munaa, mutta Sevie on sellainen pilkunviilaaja, joka näyttää vain kuinka mahtava kitaristi olen.
 
Srv:n soitossa vasta munaa onkin......vaikka yleisö buuais stevie soittaa sydämellä eikä lannistu.......

No 013-056 setillä voisitte itse vetää samat jutut kuin SRV. Muistakaa tiputtaa virettä Eb:hen,ei se siitä paljon helpompaa tee.Puhumattakaan siitä twangista mikä SRV:llä on.Sitäpaitsi jos on taitoa niin on,ei kai sitä tarvitse peitellä.Sitävartenhan kaikki treenaa että olisi soittamisen taito ja sitä SRV:llä todella oli.No ei tämä miksikään palopuheeksi ole tarkoitettu,onpahan vaan oma mielipiteeni ja huomioitani.Mestarilla riittä aina arvostelijoita.Muuan Järvinen veti aikoinaan aika cleanilla soundilla kanssa,mahtoiko aina paljon katsella niitä kahta muuta?Sitä paitsi kun kaikki toimii niin silloin ei tarvitse kokajan kytätä kanssasoittajia ikään kuin olisi varpaillaan,että milloin joku alkaa erkanemaan yhteisestä goalista.

Maestro itse vastasi joskus kysymykseen miksi vetää alvariinsa niitä samoja jo 50 vuotta veivattuja renkutuksia, että blues on jo keksitty, "all you can do is give it back"...

Mitä vittua!
Stevie on legenda!
 
Nih!

Laitetaan pari Vouhkanaattorin videoo.
 
Texas Flood
http://video.google.com/videoplay?d … 5700629552&q=Stevie+Ray+Vaughan
 
Little Wing
http://video.google.com/videoplay?d … 0233793927&q=Stevie+Ray+Vaughan
 
hienoja pätkiä

Tää on nyt on tää ns.liekkipaita-pluussi kova sana rokkipoliisien keskuudessa. Oma genrensä, jonka sai aikaan Jon Spencerin jutut Fat Possum ukkeleiden kanssa. Periaatteessa jo yhtä kliseinen, kuin ns.Bluesrockkitarointi, joka alkoi Claptonista, Mike Bloomfieldistä ja Peter Greenistä. Stevie Ray on vaan tuon perinteen helminauhaa. Mediassa näkyvimmillä olevaa bluesia, joka siitä syystä täyttää ne kaljatuopit ja myy. Ei siitä Mississippin kamasta voi millään enää puhua ainoana oikeana bluesina, mustat ja valkoiset bluestyypit ovat soittaneet kimpassa jo 60-luvulta lähtien. Blues on musaa, ei rotuja. Jo Charley Pattonkin soitti valkoisten biisejä. Jo deltalla useimmat halusivat soittaa kuten Son House tai Charley Patton... vt. oman kylän Vauhkanit... .
 
Prkl, mä olin tehnyt jo uudenvuodenlupauksen, etten enää kirjoittele tähän turhaan ja melko asiattomaan juupas-eipäs threadiin, mutta pakko antaa reiskalle plussat tosta läpästä. Kaveri on nimittäin harvinaisen oikeassa. Ni.

Täält voi sit tsekata, että keneltä SRV pölli suurimman osan jutuistaan:
 
http://www.youtube.com/w/albert-kin … FX62k3wQwU&search=albert%20king