Rock, pop, alternative ›

Ostin tuossa heräteostoksena Pink Floydin alkuperäisen nokkamiehen molemmat varsinaiset sooloalbumit The Madcap Laughs ja Barrett, jotka molemmat julkaistiin vuonna 1970. Täytyy myöntää, että olen positiivisesti yllättynyt, vaikka Floydin varhainen materiaali onkin kiehtonut minua. Madcapia pidetään ilmeisesti yleensä Barrettin parempana soolona, mutta minulle kolahti vielä paremmin nimilevyn leikittelevät ja svengaavat bändisovitukset. Enemmän akustisvetoinen The Madcap Laughs on myös hyvä levy ja sisältäähän se mm. nerokkaan Octopus-biisin.
 
Parasta Barrettin soololevyissä on se, että ne ovat erittäin nautittavaa kuunneltavaa huolimatta siitä, etteivät kaikki biisit välttämättä aiheuta mitenkään suunnattomia intohimoja. Levyt soljuvat eteenpäin tyylikkäästi koko kestonsa ajan, ja pian huomaakin 45 minuuttia vierähtäneen. Asiaa on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta vastaavan kokemuksen on aiheuttanut mm. My Bloody Valentinen klassikko Loveless. Barrett yhdistelee taitavasti psykedeliapoppia folk-sävyihin, yltyy välillä hauskaan svengailuun ja flirttailee jopa bluesin kanssa Maisie-biisissä. Paikoin musiikki muistuttaa paljonkin Sgt. Pepperin ja Magical Mystery Tourin aikaista Beatlesia. Gigolo Aunt on mainittava hienona pop-sovituksena, joka pysyy svengailuistaan huolimatta loistavasti kasassa.
 
Muutenkin Syd Barrett tuntuu usein jäävän liiaksi myöhemmän Pink Floyd -tuotannon jalkoihin. En nyt halua vetää keskustelua liiaksi Floydiin, mutta parin ekan levyn meininki tiivistää mielestäni mainiosti sen, mikä tekee 60-luvun psykedeliasta kuuntelemisen arvoista. Voin valehtelematta sanoa, että Piper at the Gates of Dawnin Lucifer Sam kuuluu ehdottomasti Pink Floydin Top 5 -biiseihin. Yksi kaikkien aikojen riffeistä yhdistyy hauskaan lyriikkaan ja kiehtoviin soundeihin. Ikävä, että huumeet veivät miehen voimat lopullisesti 70-luvun alussa. Huumeilla huipulle, huumeilla pohjalle.
 
Keskustelua aikansa omalaatuisesta nerosta. Onkohan 80-luvun lopulla julkaistu aiemmin julkaisemattomia biisejä sisältävä kokoelma Opel mistään kotoisin?

Keskustelua aikansa omalaatuisesta nerosta. Onkohan 80-luvun lopulla julkaistu aiemmin julkaisemattomia biisejä sisältävä kokoelma Opel mistään kotoisin?
 
On. Ehdottomasti kannattaa hankkia noiden lisäksi. Mulle Barrettin Pin Floyd on se rakkain. Onhan vaikka Dark Side of the Moon ihan kekseliäs levy, mutta Piper on sitä vielä huomattavasti vielä enemmän eikä sisällä niin paljon ärsyttäviä "tää on taidetta, hei!"-elementtejä.

Diggaan ja melkeimpä enemmän kuin Floydistä. Just äsken pyöri nimikkolevy soittimessa. Dominoes on kyllä älytön biisi ku barrett soitti siihen sen kitararaidan väärinpäin...

Todella hienoa musaa, ostin juuri vähän aikaa sitten madcap laughsin ja olen aivan hullaantunut. Todella kaunista musiikkia ja se kauneus kumpuaa siitä aitoudesta.

Todella hienoa musaa, ostin juuri vähän aikaa sitten madcap laughsin ja olen aivan hullaantunut. Todella kaunista musiikkia ja se kauneus kumpuaa siitä aitoudesta.
 
Niimpä. AITOA ja sen lisäksi omasta mielestäni hyvin samaistuttavaa. Sanat käy järkeen ja pystyy samaistumaan tilanteeseen.
 
