Yleistä keskustelua musiikista ›

Juhani: Turhauttavaa onkin juuri se, etteivät kaikki ihmiset käsitä sitä tuskan määrää mitä sisällä tuollaisen jälkeen on. Eivätkä ymmärrä sitä kuinka paljon sadistisen pahaa vahinkoa tekevät loukatessaan aran ja henkilökohtaisen asian tiimoilta.

Ehkä lopulta näin haavoittava asia on paras jättää julkaisematta? Koska osa ihmisistä on mitä on.
 
Jos todella on tarve kertoa joku asia yleisölle, niin julkisuuteenhan teos täytyy laittaa. Kun teos on julkisuudessa, niin jokainen kuulija/kokija ratkaisee sen merkityksen itselleen.
 
Ja kuten Jami ja muutamat muutkin totesivat, mitä merkitystä sillä on, mitä muut ajattelevat? Teet niin tai näin, kaikkia ei voi miellyttää kuitenkaan.

Missä menee raja sille mistä asioista säveltää musiikkia tai tekee muuta taidetta. Jos tekee kappaleen jostain itselle todella arasta ja tärkeästä asiasta ja jotkut tulevat ja haukkuvat sen maahan, kannattaako sen uhalla tehdä asiasta julkinen teos? Kannattaako pistää oma mielenrauha ja peräti mielenterveys avoimeksi esille?
 
Olen tätä pohtinut paljon viimeaikoina. Uskallanko laittaa uusinta biisiäni demostudioon?

Olen tätä pohtinut paljon viimeaikoina. Uskallanko laittaa uusinta biisiäni demostudioon?
 
Laita ihmeessä. Tai pistä edes mulle pikaviestinä linkki. Haluan kuulla.

Kun tätä oikein miettii, niin en usko, että sillä on mitään väliä, mitä kuka tahansa kappaleestasi, kunhan vaan saat asian pois sydämmeltäsi. Se on kai suurilla osalla taiteentekevistä se "päämäärä". Tottakai myös tunteiden välitys on joillekin tärkeää ja tätä kautta ehkä osa yleisöstä osaa arvostaa tai jopa samaistua teoksesi viestiin, mutta kai tämäkin tunteiden välitys onnistuu parhaiten, jos todellakin purkaa itsensä teokseen ja samalla "pääsee aiheen yli". Näin ollen sitä voi vaikka nauraa kritiikille.
 
Toki on myös asioita, joista ei varmaankaan yli pääse, mutta jos taiteilija tälläisestä teoksen tekee en usko, että hän mitään sympatioita tällä tavoin itselleen hakee, vaan tekee sen osana parantumista.

Ugh, olen puhunut;D, oletteko te nukahtaneet?
 
Miten niin kun joka neljäs minuutti tulee uus juttu? hähäh
Muuten tosi hyvä kirjoitus sullakin.
 
Kritiikin antaminen on myös oma taiteenlajinsa. Pakko saada kertoa tähän tämänpäiväinen kokemus. Vaikka taas kokoajan äänessä olenkin. Sivuaa mielestäni kuitenkin jotenkin Juhanin aloitusta.
 
Tämä on sitä aikaa kun musaopena treenoitan bändejä kiihkeästi kaikki välitunnitkin tulevia koulujen juhlia varten. Kasi/seiskaluokkalaisten bändi oli treenaamassa. Nätti, itsetehty hengellinen laulu on ohjelmassa.
 
Solistityttö vetää täydellisesti kauniilla äänellä korkeallakin liikkuvaa melodiaa. Kasvot tuskaisessa irvistyksessä ja koko olemus varpaisiin asti jännittynyt. Ja mä pönttö möläytän ekaksi että nyt peilin eteen laulamaan ja katsomaan miltä se näyttää. Tämä tyttö ei aikaisemmin ole ollut mun ohjauksessani enkä hoksannu varoa. Vakioppilaat tietää että annan mitä vaan että he onnistuvat. Sietävät hyvin mun kielenkäyttöäni.
 
No. Tyttö meni punaiseksi ja sanoi että mä tiedän mutta kun en muuten pääse noin ylös. Veti takin päälleen ja lähti. Sain sen kerran takaisin kun puoliväkisin otin kiinni ja käännytin. Kun taas tuli korkeampi kohta niin mitään sanomatta napitti takin ja meni.
 
No välituntikin oli jo loppu ja seiskaluokka tunki sisään. Tässä luokassa on pari tuon äskeisen bändin oppilasta soittamassa.
 
