Yleistä keskustelua musiikista ›

Kai te ymmärrätte kuinka kova bändi Alice in Chains taas vaihteeksi onkaan?
 
Oikeasti pointtini on itselläni olevassa ongelmassa, eli kuuntelen aina jotakin tiettyä bändiä erittäin intensiivisesti aikani, sitten innostus lopahtaa ja siirrytään seuraavaan.
 
Tässä on pari pahaa ongelmaa: tulee aina revittyä kaikki irti jostain loistavasta bändistä kerralla. Eli kun kuppi tulee täyteen ei jaksa kuunnella ko. pumppua pitkään aikaan. Mikä ei ole hyvä juttu.
 
Tämä "vamma" syö monipuolisuutta. Mä haluaisin kuunnella kaikkea sekaisin, muttakun jumahdan aina johonkin bändiin tyystin. Muu ei kiinnosta. Tai kiinnostaa, mutta aina sitä löytää itsensä väihtamasta kulloiseenkin innostuksen kohteeseen vaikka järki sanoo että pitäisi vähän jotain muutakin taas kuunnella.
 
Haluankin omistaa tämän ketjun meille jotka aina jumahdamme johonkin juttuun, kulutamme sen loppuun jne. Toki jos jollakulla löytyy lääkettä niin antaa tulla vaan.
 
Loppuörvellykseksi haluaisin kohottaa yhden aikamme hienoimman pumpun, Alice in Chainsin, korkeimmalle korokkeelle. Tähän mä en kyllästy ikinä! (Näin mä sanoin ed. kerran 2v. sitten ennenkuin tuli ed. kerran kuppi täyteen)
 
Kippis.
 
n/s. Down in a Hole, unplugged

On muuten totta. Itse kuuntelin pari vuotta X Japania lähes päivittäin, sitten olin lähes vuoden täysin kuuntelematta. Kovaa tavaraa tuo on vieläkin, mutta kun osaa jokaisen kappaleen jo ulkoa, niin se hieman latistaa.
 
Nykyisin olenkin tehnyt siten, että kuuntelen sekaisin kaikenlaista, ei väsy samalla tavalla.

Toinen "paska juttu" voi olla jonkun tietyn biisin tietty kohta. Esmes Pearl Jamin 'Yellow Ledbetter':in soolon kanssa meni aikoinaan jonkun aikaa.
 
No, tuleehan sitä muutakin toki kuunneltua. Enemmän harmittaa se että tulee aina "pilattua" hyviä juttuja liikaa kuuntelemalla.
 
"Make me cry..."

Toisaalta on erittäin nastaa "löytää" joku vanha bändi uudestaan vuosien kuluttua, eli siis sellainen, johon on kerran jämähtänyt ja sen jälkeen unohtanut sen.
 
Uudelleen löytymisen kanssa bändiin osaa suhtautua aivan uudella tavalla, kuunnella tarkemmin ja nauttia kun materiaali on jo niin tuttua.
 
Itselläni näin kävi The Doorsin kanssa, jota kuuntelin yötä päivää 80-luvun alussa. Sitten tuli 20 vuoden tauko ja nyt kun ostin levyt cd:nä, sain bändistä taas valtavasti irti. Plus tietysti se, että cd:llä on uusia julkaisuja, joita vinnyyliaikana ei näkynyt.

Hyvä muuten kun sanoit. Crimson on tässä päässyt vähän unohtumaan, kun tuli jossain vaiheessa kunneltua sitä niiiin paljon, että kerkesi jo vähän kyllästymään. No, voipahan siihenkin palata aina jos tekee mieli, mutta nyt etsin sitä seuraavaa huippubändiä. Ehdotuksia?

Jos haluat löytää vähän vanhempaa matskua, joka ei ole tuttu, niin kokeile brittiläistä Man yhtyettä. Lasketaan progeen kuuluvaksi ja on tehnyt pitkän ja hienon uran.
 
Kokeilla voi vaikka Maximum Darkness levyä (hieno nimi) vuodelta 1975. Levyllä vierailee kitaristilegenda John Cipollina, jolla on varsin omintakeinen tyyli ja soundi.
 
