Koskettimet ›

Kyllä se tulkinnan vapaus taimin suhteen tulee ainakin sitten myöhemmin soitossa että sinänsä olet vähän väärässä tuossa kirjoituksessasi.
 
Klassisten sävellysten tulkitsijana soittaja pyrkii välittämään säveltäjän tarkoittamat tunnelmat kuulijoille. Säveltäjästä ja kuulijoista riippuen tässä on enemmän tai vähemmän liikkumavaraa. Varsinaisella klassisella kaudella jotkut säveltäjät - esim Mozart - jättivät paljon nuotteja kirjoittamatta, ja soitamme detaljitasolla eri auktoriteettien määrittämiä versioita näistä kappaleista. Kirjoitettujen nuottienkin puitteissa syntyy erilaisia tulkintoja, mutta liikkumavara on olematon verrattuna vaikkapa Jazz-musiikkiin.
 
Pientä viilausvaraa on ilman muuta, mutta yleensä tähän päästään vasta pidemmälle edenneiden opintojen kautta. Moni radikaali tulkinta on haukuttu lyttyyn julkisuudessa, koska yleisö ei ole pitänyt kyseistä artistia niin hyvänä soittajana, että hänellä olisi oikeus peukaloida kuuluisan säveltäjän teosta. Olli Mustonen oli nuorempana tällainen kritisoitu radikaali, mutta nykyään hänen tulkintansa ja maneerinsa hyväksytään. On hän muusikkonakin kehittynyt, mutta väitän, että iso osa on siinä, että yleisö on vähitellen alkanut arvostaa häntä muusikkona ja sitä kautta hänen tulkintojaankin hyväksytään helpommin. Punk-viulisti Nigel Kennedyllä oli vaikeaa saada arvostusta ulkoisista syistä vaikka hänen tulkintansa esimerkiksi Vivaldin vuodenajoista oli paljon mielenkiintoisempi, kuin suuri määrä hissimusiikin tasolla olevista kilpailevista levytyksistä.
 
Klassisessa koulutuksessa ensin opetellaan soittamaan nuoteista ja vasta sitten joskus todella edistyneessä vaiheessa päästään näihin vapausasteisiin. Erittäin suuri osa pianonsoiton opiskelijoista ei koskaan pääse sille tasolle, puhumattakaan oikeasta improvisoinnista tai säveltämisestä. Tämän takia meillä on paljon pianoa pitkäänkin soittaneita ihmisiä, jotka eivät pyydettäessä rohkene esittää oikein mitään julkisesti tai sitten heittävät jostain Für Elisestä 15 ensimmäistä tahtia.
 
Rock/Jazz-perustaisessa opetuksessa taas lähdetään liikkeelle soinnuista, harmonian perusteista ja korvakuulolta soittamisesta. Musiikin sisällön ja musiikin rakenteen ymmärtämisen kannalta tämä on erinomaisen hyvä tie. Se missä jää helpommin puutteita on tietysti se nuotinlukutaito ja soiton tekniikka.
 
Nykyään onneksi on opettajia, jotka ymmärtävät kummankin lähestymistavan edut. Soittimeensa vakavasti suhtautuvalle muusikolle tekee hyvää koluta eri tyylilajien teoksia läpi ihan riippumatta siitä, mikä se oma tyyli lopulta onkaan.
 
t -martti-

Klassisten sävellysten tulkitsijana soittaja pyrkii välittämään säveltäjän tarkoittamat tunnelmat kuulijoille. Säveltäjästä ja kuulijoista riippuen tässä on enemmän tai vähemmän liikkumavaraa.
 
Minun on vaikea ymmärtää miksei klassisen musiikin soittaja voisi haluessaan ottaa niin paljon liikkumavaraa kuin huvittaa?
 
Pidän hyvin puhuttelevana vaikka BACH:in Toccata Fuga kipaletta varsinkin oikeilla uruilla esitettynä. Siinäkin on mielestäni tärkeintä, että tavoittaa dramaattisen tunnelman, eikä niinkään se meneekö se tarkasti joidenkin valmiiden nuottejen mukaan.
 
Tämä kipale tarjoaa mainiota materiaalia myös improvisaatiota silmälläpitäen.
 
Klassisen musiikin opiskelemisen ja harrastamisen ympärillä vellova jonkinmoinen tiukkapipoisuus on omiaan karkoittamaan itse musiikista kiinnostuneita.
 