Pidin aluksi luennon kritiikin sietämisestä. Jokaisen on pakko tässä elämässä oppia sietämään kritiikkiä. Ne jotka sen hyvin sietää tekevät suuria. Ne jotka eivät opi sitä sietämään jäävät arkoina nurkkiin lymyämään. Mutta kannattaa oppia arvioimaan kritiikin antajaa.
 
Jos kritiikkiä antaa ja tekemistäsi arvioi joku jonka tiedät maallikoksi jolla ei ole syvempää tietoa eikä analysointikykyä tekemiseesi niin sano että: aivan niin, just, olet oikeassa, koitan kehittyä tuossa jne. ja jätä arvio omaan arvoonsa. Vaikka se olis kuinka vihaisesti esitetty. Viha loppuu kun otat kritiikin tavallaan vakavasti ja myönnät taitamattomuutesi. Tästä kritiikistä ei kannata missään nimessä pahoittaa mieltään. Jos hän on asiakas joka maksaa taiteesi niin muokkaa tekemistäsi että hän olisi tyytyväisempi. Tai tulkitse hänet tyypiksi joka haluaa saada sanoa kavereilleen että: Sitte mä sanoon sille taiteelijalle kuinka asijat on. Ja unohda koko tyyppi.
 
Tunnista auktoriteetti. Kun tekemisiäsi arvioi tyyppi jonka tiedät olevan sinua etevämpi, parempi, kokeneempi jne. niin kuuntele tarkasti hänen juttunsa. Ne jutut voi olla rankkoja ja värikkäästi maustettuja totaalisia mollauksiakin. Se ei silti tarkoita että olisit huono. Tyypille vaan on teinit aikansa nassuttaneet vastaan ja hän varmistaa että sanoma menee perille ja vastaväitteet on etukäteen tuomittu ja kuopattu. Arvosta sitä tosiasiaa että hän vaivautui juuri sun tekemisiäs arvioimaan. Ja ota opiksesi.
 
Sanoin että kertokaa tämä tuolle äskeiselle solistillekkin.
 
Tuli tunnin jälkeinen välitunti. Sama bändi tunkee uudestaan treenaamaan. Solisteineen. Meinaa tulla riita kun toinenkin porukka haluais ja olis oikeastaan heidän vuoronsakkin kun tuo toinen oli jo edellisen välkän treenaamas. Ajoin kuitenkin uuden bändin pois ja sanoin että tulkaa seuraavalla välitunnilla. Halusin korjata virhettäni tämän edellisen bändin kanssa.
 
Tyttö yrittää laulaessaan silittää otsaa joka kuitenkin rypistyy korkeimmissa kohdissa. Kehun hienoa (todella puhdas ja kaunis) lauluääntä. Sanon että kyllä saa korkeissa kohdissa näyttää että munaa on takana kunhan noissa helpommissa paikoissa hellität. Ei tuu raskaaksi katsojalle. Tyttö yrittää ja onnistuukin hienosti. Tekis mieli halata noin täysillä tekevää ja tekemiseensä antautuvaa.
 
Pitkä tarina jonka tarkoituksena oli kertoa että tarvitsemme paksua ja joustavaa nahkaa jos aiomme jotain julkisesti esittää. Aina joku jotain möläyttää, jotain tökeröäkin. Pitäis osata tulkita. Mikä on vittuilua vittuilun vuoksi ja mikä taas kritiikkiä mitä kannattaa kuunnella ja ottaa opiksi. Oon joutunu toteamaan että rakentavan kritiikin antaminen on erittäin vaikea taiteenlaji. Vaikka kuinka tiedostaa kuinka herkkiä taiteen tekijät ovat. Ja vaikka kuinka olis heidän puolellaan.
 
Anteeksi Mia. Sulla on ihana ääni ja tekemisesi on mahtavaa. Halusin vain että muut opet ihastelee ja jätkät kuolaa kun juhlissa laulat. Näin tulee myös käymään.

Oikeus kritiikkiin täytyisi kuitenkin säilyä täysin vapaana. Suosittelen kaikille purkamaan taiteen muodossa kaikki päänsä sisäiset ongelmat. Varsin terapeuttista. Jättäkää sitten omaan harkintaanne, julkaisetteko, vai ette.

Loistava teksti Jamilta. Olisi mullakin tuon suhteen parantamisen varaa. Kuitenkin, kyllä näiden kokeneiden tietäjienkin tulee olla avoimia kritiikille. Loistavaa kritiikkiä saa usein ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä musiikista mitään.

Niin, tai Aleksis Kivi; eka tekee Seitsemän Veljestä, se haukuttiin pystyyn, kaveri vetäs ittensä kiikkuun ja kirjaa alettiin arvostaa.. huonoin mahdollinen kaava.
 