Madcap Laughsin If It's In You on kyllä _aika_ biisi. Tuon haluaisin kuulla joskus ihan huumorimielessä jonkun toisen ihmisen coveroimana...
 
Just soi Madcap Laughs.
 
Yleensä toi Barrettin tapaus on mielenkiintoinen. Mistäköhän johtui se mitä hänelle tapahtui ja mitä hänelle tapahtui... Tästähän on tosi paljon virhetietoa maailmalla. Barret veti paljon LSD'tä ja tästäkin on sitten teorioita että vetikö se aivan omatahtoisesti vai tyrkytettiinkö sille sitä tai painostettiinko sitä ottamaan kun se liikkui jossain porukoissa. Joku juttu oli että hänellä oli ollut paha trippi ja ei-niin-kivat kaverit olivat sulkeneet hänet pimeään kaappiin. Vähemmästäkin vois seota :P
 
Mut Barrethan ei ymmärtääkseni sinänsä mitään psykoosia tai skitsofreniaa saanut, kuvailtiin vaan että hänellä on outo mieli...
 
Surullinen tapaus joka tapauksessa. Tärkeä osa musiikin historiaa mielestäni sinänsä että näin aitoja levytyksiä ei taida pahemmin olla muita...

Jepulis, täytyypä etsiä se jossain vaiheessa. Onkos Opelin matsku muuten 60- ja 70-lukujen taitteesta vai onko mukana myös myöhempiä levytyksiä?
 
Ne on samoista sessioista kuin ne muut kaksi levyä.
 
Minusta varhaisesta Floydista kumpuaa ennen kaikkea sellainen vilpitön ja intensiivinen soittamisen riemu, jollaista bändi ei enää koskaan tavoittanut myöhemmin. Hienoja levyjä toki syntyi, mutta niiden ansiot ovat aivan muualla.
 
Tismalleen!

Jepulis, täytyypä etsiä se jossain vaiheessa. Onkos Opelin matsku muuten 60- ja 70-lukujen taitteesta vai onko mukana myös myöhempiä levytyksiä?
 

 
Minusta varhaisesta Floydista kumpuaa ennen kaikkea sellainen vilpitön ja intensiivinen soittamisen riemu, jollaista bändi ei enää koskaan tavoittanut myöhemmin. Hienoja levyjä toki syntyi, mutta niiden ansiot ovat aivan muualla.
 
Kyllä, varhaisen progen parhaita paloja. Jossain muodossa soittamisen iloa, itseironiaa ja huumoria löytyy miusta kaikista hyvistä progelätyistä, ja jos nuo puuttuu niin miun suosikkilistalla ei kauhean korkealle kipua.
 
Avovaimo vertasi ostamaani Pugh Rogefeldtin levyä noihin Barrettin sooloihin ja sekin kyllä herätti kiinnostuksen jospa nekin joskus hankkisi. Toistaiseksi on siis kuulematta, mutta varsinkin se akustisempi on jo herättänyt kiinnostuksen.

Minun kouluttamattomissa korvissani singlepari Arnold Layne ja See Emily play pesee tuon debyyttiälppärin mennen tullen. Jälkimmäinen noista päätyy omalla asteikollani top kymppiin, jos 60-luvun parhaista popkappaleista puhutaan. Ja jos nimittäin jätetään Beatles -fiksaationi huomiotta.
 
En oikein jaksa kuunnella Piper at the gates of dawnia kokonaisuutena, mutta biisi sieltä toinen täältä kuunneltuna toimii ihan hyvin. Barretin soolotuotantoa en tunne kuin yhden Kontran coverversion verran.

Minun kouluttamattomissa korvissani singlepari Arnold Layne ja See Emily play pesee tuon debyyttiälppärin mennen tullen. Jälkimmäinen noista päätyy omalla asteikollani top kymppiin, jos 60-luvun parhaista popkappaleista puhutaan. Ja jos nimittäin jätetään Beatles -fiksaationi huomiotta.
 
Toi on kyllä ihan totta. Jotenkin miellän nuo sinkut samaksi kokonaisuudeksi Piperin kanssa, kun Sydin vaikutus on kuitenkin vahva kaikissa noissa. Sitä Saucerful of Secretsien Syd-raitaa ei lasketa.