Oma ihanteeni pianistina ja urkurina olisi ehkä olla kuin joku vanhanajan mykkäelokuvien säestäjä. He ollut taitavia ja monipuolisia muusikoita.
 
Klassisessa koulutuksessa ensin opetellaan soittamaan nuoteista ja vasta sitten joskus todella edistyneessä vaiheessa päästään näihin vapausasteisiin. Erittäin suuri osa pianonsoiton opiskelijoista ei koskaan pääse sille tasolle, puhumattakaan oikeasta improvisoinnista tai säveltämisestä.
 
Se on valitettavaa. Opetusta pitäisi uudistaa ainakin niin, että laajempaa vapausastetta ei pidetä negatiivisena.
 
Vähän sama ilmiö kuin koulussa kirjoittamisen opettaminen kielioppisääntöjen kautta. Tehokkaaksi ja ilmaisuvoimaiseksi kirjoittajaksi oppii kirjoittamalla ja ilmaisemalla itseään vapaasti, eikä sääntöihin kahliutumalla.

Minun on vaikea ymmärtää miksei klassisen musiikin soittaja voisi haluessaan ottaa niin paljon liikkumavaraa kuin huvittaa?
 
Siksi, että taidemusiikin soittajat pyrkivät olemaan uskollisia säveltäjille ja tulkitsemaan hänen mielenliikkeitään nuottipaperista. Musiikissa on aina paljon sellaisia asioita, joita ei säveltäjä millään voi nuottipaperiin kirjoittaa, niin että lopputulos on joka tapauksessa aina tulkitsijasta eli soittajasta kiinni. Liikkumavaraa siis otetaan, mutta taiteilijan eli soittajan velvollisuus on olla "uskollinen" sille mitä säveltäjä on kirjoittanut. Taidemusiikissa se vaan on niin.
 
Siinäkin on mielestäni tärkeintä, että tavoittaa dramaattisen tunnelman, eikä niinkään se meneekö se tarkasti joidenkin valmiiden nuottejen mukaan.
 
Olen samaa mieltä siitä, että kappaleen karaktäärin löytäminen on tärkeämpää kuin pelkästään oikeiden nuottien soittaminen. Entisinä aikoina ei ole pidetty pahana sitä, että soittaja muuntelee kappaleen yksityiskohtia ym, mutta nykyään on vallalla semmoinen ajattelutapa, että liikaa ei parane omiaan pistää... Joku Horowitz saattoi keksiä omiaan kappaleisiin, mutta koska hän oli Horowitz, se oli sallittua.
 
Klassisen musiikin opiskelemisen ja harrastamisen ympärillä vellova jonkinmoinen tiukkapipoisuus on omiaan karkoittamaan itse musiikista kiinnostuneita.
 
…Opetusta pitäisi uudistaa ainakin niin, että laajempaa vapausastetta ei pidetä negatiivisena.
 
Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä! Itse tulevana pianopedagogina olen ollut kauhuissani, kun olen huomannut etteivät edes opiskelijakollegat osaa tuottaa musiikkia kuulonvaraisesti niinkin monipuolisella soittimella kuin pianolla! Itse rupesin tätä harrastamaan ollessani noin 9-vuotias, ja minulle on ollut aina itsestäänselvää, että on myös muuta kuin nuotteihin tarkasti kirjoitettua musiikkia. Kuulonvaraiseen musiikin tuottamiseen ollaan nyt musiikkioppilaitoksissa kiinnittämässä enemmän huomiota, ja opetussuunnitelmiin tulee pakolliseksi vapaan säestyksen opiskelu kaikille pianon soiton opiskelijoille perustasolta alkaen. En tiedä, onko tämä pakollisuus niin hyvä asia, mutta ainakin nykyään opetusta on sitten paremmin saatavilla. Vanhan sukupolven pianotätit kun eivät vaan itse tajua asiasta hölkäsen pöläystä... Aihe on nostettu siis pöydälle ja on hyvinkin ajankohtainen.
 
Vähän sama ilmiö kuin koulussa kirjoittamisen opettaminen kielioppisääntöjen kautta. Tehokkaaksi ja ilmaisuvoimaiseksi kirjoittajaksi oppii kirjoittamalla ja ilmaisemalla itseään vapaasti, eikä sääntöihin.
 
