Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Kun kerran sivuillamme ei vielä keikkaraporteille aluetta ole, niin enköhän kirjoittele tänne joitakin mietteitä viikonlopusta, jonka aikana vierailin kahdesti Tavastialla Opethin keikkojen merkeissä.
 
Matka alkoi erittäin kiireisesti perjantaina, kun oli koko päivän aluksi mieletön hässäkkä muutamien järjestelyjen ja työkiireiden kanssa. Lopulta saattoi kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun ehti ajoissa oikeaan junaan ja tapasi siellä ensimmäisen matkakumppanin, eli harvinaisen hyvän musiikkimaun omaavan paremman puoliskonsa, joka oli hypännyt junaan jo Tampereelta. Matka jatkui Helsinkiin, missä tapasimme muita keikalle saapuvia tuttuja, mutta oma tieni erosi tässä vaiheessa muusta porukasta muutaman tunnin ajaksi, sillä minun oli matkattava etuajassa kohti Tavastiaa, hoitelemaan muutamia haastatteluja ja järjestelyjä, joiden jälkeen vietin vielä jonkin aikaa paikallisia kauppoja tutkien. Kun päivän tärkeimmät hommat olivat hoidossa, oli aika heittää vaihde vapaalle ja huokaista toisen kerran päivän aikana tyytyväisesti. Levykaupasta tuli tarrattua tämän päivän aikana mukaan Kingston Wallin tuore livetripla, eikä aika käynyt Helsingissä todellakaan pitkäksi, kunnes oli jo aika tavata muut ja siirtyä Tavastian sisuksiin.
 
Jännitys alkoi kieltämättä kohota jo tässä vaiheessa sietämättömän kovaksi. Tiedossa oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että Opethin keikkaan olisi vielä aikaa kaksi ja puoli tuntia, eikä matka narikan ja paitatiskin kautta oville kestänyt kovin kauaa. Tuskallisen odotuksen jälkeen ovet vierivät auki ja hyökkäsimme suoraan keskelle eturiviin ja jännitys sen kuin koveni, eikä enää meinannut edes muistaa, että Extol soittaisi ensin. Monia ei tuntunut yhtye kiinnostavan yhtään, mutta itse koko tuotannon tuntevana nautin keikasta, vaikkei siinä mukana kovin paljoa jaksanutkaan vaappua, kun halusi säästää voimia myöhempään. Joka tapauksessa varsinkin suosikkilevyjeni Burialin ja The Blueprint Divesin kappaleet toimivat hienosti, vaikka soundeissa pientä puuroisuutta olikin, bändin jaksaessa kuitenkin heilua kiitettävästi aina eläimellistä rumpalia myöten. Puhtaat laulut eivät ehkä toimineet niin hyvin kuin olisi voinut toivoa, mutta ärinät sitten sitäkin paremmin ja muutenkin Extol toimi tällä kertaa lähinnä uudemman materiaalinsa ansiosta paljon paremmin Opethin lämppärinä, kuin vuonna 2003. Ei ehkä elämää suurempi kokemus, mutta ehdottoman hyvä peruskeikka Extolilta.
 
Tuskallisen jännittyneen odotuksen jälkeen se kuitenkin tapahtui, kun valot himmenivät, savua nousi lavalle ja Opeth saapui aloittamaan keikkansa tunnelman noustessa välittömästi kattoon. Opeth vangitsi ainakin koko eturivin välittömästi, eikä itselläni ollut yhtään tietoa muun klubin meiningistä, eikä sillä ollut oikeastaan väliäkään. The Baying Of The Hounds käynnisti yllättäen setin, vaikka oletin aloituskappaleen olevan Deliverance. Hurmos oli väistämätöntä, Whenin ja Deliverancen seuratessa pian perässä. Vaikkei kaikkia Opethin sanoituksiakaan muuten osaisi ulkoa, niin jostain ne kaikki lyriikat vain tulivat mieleen ja mukana tuli huudettua kuin viimeistä päivää. Rauhoittuminen sujui mukavan herkästi In My Time Of Needin ja To Rid The Diseasen aikana, joiden jälkeen The Grand Conjuration murhasi jälleen rytmeineen ja punaisine valoineen. Seuraavaksi pääsi jälleen hellittämään hieman Face Of Melindan nostatettua tunnelmaa, jonka lopullisena kliimaksina toimi äärimmäisen upea Blackwater Park, joka kasvoi lähes infernaalisiin mittoihin, mutta onneksi encorena tulleen Demon Of The Fallinkin aikana jaksoi vielä ottaa kaiken irti keikasta, jonka jälkeen tunnelmat olivat märät.
 
Uskomattoman hyvin sujunut päivä jatkui kiireisesti, sillä tarkoituksena oli ehtiä linja-autoon ennen kahta, jotta saavuttaisimme majapaikan ilman turhia yömaksuja. Onneksi tämäkin sujui mukavasti ja porukalla bussissa oli tasan tarkkaan yksi puheen aihe: Opeth. Keikka oli kaikille vähintään yhtä mahtava kokemus kuin se oli itselleni, mikä oli tietenkin mukavaa, sillä eihän siinä olisi jaksanut yksin hehkuttaa. Kummastusta kaikissa herättivät vain The Drapery Fallsin pois jääminen, sekä tietenkin kiusallaan soitetut Master's Apprenticesin ja Ghost Of Perditionin pätkät, mutta muuten ilmassa huokui täysin yksimielistä tyytyväisyyttä ja onnellista väsymystä. Kämpille päästyään kukaan ei oikein ollut valmis menemään nukkumaan, joten mitäs sitten muutakaan olisi tehty, kuin laitettu raskasta soimaan ja vietetty vielä hieman äärimmäisen myöhäistä iltaa, kunnes oli pakko päätyä ottamaan hieman lepoa ennen seuraavana päivänä odottavia kokemuksia, sillä suunnitelmissa oli ottaa vielä ihan toinen näkökulma toiselle tulevalle keikalle.
 
