Yleistä keskustelua musiikista ›

pliksu: Kylläh, ja Dylan myöhemmin myös "coveroi" Animalsia ja nauhoitti biisin uudelleen Eläimiä tapaillen. Sekin versio on huomattavasti mehukkaampi kuin Animalsin vastaava, löytynee tosin vain jonkinkaltaisena outtakena tr00-rarities-wänkwänk-osastolta.
 
Täytyykin lisätä, että juuri äsken luin Blues Newsistä Vesa Walamiehen jutun, jossa annetaan ymmärtää, että Animalsin version innoittaja olisikin ollut blueslaulaja Josh Whiten versio 40-luvun puolestavälistä. No, tiedä näistä sitten. Woody "Dylanin idoli" Guthriehan samaisen rallin ennätti taltoimaan jo vuonna -41.

Oikeesti? Eihän sitä viitsi kuunnella kuin kuriosieettina Kuoppamäen rumpujen takia. Parempi, kuin alkuperäinen? Ei ikinä.
 
Se alkuperäinen on ihan helvetin löysää ja tylsistyneen kuuloisesti soitettua kolkkoa diskanttikolinaa (äänitystä myöten siis päin vittua tehty). Kingston Wallin versiossa on taas aivan omanlaisensa meininki, ja kunnon tykitysfiilis kokoajan päällä. :)
 
Ei ole selvästikään tajuttu mikä on biisin luonne ja mistä siinä on kysymys.
 
En tiedä mikä on originaalibiisin luonne, eikä sinänsä hirveästi kiinnostakaan, mutta yksi huomion arvoinen pointti on se, että Gunnarien versiota kyseisestä biisistä sentään jaksaa kuunnella. :)

Sleepy Sleepersin Anarkiaa Karjalassa

Mieleen juolahti kerettiläinen ajatus: Thea Gilmoren huuliharpulla höystetty, vähäsen bobdylanmainen cover-versio the Clashin hienosta "I'm Not Downista" on itse asiassa parempi. Ei kai näin saa ajatella? Vai saako?
 
Ja kaikki sellaiset puheet, joissa Guns N' Roses olisi tehnyt alkuperäistä paremman coverin, saa unohtaa heti alkuunsa. Etenkin "Knockin' on Heavens Door" on hirvittävä. Yäk. Kappaleen ainoa arvo on siinä, että se saa mahdollisesti jonkun kuulijansa etsimään käsiinsä Bob Dylania.

Etenkin "Knockin' on Heavens Door" on hirvittävä. Yäk.
 
Aamen. Kutakuinkin kaikkien aikojen surkein coverointi. Ja omistan sentään bändiltä yhden levynkin (AfD).
 
Randy Crawford sitävastoin teki tyylikkään version tuosta.

Marilyn Mansonin raastava ja karu versio John Lennonin Working Class Herosta on alkuperäistä parempi.

Kirkan Leijat on kirkkasti parempi kuin Simon Dupreen & The Big Soundin Kites.

Tässä muutamia totuuksia:
 
Kingston Wallin "Fire" on kyllä harvinaisen tylsä coveri. Syynä voi kyllä olla sekin, ettei tuo bändi ole koskaan sytyttänyt millään tasolla.
 
Ainoa oikea "Up around The Bend" on tietenkin CCR:n versio.
 
Guns n' Rosesin "Knockin' on Heaven's Door" ja "Live and Let Die" ovat ihan hirveää kuraa: lohdutukseksi voidaan silti todeta, että Appetite for Destruction on yksi parhaita koskaan tehtyjä rocklevyjä.
 
Megadethin "Paranoid" ei pärjää esikuvalleen, vaikka rummut jatkavatkin biisin loputtua ihan hauskasti.

Kirkan Leijat on kirkkasti parempi kuin Simon Dupreen & The Big Soundin Kites.
 
Jaa-a, siinä-ja-siinä mutta "Hetki Lyö" päihittää kyllä McCoysien originaalin "Beat the Clock".

Tässä muutamia totuuksia:
 
Ainoa oikea "Up around The Bend" on tietenkin CCR:n versio.
 
Ainoa oikea on aina se alkuperäinen.

Peer Günt- hey joe. Siitä on kyllä aikaa ku kuulin sen... olikohan se edes hey joe :D no kyllä se oli

M.A Numminen- Jos Sulla on Toinen. Hakkaa alkuperäisen (en muista esittäjän nimeä) helposti

M.A Numminen- Jos Sulla on Toinen. Hakkaa alkuperäisen (en muista esittäjän nimeä) helposti
 
Taikapeili?

Himin Wicked game ja hanoin Up around the bend

No niin no...
 
Pat Boonen "No More Mr. Nice Guy":llä on aika monta hyvää coveria....
 
Hassuja ne on, ja ammattitaidolla tehtyjä mutta ei ne minusta pitempää kuuntelua kestä. Pari kertaa jaksaa naurattaa.

Tuli mieleen näin äkkiseltään:
 
Velvet Revolver - Bodies (sex pistols)

Tässä pikku päissään tuleen mieleen, että jos ei Smashing Pumpkinsin versio Animalsin Gils Named Sandoz:sta ole suoranaisesti parempi, niin ainakin ihan pätevä päivitys "parikeet" vuotta eteenpäin. Tietty psykedeelinen kahelius säilytetty ja vähän lisätty tuota krungreajan ahistusta.
 
Joo joo, niin niin.

Guns n' Rosesin "Knockin' on Heaven's Door" ja "Live and Let Die" ovat ihan hirveää kuraa: lohdutukseksi voidaan silti todeta, että Appetite for Destruction on yksi parhaita koskaan tehtyjä rocklevyjä.

 
Komppia ja kovempaa.

Children Of Bodomin Oops! I Did It Again on reilusti parempi kuin Britneyn originaali.
 
Aijaa, mua hävetti vaan kauheesti niiden puolesta...