Nimen omaan! Jos joku on oikein luova ja kekseliäs ja musikaalinen, voi olla pelkästään tuhoisaa soitattaa/soittaa vain sellaisia kappaleita, joiden nuotit ovat opeteltavissa. Yleensä kun soittotaito käy nuotinlukutaidon edellä. On typerää, jos soiton opetuksessa ei rohkaista oikean musikaalisuuden löytämiseen, vaan pakotetaan pysymään tiukasti kirjoitettujen nuottien puitteissa. Tällä en tarkoita sitä, että "klassisia" kappaleita soitetaan oman mielen mukaan miten milloinkin huvittaa, vaan sitä, että soitetaan sitten myös muuta kuin ns. klassista. Ja keksitään itse. Sillä tavalla oppii kuuntelemaan ja hahmottamaan harmonioita. Ja voi innostua musiikista aivan eri tavalla! On niin yksilöllistä, mikä kenellekin sopii.

Siksi, että taidemusiikin soittajat pyrkivät olemaan uskollisia säveltäjille ja tulkitsemaan hänen mielenliikkeitään nuottipaperista.
 
Koen itsekin soittavani taidemusiikkia - ainakin välillä. Juuri hiljattain juttelin uskoakseni itseäni pitemmällä olevan pianotaiteilijan kanssa ja hänkin puhui siitä kuinka ei ota nuotteja aina niin kirjaimellisesti. Soittaa työkseen esim. teattereissa.
 
Liikkumavaraa siis otetaan, mutta taiteilijan eli soittajan velvollisuus on olla "uskollinen" sille mitä säveltäjä on kirjoittanut. Taidemusiikissa se vaan on niin.
 
Miksenhän minä näe sellaista velvollisuutta, joskaan ei välttämättä mikään itsetarkoitus ole soittaa erilailla?
 
Entisinä aikoina ei ole pidetty pahana sitä, että soittaja muuntelee kappaleen yksityiskohtia ym, mutta nykyään on vallalla semmoinen ajattelutapa, että liikaa ei parane omiaan pistää...
 
Kuinkahan moni kuulijoista tuntee sävellykset niin tarkasti, että osaa sanoa mennäänkö nyt miten tarkasti nuottejen mukaan?
 
Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä! Itse tulevana pianopedagogina olen ollut kauhuissani, kun olen huomannut etteivät edes opiskelijakollegat osaa tuottaa musiikkia kuulonvaraisesti niinkin monipuolisella soittimella kuin pianolla!
 
Huoli on minunkin mielestä aiheellinen.
 
PS: Kun luin kirjoituksesi loppuun asti, huomasin, että olemmekin aika pitkälle samaa mieltä.

OK, mulle tärkeintä on
1. Painotetut koskettimet
2. 88 kosketinta
3. Hyvä grand piano soundi.
4. Mahdollisimman kevyt roudattava.
 
Mikä tahansa syntikka, joka täyttää nää vaatimukset, kelpaa.
 
Tuossa pojjaat puheli jostain pianistista, jolle oli pitänyt hommata oikein semmoinen BumtsiBum piano. Oli kuulemma valitellut, että on raskasta soittaa kun sample "syttyy" hitaasti ja pitää hakata niin lujaa koskettimia.
 
Onko tuossa mitään perää? Tuntuuko sähkövehkeet "hitailta" oikeaan pianoon/flyygeliin tottuneista?

Onko tuossa mitään perää? Tuntuuko sähkövehkeet "hitailta" oikeaan pianoon/flyygeliin tottuneista?
 
Olen ainakin tietokoneen kanssa toimiessa törmännyt jonkinasteisena tähän ongelmaan, mutta en pidä ongelmaa ylitsepääsemättömänä kun asetuksia, äänikorttia ja konetta voi parannella tarpeen mukaan.
 
Eron huomaa jos otan sähkömekaanisen clavinetin kakkoskoskettimistoksi.
 
Toisaalta olen aika usein törmännyt pystypianoon, jotka on raskaita ja hankalia soittaa. Erityisen huonosti toimii kun yrittää soittaa hiljaa ja herkän oloisesti. Hyvällä flyygelillä tai pianolla ei ongelmaa.

Olen ainakin tietokoneen kanssa toimiessa törmännyt jonkinasteisena tähän ongelmaan, mutta en pidä ongelmaa ylitsepääsemättömänä kun asetuksia, äänikorttia ja konetta voi parannella tarpeen mukaan.
 
Sähköpianojen ja tietokonesamplejen kanssa tuossa on kyse kuitenkin eri asioista. (Tietokone)sampleilla tuo "viive" johtuu yleensä tehojen riittämättömyydestä, tarpeeksi mahtipontisella koneella viiveen saa niin olemattomaksi, että sitä ei huomaa.
 