Seuraava päivä sujui leppoisasti kämpillä ja kaupungilla, joista jälkimmäisestä tarttui jälleen levyjä matkaan ja tällä kertaa tuli ostettua Cathedralin kauan kaivattu Forest Of Equilibrium, sekä keikalta vieläpä Extolin Burial, aiemmin ilmaiseksi saamani uudemman levyn lisäksi. Tällä kertaa suuntasimme katsomaan keikkaa Tavastian yläparven eturiviin lähes keskelle, mistä näkikin sitten yhä paremmin koko bändin toiminnan ja erityisesti valoshown koko keikan läpi. Aluksi oli kuitenkin jälleen vuorossa Extol, joka ei taaskaan vaikuttanut herättävän kovin paljoa lämpimiä tunteita ihmisissä, mutta eiköhän se ole lähes aina lämppärin virka, mutta itse tuli jälleen kuunneltua setti mielenkiinnolla läpi. Jälleen löyty harmonista moshaamista ja energistä esiintymistä, sekä tiukkaa perusvetoa, jonkalaista monelta bändiltä ei löydy alkuunkaan kaikkien löysäilijöiden joukosta. Monissa myönteisen oloiset lyriikat ja puheet vaikuttivat herättävän hämmennystä, mikä oli oikeastaan ihan hauskaa seurattavaa. Toisen kerran peräkkäin kuultuna vakuutuin siitä, että Extol oli todellakin pätevä lämppäri bändille, jolle on mahdotonta valita oikeasti todella loistavasti sopivaa lämmittelijää millekään keikalle.
 
Opethin aloittaessa tunnelmat nousivat jälleen automaattisesti kattoon ja hieman ylikin, minkä lisäksi oli erittäin myönteistä, ettei keikka ollut edellisen illan toisinto setiltään, eikä varsinkaan välipuheiltaan tai ekstroiltaan. Setissä ei ollut juuri muita eroja, kuin To Rid The Diseasen korvautuminen kauan kaivatulla The Drapery Fallsilla, mutta vaikka paikat olivat todella kipeät, osasi toisesta keikasta ottaa yllättäen ehkäpä jopa enemmän irti kuin edellisen illan vastaavasta, vaikkei kumpaakaan osaa enää asettaa toisen edelle. Edellisen keikan tavoin illan kohokohdaksi voisi kohottaa ihan jokaisen kappaleen, sillä kaikki toimi kerta kaikkiaan mahtavasti aina Deliverancen, Blackwater Parkin, Whenin ja The Grand Conjurationin tajuttomasta infernaalisuudesta Face Of Melindan, In My Time Of Needin ja The Drapery Fallsin herkkään moniulotteisuuteen. Keikan aikana oli tarkoitus ottaa hieman rauhallisemmin, kun edellisenä iltana oli pistänyt itsensä ihan totaalisen karmeaan kuntoon, mutta vielä mitä. Heti ensimmäisistä tahdeista lähtien sitä huomasi olevansa taas mukana menossa entiseen malliin, eikä mistään rauhallisuudesta ollut tietoakaan tällä mahtavalla keikalla.
 
Yleisesti ottaen Opethin keikat olivat kerta kaikkiaan orgastisen mahtavia kokemuksia, vaikkeivät settilistat olleetkaan täydellisiä tai edes sellaisia, kuin vuonna 2003 kuultiin. Yhtyeen soitto on joka kerta aivan uskomatonta kuultavaa elävänä, sillä sen luulisi sujuvan huomattavasti tasaisemmin tai yksinkertaisemmin, kuin levyllä kuultuna, vaan sellaisestapa ei ole minkäänlaista tietoa, yhtyeen soittaessa uskomattoman monipuolisesti, tasokkaasti, intensiivisesti ja jopa improvisoivasti erittäin hyvässä mielessä. Soundeissakaan ei ollut todellakaan mitään vikaa, ainoana hämäryytenä toimiessa jotkin ratkaisut kosketinsoundeissa, jotka eivät niin paljoa häirinneet. Jossakin vaiheessa soundit saattoivat sekoittua hieman, mutta yleisesti kaikki toimi loistavasti, kitaroiden muristessa raskaasti ja soidessa heleästi, bassojen kuuluessa juuri oikealla tavalla ja rumpujen jytistessä kuin viimeistä päivää. Jos tälle kaikelle suo vielä jonkin kruunun, niin sellaiseksi lukisin Mikael Åkerfeldtin täydellisyyttä hipovat vokalisoinnit örinävenytyksineen, sekä tietenkin leppoisat välispiikit Smoke On The Watereineen, Paranoideineen, hissimusiikkeineen ja rumpusooloineen, vaikkeivät kaikki niistä pitäneetkään.
 
Jos jostain nauttii, niin siitä on myös innostunut, minkä huomaa varmasti nytkin tekstin määrästä. Elämäni parhaita musiikkikokemuksia jälleen, joita Opeth on suonut minulle enemmän kuin paljon. Yksi maailman parhaista yhtyeistä.