Manin levyjä myydään jostain syystä aivan pilkkahintaan, jopa 7 eurolla irtoaa...
 
Man on käynyt vissiin pariinkin kertaan myös Suomessa...

Minulla ei (onneksi,kai) ole tällaista yhteen bändiin jämähdys ongelmaa. Yksittäisten (varsinkin metallican) biisien kanssa niin taas käy koko ajan. Jossain vaiheessa loadia kuunnellessani laitoin aina vain soimaan bleeding me:n, sen jälkeen vuoroon taisi tulla outlaw torn. Tässä lähipäivinä olen laittanut cd-soittimen toistamaan Ismo Alangon kriisistä kriisiin biisiä.

Joo, tää on mun yleinen ongelma ollu lähes aina. Nyt tosin taas musiikkimaku "monipuolistumassa" eli lähes kaikki levyhyllyn ja tietokoneen musiikki menee - paitsi suosikkiyhtye Kaaos.

Ottaa päähän tämmönen elämä :D

Oikeasti pointtini on itselläni olevassa ongelmassa, eli kuuntelen aina jotakin tiettyä bändiä erittäin intensiivisesti aikani, sitten innostus lopahtaa ja siirrytään seuraavaan.
 
Tässä on pari pahaa ongelmaa: tulee aina revittyä kaikki irti jostain loistavasta bändistä kerralla. Eli kun kuppi tulee täyteen ei jaksa kuunnella ko. pumppua pitkään aikaan. Mikä ei ole hyvä juttu.
 
Totta. Meikäläinen kuunteli Yesin Close to the Edgen pari vuotta sitten niin puhki, että jäi pitkäksi aikaa pölyttymään hyllyyn. Mr. Bunglen Californialle meinasi käydä samalla lailla. Tällä hetkellä yritän varoa etteivät Devin Townsendit ala tulla toisesta korvasta ulos. Sitä vain tahtoo innostua joskus vähän liikaakin.
 
Toisaalta, kun jokin levy jää pidemmäksi ajaksi kuuntelematta, on sitäkin hauskempaa kaivaa se esiin pidemmän ajan kuluttua ja kokea ahaa-elämyksiä, kun näkemys ja mielipiteet musiikista ovat muuttuneet kenties paljonkin.

Toisaalta, kun jokin levy jää pidemmäksi ajaksi kuuntelematta, on sitäkin hauskempaa kaivaa se esiin pidemmän ajan kuluttua ja kokea ahaa-elämyksiä, kun näkemys ja mielipiteet musiikista ovat muuttuneet kenties paljonkin.
 
Hoho. Kaivelin levypinon pohjaa ja löytyi muutama hupaisa levy jostain ala-aste-ajoilta, mm. Hansonin levy (vieläkö joku muistaa?). Kuuntelin huvikseni läpi ja saihan tuosta ihan makoisat naurut. Kiitos vinkistä. :)

Minä rippasin koko levystöni uudelle tietokoneelle pari kuukautta sitten. Samalla tuli kuunneltua muun muassa monta monituista vuotta hyllyssä pölyttyneitä Bad Religion -levyjä. Ja perkele, kyllähän potkii.

Minä rippasin koko levystöni uudelle tietokoneelle pari kuukautta sitten. Samalla tuli kuunneltua muun muassa monta monituista vuotta hyllyssä pölyttyneitä Bad Religion -levyjä. Ja perkele, kyllähän potkii.
 
Saisipa itsensä moiseen operaatioon yllytettyä, niin tulisi varmaan kaikkia helmiä taas kuunneltua. Kyllä noissa ämpeekolmosissa ja niiden soittamisessa on kätevyytensä. Jos kesällä taas ryhtyisi.

Saisipa itsensä moiseen operaatioon yllytettyä, niin tulisi varmaan kaikkia helmiä taas kuunneltua. Kyllä noissa ämpeekolmosissa ja niiden soittamisessa on kätevyytensä. Jos kesällä taas ryhtyisi.
 
Siinähän se kesä menee mukavasti tietokoneella!