Rock, pop, alternative ›

Ja turha alkaa mulle, mä oon kätelly Coverdalea ja jutellu Vandenbergin kans, nii!
 
OHO!

EDIT: Prkl, m-netissä pitäis olla selkee promilleraja minkä jälkeen ei saa kirjoittaa mitään...

"Thin Lizzy" -keikalla Lappeenrannassa vuonna 1998 tai 9 harmitti myös Sykesin ja muunkin bändin "liian hevit Lizzyyn" -soundit. Asiaa ei toki auttanut, että Brian Downey ei ollut enää rummuissa, vaan Tommy Aldridge. Olisi ollut edes Mark Nauseef...:)
 
Mua ei noi saundit haitanneet 16.12.1999 Helsingissä. Downey olisi ollut kyllä ehdottomasti mukavampi nähdä rummuissa kuin Aldridge. Sitävastoin Marco Mendoza lunasti paikkansa tossa kokoonpanossa tyylikkäästi.
 
Eipä toiminut sama rytmiryhmä Mendoza/Aldridge enää yhtä hyvin Whitesnaken Helsingin vierailulla viime syksynä. Ainakin mulle keikka oli hienoinen pettymys. Bändillä oli mun makuun nähden vähän turhan amerikkalainen/tukkahevi ote.

Vaan mun piti kysyä "Kuka kitaristi on soittanut samassa bändissä Deep Purple poislukien sekä David Coverdalen että Glenn Hughesin kanssa." Googletus on sitten kielletty...
 
Mel Galleyhän se. Trapezen (Hughes) kitaristi ja 80-luvulla oli Whitesnakessa.

Mel Galleyhän se. Trapezen (Hughes) kitaristi ja 80-luvulla oli Whitesnakessa.
 
Aijaa niiden ei tarvinnukkaan olla yhtäaikaa ;+D
No joo, en ois kyllä tienny kuka skulas Trapezessa kitaraa...

Kyllä. Mikä vtun Dann Huff Here I Go Again.
 
Mun mielestä se on helvetin hyvä versio. Olikohan se tarkoitettu johonkin radiosoittoon amerikanmaalle? Hieno soolo.
 
Tähän voisi heittää pienen triviapalan: Kuka kitaristi on Ritchie Blackmoren lisäksi soittanut samassa bändissä sekä David Coverdalen että Glenn Hughesin kanssa. Googletus on sitten kielletty...
 
Piirit on aika pienet. Tosta listasta löytyy monta meikäläisen suosikkibändiä. Ikäänkuin insestiä.
 
http://www.thehighwaystar.com/rosas/misc/dp-tree.htm

Mel Galleyhän se. Trapezen (Hughes) kitaristi ja 80-luvulla oli Whitesnakessa.
 
Kyllä! Maastopuku-Mel

EDIT: Prkl, m-netissä pitäis olla selkee promilleraja minkä jälkeen ei saa kirjoittaa mitään...
 
Mitä helvettiä, ethän sä mitään tyhmää kirjottanu. Älä oo turhan kriittinen...
 
Joskus teininä kuunneltiin Lost in Hollywoodin alkua moneen kertaan peräkkäin ja ihmeteltiin miten kova jannu se Powell on...
 
Kuuntelin pitkästä aikaa kokonaan ton Rainbown Down To Earth albumin: On muuten Cozy kannuttanu kohtuu paskoillakin levyillä.

Kuuntelin pitkästä aikaa kokonaan ton Rainbown Down To Earth albumin: On muuten Cozy kannuttanu kohtuu paskoillakin levyillä.
 
Minusta tuo Down to Earth on paras näistä Rainbown poppilevyistä ja muutenkin bändin kolmen parhaan levyn joukossa. Ei vähiten Graham Bonnetin ansiosta, mutta kyllä biisimateriaalikin on vallan oivallista ja levyn soundit ja yleisfiilis on kuitenkin vielä aika rok.
 
Mutta nää nyt on näitä. Makuasioita.

Minusta tuo Down to Earth on paras näistä Rainbown poppilevyistä ja muutenkin bändin kolmen parhaan levyn joukossa. Ei vähiten Graham Bonnetin ansiosta, mutta kyllä biisimateriaalikin on vallan oivallista ja levyn soundit ja yleisfiilis on kuitenkin vielä aika rok.
 
Mutta nää nyt on näitä. Makuasioita.
 
