Media ja viihde ›

Nykyisessä kirjallisuudentutkimuksessa ei taideta kirjailijan omaa menneisyyttä ja kokemuksia tekstiä tulkitessa juurikaan painottaa, mikä on minusta vähän hölmöä.
 
Syynä tuohon lienee osin se, että nykyisellään vallitsevat formalistiset ja strukturalistiset teoriat muotoutuivat osittain vastareaktiona sellaiselle aiemmin vallinneelle kirjallisuudentulkinnalle, jossa teokset kytkettiin liian oleellisesti yhden ihmisen oletettuihin tarkoitusperiin ja yksityiselämään. Tällainen tulkintatapa usein synnytti kovinkin juoruspekulatiivista näennäistulkintaa, jonka pääasiallinen sisältö oli luokkaa "Ahaa, kirjailija x halusi varmaan tällä kohdalla napauttaa erästä happaman pahasanaista kyläeukkoa joka sanoi kirjailijalle tämän ollessa vasta viisivuotias kiltti pikku piltti ettei tuollainen räkänokkainen hunsvotti saa mitään aikaiseksi". Kun ollaan erotettu kirjailijan yksityinen persoona kirjailijahahmosta, siitä roolista jonka henkilö omaksuu ryhtyessään kirjalliseen työhön, ollaan päästy irti yksilöä romantisoivasta tirkistelymentaliteetista jossa kirja ei ole ihmisen välittämä kulttuurin tuote, vaan palanen jotain lukijalle melko tuntematonta henkilöä, lempare suljettua, joltisenkin kiinteämuotoista kokonaisuutta, jonka rakenteen selvittäminen on kirjan lukemisen ensisijainen tarkoitus.
 
Eivät kirjailijoiden omat kokemukset kuitenkaan jää täysin pimentoon - esim. James Joycen itsevalittu maanpako Irlannista ja tavallaan ristiriitaisen tuntuinen päätös kirjoittaa vain ja ainoastaan kotimaastaan, eikä aina edes mitenkään halventavasti, on monella tavalla hedelmällinen tutkimuskohde - mutta niiden merkitystä teoksen syntyyn on syytä kyseenalaistaa silloin, kun kirjan teemat ja ajatukset voidaan avata ja tulkita avarammista näkökulmista lähtöisin. (Anthony Burgess oli yksityiselämässään kiltti ja ystävällinen mies, mutta kirjoitti kriittisiä, rajujakin tarinoita kuten "Kellopeli appelsiini" ja ylläpiti karskia ja kovasanaista julkisuuspersoonaa. Minkä näistä valitsisi - Burgessin yksityinen, kirjallinen vai julkinen minä? On tärkeää pitää mielessä, etteivät nämä roolit ole yksi ja sama, ja parhaimmillaankin muodostavat vain kovin ristiriitaisen kuvan.) Toisinaan taas kirjailijoiden omat kokemukset tulevat niin voimakkaasti esille teoksessa, ettei esille nostettuja teemoja voida irrottaa kirjailijan yksityishenkilöstä itsestään - se miten esim. kirjassa "Saatana saapuu Moskovaan" näkyy Mihail Bulgakovin sisäinen kamppailu konformismin ja avoimemman vastustuksen välillä (mikäli 1920-30-luvun neuvostohistoria on lukijalle jotensakin tuttu) nostaa henkilökohtaisen konfliktin suoremman tarkastelun kohteeksi.
 
Loppujen lopuksi kirjailijasta itsestään ei ehkä tarvitsekaan tietää erityisen paljon voidakseen muodostaa ennakko-odotuksia siitä kokemuspiiristä ja historiallisesta taustasta, jolta tarina itse nousee ja jota se jo silkalla olemassaolollaan kommentoi. Huomattavasti tärkeämpää on kiinnittää kontekstiin ja kirjan alkuperäkulttuuriin huomiota. Otan (borgeslaisittain epärealistisen) esimerkin:
 
Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjat ovat 1800-lukulaisen yläluokkaisen brittiherrasmiehen kirjoittamina eskapistisia seikkailuja, joissa korostuu monia äärimmilleen pelkistettyjä ajalleen ominaisia brittiläisiä arvoja ja ajattelutapoja kuten patriarkaalisuus, naisten asema objektina, jonka omatoimisuus (vaikkapa seksuaalisella tasolla) ei johda mihinkään hyvään, sekä valkoisen miehen ylemmyys yhdistettynä jalon villin myyttiin.
 
Kuvitellaanpa, että afrikkalaissyntyinen lontoolaismies olisi kirjoittanut vuonna 2005 nämä kirjat uudestaan - sana sanalta. Joka ikinen detalji olisi samanlainen kuin Burroughsillakin, vanhahtavan brittienglannin jokaista pientä piirtoa myöten. Vaikka kirja olisi näin ollen muodollisesti sama, se ei mitenkään voi olla kulttuurillisena tuotteena samanlainen - vastaanottajan täytyy tietää äärettömän pieni määrä tosiasioita, että luenta muuttuu toisenlaiseksi. Jos se pysyisikin samalla tavoin viihteellisenä kuin Burroughsia lukiessa, lukija todennäköisesti ihmettelisi hieman, miksi ihmeessä afrikkalaissyntyinen mies on kirjoittanut kirjallisuutta, jossa hänen omat esi-isänsä ovat vain halpaa työvoimaa tai keskenään kahinoivia kyläyhteisöjä, joihin valkoisen miehen on vietävä laki ja järjestys. Kirja on sama, mutta kysymykset muuttuvat.