Rock, pop, alternative ›

No niin. 19.10 kauppoihin ilmestynyt DM:n 11. pitkäsoitto puitaneen tässä topicissa.
 
Tottahan levy kuuluu niihin, jotka ainakin meikäläisen täytyy käydä ihan periaatteesta poistamassa omaan hyllyyn saman tien. Tulihan sitä muutama kerta illalla pyöräytettyäkin ja ehkä ihan sellaista matskua ei kuitenkaan ollut tarjolla, mitä ennakoiden perusteella odotin.
 
Alkutahdit väläyttivät mielikuvia Nine Inch Nailsin soundimaailmasta, mutta viimeistään kakkosbiisin Tainted Love -riffi paljastaa sen, että -80 lukulaisia soundeja on uskallettu nyt käyttää paljon runsaamalla kädellä kuin esimerkiksi kahdella edellisellä levyllä. Siitä huolimatta mitään Never Let Me Down Againin kaltaisia ralleja ei levyltä löydy, vaan melko syvissä vesissä uidaan koko ajan. Tämä oli ehkä yllätys allekirjoittaneelle, varsinkin kun vanhan DM:n puhuttiin kuuluvan taas biiseissä.
 
Sinkkubiisiksi valittu Precious on normaalista parisuhdekaavasta poikkeava kipale siinä mielessä, että nyt ei tutkiskella sisintä tai tilitetä puolisolle, vaan kirjoitetaan isän syyllisyydellä omalle tyttärelle äidin ja isän erosta. Hyvästä biisistä jäi kuitenkin päällimmäisenä fiilis, että miksi tätä ei oltu hiottu vielä vähän?? Väittäisin, että pienellä puunaamisella tämä olisi ollut Question of Lustin, Homen ja Enjoy the Silencen kanssa samassa klassikkoluokassa. Nyt se on "vaan" yksi DM:n hyvistä biiseistä.
 
Viimeisenä mainittakoon takakannen loppuanekdootti:
"Pain and Suffering in various tempos"
ja tätä kommentoisin vanhalla Chap-suklaapatukan mainoksella:
-Eikös se ollut vähän korni?
-Joo, korni oli.
 
***

Tuokin levy odottelisi kotona postilaatikossa, sinne pääsen sitä sitten sunnuntaina kuuntelemaan. Kovasti kyllä odotan siltä levyltä, toivottavasti en pety. Ja keikalle sitten maaliskuussa.

Mukavan synkkä ja pimeähenkinen levy. Joo, kyllä oli poijaat käyneet nyt Nine Inch Nailsin laatikolla tutkimassa miten särinää ja muuta hälyääntä pitää käyttää. Hyvä että tekivät oudon ja hankalan levyn, siinä saattaa monella tanssihippaset loppua lyhyeen, kun eetteristä tuleekin mielisairausdancea. Sinkkubiisillä hämäävät aika pahasti kuulijakuntaa, se on ainut kipale joka muistuttaa sitä tutuksi tullutta depechemeininkiä.

Jopas kuulostavat hyvältä nuo kuvailut. Täytyypä antaa Deppareille taas mahdollisuus, Exciteristä en nimittäin pitänyt. Kovin löysä tuotos oli minusta. Vaikka tuskin mikään tulee ohittamaan Songs of faith and devotionia mun listalla.

Lähenpä ryöstämään pankin kun ei nuo rahat riitä kaikkiin levyihin mitkä pitäisi hankkia.
Mie oun hulluna tohon Ultra levyyn. Exciter ei ihan niin hirviästi napannut mutta kuhan saan finanssi tasapainon kohdalleen niin hankin tämän heti.

Ah, olinkin jo unohtanut koko ilmestymisen. Täytyy kipaista kauppaan ensi viikolla... Sitten lisää asiasta.

Tää A Pain That I'm Used To (tjsp) ainakin kuulosti ihan hyvältä. En taida kuitenkaan jaksaa levyä hankkia, vaikka olen keikalle menossa. Violatorilla pärjää.

mikään DM:n levy tulee tuskin ikinä peittoamaan Violatorin mahtavuutta, mutta jos uudella platalla on hienoisia NIN-vaikutteita niin pakko kai se on hankkia.

mikään DM:n levy tulee tuskin ikinä peittoamaan Violatorin mahtavuutta, mutta jos uudella platalla on hienoisia NIN-vaikutteita niin pakko kai se on hankkia.
 
Vau, se oli ensimmäinen reaktioni, kun tätä levyä kuuntelin. Tämä levy tuli kyllä täysin puun takaa ja todellakin hyvässä mielessä. Mitään yksittäisiä biisejä ei tämän levyn kohdalla tule mieleen, tuota Precisious sinkkua lukuunottamatta. Kokonaisuutena on kyllä yksi parhaista Depeche Mode levyistä. Olen koukuttunut nyt tähän täysin ja eilisestä asti en ole mitään muuta kuunnellut. On se hienoa, että bändi sai rivinsä koottua ja sai vielä todellakin tehtyä hienoa uutta innovatiivista musiikkia. Olen myytyä miestä.