Ei ole makuasioita, prkl! Jos Down to earth on bändin kolmen parhaimman levyn joukossa, niin sehän tarkoittaa, että sen on oltava parempi kuin joku Dion kanssa tehdyistä levyistä. Mikä muka jää kakkoseks tolle?
 
Vaikka totta on, että Rainbow alkoi tehdä hittejä vasta Ponnekaasun ja Turnerin kanssa.

Mikä muka jää kakkoseks tolle?
 
Johan mää vähän odotinkin, että joku ärähtää... Long live rock'n'roll ei mielestäni ole ollenkaan niin hyvä kuin kaksi ekaa levyä. Nimibiisistä ja Kill the kingistä huolimatta. Se jotenkin tasaisen harmaa levy. Väistämättä sitä vertaa niihin kahteen aiempaan, jotka ovat paljon mielenkiintoisempia.

Johan mää vähän odotinkin, että joku ärähtää...
 
Pakkohan se oli! Myönnettäköön, että en ole maailman suurin Rainbow-fani, enkä edes kovin suuri tietäjä. Mutta Dio putoo enemmän ku Bonnett ja Turner.

Minusta tuo Down to Earth on paras näistä Rainbown poppilevyistä.
 
Tätä juuri tarkoitin. Rainbown poppilevyt ovat karseita. Tossa sukkahousumeiningissä Bonnet on ihan jees, mutta Turner onkin jo sitten sen kuuloinen kaveri ettei levyjä voi soittaa edes Blackmoren kitaroinnin vuoksi.

Johan mää vähän odotinkin, että joku ärähtää... Long live rock'n'roll ei mielestäni ole ollenkaan niin hyvä kuin kaksi ekaa levyä. Nimibiisistä ja Kill the kingistä huolimatta. Se jotenkin tasaisen harmaa levy. Väistämättä sitä vertaa niihin kahteen aiempaan, jotka ovat paljon mielenkiintoisempia.
 
Mun mielestä se taas on tasaisen vahva levy. Jopa parempi ku Rising.

mutta Turner onkin jo sitten sen kuuloinen kaveri ettei levyjä voi soittaa edes Blackmoren kitaroinnin vuoksi.
 
Ihmetyttää kyllä Blackmoren ihastuminen niinkin tylsään laulajaan kuin Turneriin. Helkkari, Purpleenkin piti äijä raahata. Dio ja Bonnet olivat molemmat persoonallisen kuuloisia huutajia, Turner ei sitä todellakaan ole.
 
Vaikka kyllähän Turnerinkin aikaan Rainbow teki monta hyvää biisiä. I surrender, Death Alley Driver, Can't let you go (joo joo), Spotlight kid. No, siinähän ne melkein olivatkin... Can't happen here, ehkä sekin.

Vaikka kyllähän Turnerinkin aikaan Rainbow teki monta hyvää biisiä. I surrender, Death Alley Driver, Can't let you go (joo joo), Spotlight kid. No, siinähän ne melkein olivatkin... Can't happen here, ehkä sekin.
 
Stone Cold!

Vaikka kyllähän Turnerinkin aikaan Rainbow teki monta hyvää biisiä. I surrender...
 
Jaiks! Juuri tuo Ballardin kynäilemä kammotus (ja herra Turner) on syyllinen siihen, että vieläkään en ole suostunut yhtään Rainbown levyä ostamaan hyllyyni, vaikka tiedänkin että Dion ja Bonnetin aikaisilla levyillä on loistobiisejä. Bonnetin soolosta (Line-Up) pidän myös kovasti samoin kuin herran MSG:n kanssa tekemistä jutuista myös. Dion tekemisiä nyt ei kannata tähän alkaa erittelemäänkään.

Stone Cold!
 
Sekä "Miss Mistreated"

Jaiks! Juuri tuo Ballardin kynäilemä kammotus
 
Se vaan kun se I surrender on ikäiselleni niitä ensimmäisiä kosketuksia hevirokkiin, niin se ei kerta kaikkiaan silloin ole huono biisi... Onhan ne Ballardin biisit aika iskelmiä, mutta eipä tuo minua haittaa. Stone coldin ylistystä en ole kyllä ikinä ymmärtänyt; harvinaisen kylmä ja tunteeton kappale, liekö sitten tarkoituksella sellainen. Straight between the eys on muutenkin ihan järkyttävän huono levy avausraitaa lukuunottamatta. Siis huono Blackmoren asteikolla.
 
Juupas. Eipäs. Juupas. Markku Aro on tainnut tehdä jonkun loistavan version tuosta I Surrenderista.