Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Hei kaikki!
 
Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni ikinä tänne muusikoiden.nettiin. Olen tähän asti notkunut ulkomaisilla
musiikkifoorumeilla, mutta en ole jostain syystä hoksannut muusikoiden.netin foorumeita ollenkaan. Täytyypä alkaa suosia omaa äidinkieltään. Vaikuttaa muutenkin hyvältä porukalta täällä ja musiikkimakujakin mahtuu samaan porukkaan monenlaisia.
Nyt olisi aika mielenkiintoinen aihe niin teoriaguruille, kuin muillekin säveltelijöille.
Aihe liippaa kyllä aika lailla sovittamista, mutta sopii kyllä paremmin tänne.
 
Eli.. kuinka moni pitää biisin laulun, stemmat, kompit, sointumatot, soitinmelodiat yms. omissa niille
pyhitetyissä rekistereissään. Eli siis mikään ääni (periodinen ei siis rummut) ei jaa millään biisin hetkellä samaa sävelkorkeutta (samaa fundamentaalia). Siis toki monella soittimella voi olla sama rekisteri, mutta ne eivät soi silloin yhtäaikaa vaan vuorottelevat.
Olen kokeillut noudattaa tätä dogmaa muutamassa biisissäni ja täytyy kyllä sanoa, että mutaisuus on kadonnut ja
miksaaminen on todella helppoa. Samalla soundimaailma on täyteläinen mutta selkeä. Koko kuuloalueen spektri
täyttyy pakostakin kun soittimia täytyy miettiä eri rekistereihin. Tästä dogmaattisuudesta seuraa kyllä se, että mitään yhden soittimen täyteläisiä isoja voicingeja ei voi tehdä vaan sointuharmonia muodostuu monen soittimen yhteispelillä. Varsinkin kitaralla on vaikea löytää semmoisia otteita, jotka eivät tule laulun alueelle. Pelastusarmeija-tyyliset avoimet sointuotteet täytyy siis unohtaa.
Jos säveltää biisin esimerkiksi vain pianolle, tätä sääntöä on pakko noudattaa, koska sormet estää automaattisesti
muunlaisen lähestymistavan. Entäpäs jos säveltäisi pelkille siniaalloille? Jos päällekkäisyyksiä tapahtuisi niin
ne hukkuisivat toistensa alle.
Miksausvinkkejä lueskeltuani olen törmännyt esim. sellaisiin ohjeisiin että akustinen kitara voidaan rock-biisissä
surutta EQuuttaa alapäästään todella ohueksi. Eli soitin on miksauksessa jonkinlainen pesulautaperkussio, kun se
tuo vaan taustalle semmoisen strumming-komppaus-efektin. Tälläinen tuntuu minusta nykyään keinotekoiselta.
Vaikka olenkin koneita ja syntetisaattorisoundeja sisältävän musiikin tekijä niin arvostan silti tietynlaista
luonnollisuutta. Eli biisini täytyisi onnistua esittämään myös täysin unplugged-tyylisesti ilman sähkösoittimia.
Jotenkin ekvalisoinnissa on nykyään karannut mopo käsistä ja kunnon sovittaminen on jäänyt puolitiehen. Kun antaa joka
soittimelle jo sävellys- ja sovitusvaiheessa oman tilansa, niin biisi on jo melkein miksannut itse itsensä.
Ja parasta tässä on se että jokainen soitinääni on edelleen suhteellisen täyteläinen koska fundamentaaleja ja ekoja
yläsäveliä ei tarvitse ekvalisoinnilla ohennella.
Miten itse olet tottunut tekemään? Laitatko synamaton tai komppikitaran surutta samoille sävelkorkeuksille laulun kanssa?
Entä ovatko musiikkia enemmän analysoineet huomanneet tälläistä esim. klassisen musiikin, big band -musan
tai rockin säveltäjien teoksissa. Itse olen ainakin huomannut että Oasiksen biisit on tältä kantilta täyttä mössöä
kun taas esim. Radiohead miettii kyllä aikalailla tällaisia asioita.
Toivottavasti tästä sai nyt jotain selvyyttä. Aika hankala asia selittää ja tuli varmaan tylsää jargonia välillä.

