Media ja viihde ›

Niin, ehkä se on turhaa nykypäivän bändikulttuurin puitteissa ryhtyä tappelemaan, että oliko tuo Hurriganesin veto kova juttu vai ei, koska vertailukohtia löytyy liian monta liian monesta musiikkilajista, bändistä ja soittajasta.
Onhan se selvää, että esimerkiksi nykybändit ja soittajat omaava puhtaamman soundin, vaikuttavamman soittotekniikan ja monimutkaisemman ohjelmiston, varsinaisen lavateknologian tasosta puhumattakaan! Onhan suomalainen rockmusiikki saanut suurimmaksi osaksi sen valtaisan lähtöpotkunsa juurikin Hurriganesin ansiosta.
 
Mutta ajatelkaapas just tuota 70-luvun alkupuoliskoa. Amerikka oli muotia, jengi tottunut kuuntelemaan Kirkaa ja Dannya suomen kielellä, eli suomalainen rockscene oli lapsenkengissään. Sit tulee nää kolme kovan näköistä kundia ja alkaa hakkaamaan lavalla uskomattomalla draivilla rokkenrollia ja helvetin kovaa. Olihan porukka pähkinöinä! Ja vielä kun Remulla, Cissellä ja Albertilla oli ihan oikeasti sellainen katujätkän maine, niinkuin Cisse jossain haastattelussa sanoikin että "Jengi oikeasti tietää että me ei olla mitään silkkimunia" ja tottahan tuo puhuikin. Eli jätkien tekemisiä ruvettiin oikeasti seuraamaan, kun ne oli kiinnostavia tyyppejä ja esiintyi agressiivisella tatsilla. Oli Beaversit, Cadillacit, hyvät soittokamat ja armoton asenne. Helvetillisellä duunilla, aktiivisella keikkailulla ja puskaradion välityksellä päässeet pinnalle ja homma rokkasi kuin hirvi.
 
Enimmäkseen kiinnitin tuossa 'ganes pätkässä huomiota siihen, miltä jätkät näytti lavalla, kuin siihen miten se soitto sujui. Mielestäni ne soitto&laulumokat tuli kuitattua sillä, että jätkillä oli just sitä teksasia ja jytinää esiintymisessään. Eikä sillä ollut mitään merkitystä, mitä se Remu siellä mikkiin huuteli, koska porukka oli asennoitunut jo valmiiksi siihen että melkein amerikkaa siellä puhutaan jossain muodossa. Pääasia että soitto soi.
 
Ihailen myös tuossa keikassa Järvisen soittoa ja koen siinä tietyiltä osin sangen nerokkaita piirteitä. Hänen soitolleen on ominaista sellainen hivenen unelias legato-tyyppinen bluessoitanto joka tarpeen tullen löytää myös sen tappovaihteen biisin luonteesta riippuen. Hän ei myöskään tuhlaa kallisarvoisia säveliä, vaan osaa yhdistää niitä oivaltavasti bluesskaalan puitteissa. Järviselle on tärkeää myös volume-potikan olemassaolo, jota mies sääteleekin usein soittonsa ohessa, vaikkakin ärhäkkäimmissä sooloissa käykin toisinaan kytkemässä sen Colorsoundin pedaalin tulille sieltä lattiasta.
Siitä en jaksa tapella, että oliko Järvinen Suomen paras vai ei. Minulle riittää se tieto, että hän on eräänlainen oppi-isä oman harrastukseni puitteissa ja sitä kautta minulle se Suomen paras kitaristi!