Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Oletetaan, että herra X olisi kiinnostunut tutustumaan tarkemmin ko. laulu- ja soitinorkesterin tuotantoon. Mistä levystä hänen olisi paras aloittaa diggailunsa? Kiitos.
 
Penetralia on siis selkeinten kaikkein eniten perinteisiin nojaavaa Hypocrisya, eli melko tyypillinen debyytti, jossa vaikutteet kuuluvat selvästi. Melkoisen suoraviivaista ja tavanomaista death-metallia siis, mutta ihan hyvää sellaista, joskaan ei mitään mahtavaa. Osculum Obscenum on yhtyeen toinen albumi, joka jatkoi death-metallisella tiellä ja vei sitä hieman eteenpäin, hidastaen tempoja ja nostattaen näin tunnelmia, mutta mitään kovin omaperäistä tai mahtavaa tämäkään albumi ei vielä edusta, vaikka laatu selvästi kasvoikin ja hyvillä death-metallisilla linjoilla liikutaan. Myöhemmin ilmestynyt Into The Abyss oli seitsemän vuoden jälkeen paluu death-metalliin ja ehdottomasti itselleni parhaiten toimiva näistä suoraviivaisimmista Hypocrisy -albumeista, vaikka kuten sanottua, yksikään näistä ei ole huono. Tiukkaa death-metallista vääntöä julkin soundein, monipuolisin vokalisoinnein ja ilman hempeilyjä.
 
Keskiaikaan kuuluvat sitten laskentatavasta riippuen kolme, neljä tai viisi albumia, mutta itse lasken mainitun Into The Abyssin kuuluvaksi muuhun death-metalliseen antiin ja luen muut tähän parhaaseen aikakauteen. The Fourth Dimension on tosiaan ollut itselleni aina kaksijakoinen välimallin suunnanhaku ennen parhaita aikakausia, jolla toiset asiat toimivat ja toiset eivät. Sen sijaan Abductedilla alkoi laadukkaasti matka yhä tehokkaammin monipuoliseen metalliin, jossa mukaan astuivat myös koskettimet, useammat sävellykselliset kerrostumat, monipuolisuus ja silti säilytetty tinkimätön metallinen raakuus, jolloin Hypocrisyn tunnelmallisin ja silti metallisestikin toimivin aikakausi alkoi. Tätä vietiin hieman pidemmälle monipuolisella, melodisella ja silti ehdottoman raskaalla The Final Chapterilla, jolla noustiin jo huikeisin kiitttäviin mittoihin, kun taas jälleen pari vuotta sitten ilmestynyt S/T jatkoi samoilla linjoilla nostaen jälleen panoksia. Tämä albumikolmikko edustaa tähän mennessä sitä Hypocrisyn klassisinta parhautta omaperäisyydellään, tunnelmallisuudellaan, metallisuudellaan, monipuolisuudellaan ja ehdottoman laadukkaalla tasapainosuudellaan.
 
Mainitun Into The Abyssin jälkeen alkoi sitten tämä mainitsemasi paheksuttu Hypocrisyn uusi aikakausi, joka on onneksi jo ohi. Tähän ikävämpään kastiin kuuluvat juuri albumit Catch-22 ja The Arrival, joista ensimmäisellä Hypocrisy putosi pahasti jenkkimetallisiin tasapaksun monotonisiin sudenkuoppiin junttariffeillään, tylsillä rakenteillaan ja mitäänsanomattomuuksillaan, eikä albumia olisi uskonut Hypocrisyn tekemäksi. Jälkimmäisellä mukaan astuivat sentään koneet ja koskettimet, jotka toivat edes hieman valoa risukasaan, mutta kaiken takaa paistoivat silti samat ongelmat kuin edeltäjällään, eli tylsät riffit, mieleenpainumattomat melodiat, tylsät hoilaukset, monotoniset ärinät ja kaikki muu kielteinen. Tässä vaiheessa Hypocrisy liikkui sellaisilla teillä, joille sen ei olisi ikinä pitänyt lähteä ja onneksi tätä ei kauaa kestänytkään, sillä kahden albumin ja muutaman vuoden jälkeen Hypocrisy teki jälleen paluun ruotuun.
 
Jo monesti mainittu uusi albumi Virus ei nimittäin ollut ainoastaan onnistunut tyylillinen paluu Hypocrisyn parhaimpiin aikakausiin uusia uria aukoen ja uutta kokoonpanoa hyödyntäen, vaan parasta Hypocrisya sitten 90-luvun parhaimpien aikojen. Albumin monipuolisuus, tunnelmallisuus, metallinen mättävyys ja melodinen tyylitajuisuus lyövät kaksi edeltävää albumia välittömästi lyttyyn ja jo lyhyessä kuuntelussa albumi on noussut hienosti yhtyeen parhaimmiston joukkoon. Tulevaisuus näyttöö mihin Hypocrisy tulee jälleen suuntautumaan seuraavilla albumeillaan, sillä kuten on tullut huomattua, voivat ratkaisevat muutokset tapahtua jo muutaman albumin välillä. Ainakin tällä hetkellä Hypocrisy vaikuttaisi palanneen sinne monipuoliselle ja monivivahteiselle tielle, josta siinä itse eniten pidän.
 
Tulipas jauhettua, mutta tuli samalla oikaistua se, ettet jaa yhtyeen tuotantoa hyvän ja huonon materiaalin suhteen vain osiin "vanha" ja "uusi", sillä juuri tuolta keskeltä löytyvät ne kaikkein parhaat albumit uuden albumin rinnalla. Jos siis suoraviivaista death-metallia kaipaat, niin suosittelen hankkimaan Into The Abyssin ja Osculum Obscenumin, mutta jos taas Hypocrisyn parhaimmisto kaikessa tyylitajuisessa monipuolisuudessaan kiinnostaa, niin ota tutustumisen kohteeksi kolmikko S/T, The Final Chapter ja Abducted, sekä tietenkin jo monesti mainittu uusi albumi Virus. Siinähän sitä Hypocrisya sitten jo onkin ja eri puolet tulevat edustetuksi tuota 2000-luvun karmivaa aikakautta lukuunottamatta.
 
Eli lyhyesti albumit: Hypocrisy, The Final Chapter, Virus, Into The Abyss ja Abducted ovat omat suosikkini, mutta riippuu kuuntelijasta, minkä tyylin Hypocrisysta pitää kaikkein eniten.