Vielä lisäys tohon mun kirjoitukseen. Eli toki silloin kun soitetaan
unisonossa ja halutaankin äänten sekoittuvan uudeksi yhdistelmä-ääneksi niin noi saman aikaiset samat sävelkorkeudet
on mun dogmaattisessa lähestymistavassa sallittuja.
Ja näitä juttuja aloin vasta miettimään kunnolla kun lueskelin paria englanninkielistä sovitusopasta. Toinen oli nimeltään Arranging Techniques for Synthesists ja toinen oli joku 60-luvulla kirjotettu viihdemusiikin sovitusopas. Löysin molemmat ihan peruskirjastosta.

Erotteluahan tuolla tekniikalla haetaan, ja sitä sillä saa aikaan. Itse hyödynnän omissa tekeleissäni. En ole koskaan analysoinut rockbiisien arreja tietoisesti tästä näkökulmasta, mutta big band-musaa ja muuta orkesterimusaa yli tyylirajojen sitten taas paljonkin. Ainakin hyvät säveltäjät ja sovittajat käyttävät rekisteriin perustuvaa erottelua tietoisesti, rockbändeistä perstuntumalla sanoisin että harvat käyttävät tietoisesti. Tää on nyt tällaista mutua, mutta tulipahan sanottua.

Kiitos Dr Dominant! Nyt kaikki muutkin sanomaan mielipiteensä jookos! Onko Dr Dominant siis ainut joka hyödyntää tällaista erottelutekniikkaa? Varmasti jokainen rock-muusikko tietää
että bassorumpu ja basso usein puuroutuvat keskenään. Bassorummun taajuudet ja basson fundamentaalit ovat samoilla taajuuksilla. Hieman samalla tavalla voi ylempien rekisterien soittimet puuroutua keskenään jos ne ovat liiaksi samoilla äänenkorkeuksilla. Onko juttu itsestäänselvä vai onko tässäkin kyse siitä että mikä kuulostaa hyvältä on hyvää?
Jos on tietoinen tästä erottelutekniikasta niin säästyy monelta turhalta kokeilulta sovitusvaiheessa. Ja Bachin tuotantohan
on täynnä harmonian syntymistä eri melodioiden yhteispelillä. Kuvittele taitava kitaristi soittamassa yksin säestystä ja melodiaa. Jotta soinnut ja melodia erottuisivat keskenään, on melodian tässä tapauksessa soitava korkeammalta, kuin soinnutus. Nyt jätämme kitaristin soittamaan pelkkää melodiaa ja vaihdamme sointusäestyksen vaikkapa pianistille joka soittaa täsmälleen samat soinnun nuotit kuin kitaristi aiemmin kitarastaan. Näin syntyy soitinten välille hyvä erottelu.
Näin pianosta ja kitarasta ei soi yhtäaikaa samoja nuottikorkeuksia. Korostan siksi fundamentaaleja koska ihmiskorva tutkitusti pystyy kuulemaan fundametaalin aivoissaan vaikka se äänestä puuttuisi. Näin käy esimerkiksi matkaradiosta kuuluvan basson kanssa. Kuuntelija kuulee bassosta vain yläsäveliä, mutta ihmisaivot ikäänkuin päättelevät silti fundamentaalin.

Hyvää asiaa kiinnostavasta asiasta ja olet selvästi innokas herättämään keskustelua.
 
Ehdottaisin että sävellystesi miettimisen lisäksi pohdit myös kirjoittamasi tekstin rakennetta, etenkin sen selkeää jaottelemista. Ei millään pahalla mutta tuo kirjoitelmasi, niin hyvä kuin se tekstinä onkin, on ulkomuodoltaan niin hankalan näköinen että se tuhoaa useilta potentiaalisilta keskusteluunosallistujilta mielenkiinnon.

Ei millään pahalla mutta tuo kirjoitelmasi, niin hyvä kuin se tekstinä onkin, on ulkomuodoltaan niin hankalan näköinen että se tuhoaa useilta potentiaalisilta keskusteluunosallistujilta mielenkiinnon.
 
Saanen olla eri mieltä? Ei tuossa minun mielestäni mitään epäselkeää ollut. Ja Muusikoiden.netin keskitasoon verrattuna teksti on erittäin hyvää.
 