Sydin sisko ei voi nauttia Arnold Laynen ja See Emily Playn jälkeisistä veljensä tuotoksista juuri noiden happolähtöisten mielenterveysongelmien vuoksi. Jossain elämäkerroissa tosin viitatataan johonkin lapsuusaikaiseen traumantapaiseen joka jo ennen happoa olisi luonut pohjaa epävakaudelle.
No joka tapauksessa pidän paljon Sydin soololevyistä, hassua on se että David Gilmoren ja muiden niitä tuottamassa olleiden mukaan Barrett-levy oli vielä vaikeampi kasata kuin Madcap, melkoista räätälöintiä täytyi harjoittaa jotta Sydin kaoottisisista esityksistä saatiin kuunneltavia versioita. Ekalle levylle ne väärät alut ja sivunkääntelyt jätettiin muutamaan biisiin juuri kertomaan ihmisille mistä todella Sydin kohdalla oli kyse.

Perhana! Herralla oli muuten eilen 60-vuotispäivä. Myöhästyneet onnittelut! On muuten Maestrosta hienoja ja vähän turhankin kattavia nettisivuja. Googlatkaa vaikka Astral Piper... Shine on...

Nostellaanpa huomattavan vanhaa aihetta hitusella.
 
Niin, Sydin soololevyt ovat alkaneet jälleen pyöriä valtaisan tiuhaan tahtiin meikäläisen levylautasella. Vaikka olenkin kuunnellut Barrettia verrattaen enemmän kuin Madcapia, on jälkimmäisenä mainittu sauhunnut menneinä viikkoina huomattavia määriä. Etenkin puoliväli on ehkä kauneinta hulluutta ikinä Here I Gon, Octopusin ja Golden Hairin sävyttäminä. Ihan mielettömän hyviä ja aliarvostettuja levyjä Syd ehti lyhyellä soolourallaan tehtailla.

Nostellaanpa huomattavan vanhaa aihetta hitusella.
 
Niin, Sydin soololevyt ovat alkaneet jälleen pyöriä valtaisan tiuhaan tahtiin meikäläisen levylautasella. Vaikka olenkin kuunnellut Barrettia verrattaen enemmän kuin Madcapia, on jälkimmäisenä mainittu sauhunnut menneinä viikkoina huomattavia määriä. Etenkin puoliväli on ehkä kauneinta hulluutta ikinä Here I Gon, Octopusin ja Golden Hairin sävyttäminä. Ihan mielettömän hyviä ja aliarvostettuja levyjä Syd ehti lyhyellä soolourallaan tehtailla.
 
Barrett on yksi rockmusiikin parhaista sanoittajista, ellei paras. Vaikkapa "She's often inclined to borrow somebody's dreams 'till tomorrow" on huikea juttu. Säveltäjänä Syd on myöskin yksi parhaista, mutta käsittääkseni jossain määrin väärinymmärretty, mitä ei helpota soololevyjen pienoinen viimeistelemättömyys. Jos kuuntelee Won't You Miss Me:n upeaa lyyristä rakennetta niin ei voi kuin ... tyydyttyä.
 
Barrettin kappaleet eivät mielestäni ole tunnelmointia eivätkä myöskään anarkiaa vaan nissä tapahtuu oikeasti jotain ja se jokin on usein varsin hätkähdyttävää.

En oikein jaksa kuunnella Piper at the gates of dawnia kokonaisuutena, mutta biisi sieltä toinen täältä kuunneltuna toimii ihan hyvin.
 
Mä taas kuuntelen sitä Piperin 40th Anniversary 3cd:tä missä on mono ja stereo versiot Piperistä plus kolmannella levyllä molemmat singlet A ja B puolineen ( See Emily Ja Arnold ) ja parikin ottoo Interstellar Overdriveä sekä eri ottoja parista lp:n biisistä. Ja tosi hyvältä kuulostaa. Syd Barret oli yllättävän tiukka kitaristikin, aika käänteentekevää revitystä kuuskytluvun puolvälin aikoihin. Mut blues opettaa.