Sähköpianoissa taas tuota ongelmaa ei käytännössä pitäisi esiintyä ollenkaan, koska sähköpianon tekniikka on tehty juuri kyseisiä sampleja varten, ja vain niitä varten. Kuitenkin, eräänlaista viivettä voi esiintyä monestakin syystä, huonoista sampleista, raudan toimimattomuudesta jne.
 
Toisaalta olen aika usein törmännyt pystypianoon, jotka on raskaita ja hankalia soittaa. Erityisen huonosti toimii kun yrittää soittaa hiljaa ja herkän oloisesti. Hyvällä flyygelillä tai pianolla ei ongelmaa.
 
Pystypianot ovat lähes poikkeuksetta raskaampia soittaa kuin flyygelit, johtuen rakenteellisista eroista. Mutta totta on, että jollain pystypianoilla on täyttä tuskaa soittaa (itselleni ne tosin eivät ole koskaan olleet liian raskaita, vaan ongelmaksi muodostuu yleensä soittimen puutteellinen dynamiikka). Mutta on niitä flyygeleitäkin huonoja.

Mä aattelin kans hommaa jonki uuden 88-vehkeen. Ihan vaan pianoks. Nord Stage oli mulla viikon käytössä; en digannu. Liikaa tungettu yhteen wehkeeseen musta juttuja. Sillisalaatti.
 
Joku yksinkertainen ja hyväpianosoundinen wehje siis hakusessa. Ihmettelen ja mietin.

Mä aattelin kans hommaa jonki uuden 88-vehkeen. Ihan vaan pianoks. Nord Stage oli mulla viikon käytössä; en digannu. Liikaa tungettu yhteen wehkeeseen musta juttuja. Sillisalaatti.
 
Joku yksinkertainen ja hyväpianosoundinen wehje siis hakusessa. Ihmettelen ja mietin.
 
Mä kyllä tiedän, mutta en kerro!

Joku yksinkertainen ja hyväpianosoundinen wehje siis hakusessa. Ihmettelen ja mietin.
 
Kokase Roland RD-700SX ja Yamaha S90ES.

Joku yksinkertainen ja hyväpianosoundinen wehje siis hakusessa. Ihmettelen ja mietin.
 
Roland FP-9?
 
http://achamilton.co.uk/RolandFP9.htm

Offitetaanpa vielä hieman:
 
Joojoo. Kyllä klassinenkin teos vaatii sitä omaa tulkintaa. Mutta, jos verrataan nimenomaan jazzia ja klassista, eikä puhuta pelkästään klassisesta, näkyy se tulkinnan vapaus _paljon_ suurempana jazzissa. Enpä kovin monasti ole täysin improvisoituja bebop-kulkuja kuullut käytettävän klassisessa. That's my point.

Yamaha S90ES.
 
No, eiks tossa nyt oo vielä enemmän tavaraa yhdessä vehkeessä kuin Nord Stagessa?

No ehkä toi FP-9 on vähän passé. Mites uusi malli FP-5?
 
http://www.rolandus.com/products/de … =11&subcatid=45&prodid=FP-5

Mä kyllä tiedän, mutta en kerro!
 
Joojoojoojoo
 
Steinway
 
Yhdellä 6 metrii pitkällä oon yhen keikan vetäny.
 
Ei säväyttäny.
 
Ei ilmeisesti taittunu....

Toi pussyn logiikka on vähän erikoinen... :)
 
Vähän? HOHO!

No ehkä toi FP-9 on vähän passé. Mites uusi malli FP-5?
 
http://www.rolandus.com/products/de … =11&subcatid=45&prodid=FP-5
 
Mitä eroa muuten noilla Rolandin FP-pianoilla on verrattuna RD-pianoihin? Tai siis miksi kaksi rinnakkaista linjaa?

virhe.

Lueskelin äsken Keyboard-lehteä 7/2005, ja siinä arvioitiin aika kehuvin sanoin M-Audio Prokey88-keikkapiano. Liitännät sekä sustainpedaalille että sostenuto-pedaalille (klassisen soittaja saattaisi arvostaa viimeksimainittua??). Mutta en ole tätäkään itse kokeillut.
 
http://www.m-audio.com/products/en_us/ProKeys88-main.html
 
http://www.thomann.de/thoiw3_artikel-181874.html