Mutta itse aiheeseen lyhyt vastaus, ettei postauksestani tulisi täysin turha:
Itse olen opiskelussani juuri kyseistä aihetta käymässä läpi.
Ja kyllä olen jonkin verran ehtinyt analysoidakin. Olen huomannut, että nykyisessä valtavirtapopissa (siis se p*ska, jolla ei ole mitään muuta kuin kaupallista arvoa) on aika surkealla tolalla nämä asiat.
 
Samaten oikeastaan melkein kaikessa muussakin ylisuositussa musiikissa. Mistä johtunee, se jäänee arvoitukseksi.
Tai ehkä se johtuu siitä, että näitä kyseisiä kappaleita syydetään liukuhihnalta mahdollisimman nopeasti taiteellisten seikkojen jäädessä toisarvoisiksi jne...
No, p*ska on p*skaa ja se pitää jättää omaan arvoonsa - eli skeittareiden ja muiden ikätovereideni mp3-soittimiin.
 
Mutta nyt täytyy kiiruhtaa orkesteriharjoituksiin. Saatan palata aiheeseen myöhemmin.

Silee: Tarkoititko, että jos soittimet ei ole jaoteltu eri rekistereihin, se on paskaa? Rohkenen olla eri mieltä.

Silee: Tarkoititko, että jos soittimet ei ole jaoteltu eri rekistereihin, se on paskaa? Rohkenen olla eri mieltä.
 
Ei se ny ihan noin sanonut. Soitinten jakaminen eri rekistereihin on vaan kätevä tapa saada erottelevampaa saundia.

Silee: Tarkoititko, että jos soittimet ei ole jaoteltu eri rekistereihin, se on paskaa? Rohkenen olla eri mieltä.
 
En tarkoittanut. Tarkoitin, että nykyisessä suositussa p*skassa nämä asiat (eli rekistereihin jaottelu ja kaikki muukin) ovat melkoisen huonolla tolalla.

Erityisen mielenkiintoinen aihe, täytyy antaa aloittajalle ihan plussaa. Enpä ole itse ainakaan ikinä tullut ajatelleeksi asiaa tältä kantilta. Jatkakaa.. :)

rockbändeistä perstuntumalla sanoisin että harvat käyttävät tietoisesti.
 
Samaa mieltä; itse soitan parissa kokoonpanossa jotka nojaaavat arreissa usein "alalle vakiintuneisiin käytäntöihin". Kokoonpanot ovat aika minimalistisia; ramopunk (3 hlöä) ja surf/rautalanka (4 hlöä) - tätä kautta päällekkäisyydet karsiutuvat monessa tapauksessa ikäänkuin automaattisesti. Samaan syssyyn kaikilla soittajilla on paljon tilaa soida.
 
Em. taitavat muuten olla syitä, joiden takia olen ylipäätään erityisen kiinnostunut noista musalajeista!
 
Klassinen tilanne, johon oon aikanani törmännyt omissakin touhuissa, mutta viimeksi äänittäessäni yhden kaverin bändiä, on se että rock-bändissä kitara ja kiipparit menevät päällekäin.
 
Mä ajattelen tätä aihetta laajemmalti niin, että juurikin erottelu on se toivottu vaikutus; toisaalta täysin absoluuttitilanteet joissa äänet soivat kokonaan yksin omilla alueillaan, taitavat olla aika marginaalisia käytännössä (esim. vaikka bänditouhuissa). J. Pekka Mäkelän mainiossa Kotistudio-kirjassahan on lopussa graafinen esitys eri soitinten käyttämistä taajuusalueista.

Samaa mieltä; itse soitan parissa kokoonpanossa jotka nojaaavat arreissa usein "alalle vakiintuneisiin käytäntöihin". Kokoonpanot ovat aika minimalistisia; ramopunk (3 hlöä) ja surf/rautalanka (4 hlöä) - tätä kautta päällekkäisyydet karsiutuvat monessa tapauksessa ikäänkuin automaattisesti. Samaan syssyyn kaikilla soittajilla on paljon tilaa soida.
 
Em. taitavat muuten olla syitä, joiden takia olen ylipäätään erityisen kiinnostunut noista musalajeista!
 