Barrett on yksi rockmusiikin parhaista sanoittajista, ellei paras.
 
Ihan pakko laittaa tää mahtilyriikka.
http://www.youtube.com/watch?v=uOokCdkIejk

Barrett on yksi rockmusiikin parhaista sanoittajista, ellei paras.
 
Rakastan Floydia ja Piper on hieno levy, mutta en vaan pysty kuuntelemaan Sydin soolotuotantoa (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) enkä pysty kutsumaan miestä parhaaksi sanoittajaksi kun alla olevan tapaisia lyriikoita on levyillä:
 
"Did I wink of this, I am
yum, yummy, yum, don't, yummy, yum, yom, yom...
Yes, I'm thinking of this, in steam
skeleton kissed to the steel rail"

Joo piper menee ehdottomasti floydin top 3 albumeihin. tosin hankala noita kahta floydia on verrata keskenään kun oli piperilla barretin sävellykset niin olennainen osa. mutta en vain ymmärrä miten se levy herättää niin hienoja tunteumuksia. Biisit on tavallaan niin poppia ja iskeviäkin mutta aivan eri tavalla... siinä on jotakin niin uniikkia. Nuo Barretin soololevyt kai pitäisi ostaa niin niitä tulisi alusta loppuun kuunneltua, on kyllä tullut huomattua kun on satunnaisesti kuunnellut että hyviä kappaleita löytyy.

"Did I wink of this, I am
yum, yummy, yum, don't, yummy, yum, yom, yom...
Yes, I'm thinking of this, in steam
skeleton kissed to the steel rail"
 
(ei tuossakaan minusta mitään vikaa ole) On kohtuullista arvioida taiteilijoiden mahdollista paremmuutta heidän parhaiden teostensa perusteella, eikä ajatellakaan ns. koko tuotantoa. Urheilijoitakin arvotetaan heidän parhampien, ei huonoimpien tulostensa tai kaikkien tulosten keskiarvon perusteella.
 
Kaikkein olennaisin seikka joka Sydistä tekee parhaan on se avoin mielikuvitus, joka ei ole pelkkää fantasiapöllyä vaan on lauseen tasolla jäntevää tavaraa. Ja puhun nyt ns. sisällöstä, vaikka kaikki eivät haluakaan erottaa sisältöä ja muotoa toisistaan. Tietenkin on itsestään selvää että Sydillä on vokaalisoinnut kohdallaan.
 
Muita hyviä sanoittajia ei paljoa olekaan. Lou Reed on sellainen, mutta nää 70-luvun jälkeiset New York -tunnelmoinnit on niin raivostuttavia että meinaa taju lähteä. Dylan ja Beatlesin pojat. Hank Williams Sr. voisi olla porukassa mukana mutta sepä ei ollutkaan rokkari vaikka viina maistuikin. Niin ja hei Peter Hammill totta kai.

Mä taas kuuntelen sitä Piperin 40th Anniversary 3cd:tä missä on mono ja stereo versiot Piperistä plus kolmannella levyllä molemmat singlet A ja B puolineen ( See Emily Ja Arnold ) ja parikin ottoo Interstellar Overdriveä sekä eri ottoja parista lp:n biisistä. Ja tosi hyvältä kuulostaa. Syd Barret oli yllättävän tiukka kitaristikin, aika käänteentekevää revitystä kuuskytluvun puolvälin aikoihin. Mut blues opettaa.
 
Piperin kuuleminen monona sen hapettoman stereomiksauksen ('94) jälkeen on ihan tajuton kokemus. Miten helvetissä esimerkiksi Wrightin Farfisat on onnistuttu hävittämään Interstellar Overdriven alussa stereoversiota miksatessa. Aluksi vähän jahkailin tuon Anniversary Editionin ostamisen kanssa, kun olin kuitenkin soitellut Piperia ja noita singlejä aikamoisen tiuhaan aiemminkin, mutta hyvä mono on aina hyvä mono. Ei kaduta.
 
Ostinpa tässä hiljattain yksittäisenä Barrettin Bob Dylan Bluesin. Aivan mielettömän(!) tulinen reväytys.