Klassinen tilanne, johon oon aikanani törmännyt omissakin touhuissa, mutta viimeksi äänittäessäni yhden kaverin bändiä, on se että rock-bändissä kitara ja kiipparit menevät päällekäin.
 
Mä ajattelen tätä aihetta laajemmalti niin, että juurikin erottelu on se toivottu vaikutus; toisaalta täysin absoluuttitilanteet joissa äänet soivat kokonaan yksin omilla alueillaan, taitavat olla aika marginaalisia käytännössä (esim. vaikka bänditouhuissa). J. Pekka Mäkelän mainiossa Kotistudio-kirjassahan on lopussa graafinen esitys eri soitinten käyttämistä taajuusalueista.
 
ON se mahdoton ajatus siksi että se vaatisi äärimilleen vietynä vain monofonisia soittimia.
 
Pop/Jazz/Rock,lähes kaikessa musassa ,ellei nyt sitten tehdä puhdasta fuugaa, täytyy ottaa huomioon toisten instrumenttien säestyksellinen osuus.Kaikilla soittimilla ei voi olla samaa solististista painoarvoa.
 
Tää ny oli vaan mun mielipide.

Sittenhän tässä on myös yksittäisen instrumentin soundin näkökulma, joka myös vaikuttaa. Otetaan nyt vaikka tällainen esimerkki että soitetaan tuollaisella "rautalanka"-soundilla stratolla 6. kieleltä melodista tavaraa, terävä attack ja riittävästi yläpäätä soundissa, että on kirkas.
 
Äänialueen puolesta tällainen tilanne voisi pyöriä esim. soivan suuren E:n ja pienen e:n välimaastossa. Nyt mennään todennäköisesti osittain basson tontille, mutta kun itse basson ja skitan soundi eroaa toisistaan riittävästi, erottelu syntyy siitä, millä taajuusalueilla kyseisissä soundeissa on se "pihvi".
 
Sama juttu, pistetään vaikka big bändissä tenorisaksofoni soittamaan yksin teemaa. Kun komppiryhmä soittaa, kitaristi ja pianisti ihan taatusti touhuaa samalla äänialueella tenorin soittamien melodiasävelten kanssa, koska keski-c:n molemmin puolin mennään. Taas tenorifonin erilainen sointiväri kompin sointiväriä vasten tuottaa halutun erottelun, vaikka rekisterin puolesta erottelua ei tehdä.
 
Mitä tulee lauluääniin, se äänialue mistä valtaosa ihmisistä laulaa, ja se missä kohti soinnut soivat parhaiten pyörii taas keski-c:stä kvintin molempiin suuntiin. Näin siis nyrkkisääntönä, toki mimmit vetää (ja korkeat tenoritkin) ylempää ja miesäänet alempaakin, silti valtaosa melodisesta ja harmonisesta materiaalista on tuossa "keskellä". Tässä mielessä rekisteriin perustuvaa erottelua ei pysty, eikä ole mielekästäkään aina tehdä.
 
Erotteluun vaikuttaa ainakin seuraavat asiat (pistäkää ihmeessä lisää... heitän vauhdissa ne mitkä itselle nyt tulee mieleen):
 
1) rekisteri (siis se mistä sävelkorkeudelta kukin vetää)
2) yksittäisten soitinten tai lauluäänten sointiväri
3) balanssi/instrumenttien luontaiset dynaamiset ominaisuudet
4) melodian/sointujen yms. musiikin elementtien tuplaaminen eri tavoin, sovittamalla tai käyttämällä jotain vermettä
5) sijoittuminen esiintymislavalla/miksauksen stereokuvassa
6) kaikujen käyttö
7) jokin muu, mikä _________
 
Erottelun tekeminen rekisterillä on siis vain yksi keino monien joukossa, tosin erittäin tehokas sellainen. Kannattaa ihmeessä käyttää mikäli musiikillinen tilanne sitä suosii/vaatii.
 
Sellainenkin erotteluun liittyvä juttu kannattaa muistaa, että kaikkien ei tartte soittaa koko ajan ... jättämällä liika tavara arreista pois yleensä parantaa lopputulosta huomattavasti!