Pakko korjata: ei se kyllä itseään kiikkuun vetänyt, tuli mielisairaaksi, terveys petti ja kuoli siihen. Lisäilen tähän lisää kohta kun olen lukenut edemmäs...
 
En ymmärrä, yksinkertainen kun olen, mikä alentavissa ja tahallisen ilkeissä kommenteissa saa sanojassaan aikaan mielihyvää. En siis ymmärrä sitä logiikkaa.
 
Tunnen erään tällaisen ihmisen, olen tuntenut jo lähes kymmenen vuotta. Parhaan ilonsa hän saa usein siitä jos saa pahoitettua toisen mielen, ja mitä suuremmalla porukalla, sen parempi. En tiedä mikä tilanne on yleensä, mutta tämä ihminen tekee sen ainakin boostatakseen omaa egoaan. Hänen oma itsetuntonsa on niin huono, että hänen pitää jatkuvasti olla painamassa muita alaspäin, jotta voisi tuntea olevansa korkeimmalla.
 
Vereslihansa uhraava taas saa kritiikkiä.
 
Pakko kertoa oma kokemus tästä kyseisestä aiheesta: laitoin pari kolme vuotta sitten oman lyriikkani vanhaan m.nettiin. Mielestäni se oli kaunis ja herkkä ja olin tehnyt sen todellakin tosissani, kaikkeni antaen.
Noo, menimme sitten kaverilleni jolla oli nettiyhteys. Paikalla oli kolme ystävääni ja eräs tyttö johon olin tuohon aikaan syvästi ihastunut. Olin kertonut eräälle ystävälleni että lyriikkaani oli netissä. Hän halusi ehdottomasti nähdä sen, ja neuvoin sivun. Kaverini alkoivat tietysti nauraa suureen ääneen ja lukea tekstiä sieltä näytöltä. Tilanne oli niin kestämätön että painelin suoraa päätä kotiin.
 
Meni pitkä aika ennenkuin pystyin taas tuomaan lyriikkaani näytille yhtään minnekään, ja kyllä se silloin sattui todella pahasti. Olin mielestäni tehnyt mitä parhaimman lyriikan ja uskaltanut laittaa itseni peliin, ja sitten parhaat ystäväni nauravat minulle päin naamaa. Onneksi aihe ei sentään ollut kovin henkilökohtainen, muuten tuo tuntuisi varmaan pahalta vielä tänäkin päivänä.
 
Jos jotakuta kiinnostaa, teksti on tällainen:
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/p … &o=0&x=ee3b885961&co=30
 
Loistava teksti Jamilta.
 
Oli todella. Plussan arvoista.

Rakentavaa kritiikkiä voi saada ihan keneltä tahansa. Oli hän sitten alan ammattilainen tai amatööri. Kaikki kritiikki kannattaa siis kuunnella.
 
Ja kritiikkiä pitää myös antaa. Välillä turhautta bänditreeneissä, kun tulen uuden tekstin tai kitarariffien kanssa paikalle, esitän ne muille ja jään odottamaan kritiikkiä, jota tuskin koskaan tulee.

Sanotaan ääripää esimerkkinä vaikka että oma lapsi kuolee ja teet siitä sydänverellä kappaleen. Sitten tulee muutama ruudinkeksijä tai joku kriitikko ja sanoo että mitätöntä, turhaa, täysin naurettavaa pelleilyä.
 
Yhden ystävän kuolema on aikanaan purkautunut laulutekstinä. Jos sen olisi joku haukkunut, olisi se varmaan ollut todella kova paikka. Tossa kohtaa mulla taisi olla vain tuuria. Kaikki ei tosin edes tajunneet mistä oli kyse, koska teksti ei ollut niin suora.
 
Muuten taidan olla tuollaisen anonyymiyteen pyrkivän ja takki auki joka tilanteeseen tulevan tyypin välimuoto. Normaalielämässä pyrin välttämään konflikteja, ja huomiotakin, mutta tietyissä tilanteissa on pakko antaa tunteille valta. Kaikki suru ei minulla vain purkaudu luovana työnä. Ne lähipiirissä tapahtuneet kuolemantapukset joista ei sitä biisiä ole syntynyt ovat olleet loppujen lopuksi henkisesti raskaimpia. Luulen että asian työstäminen, vaikkapa taiteen avulla on kuitenkin se helpompi tapa lähestyä kipeitä asioita, vaikka joku urpo jotain loukkaavaa sitten sanoisi.
 
Ja loukkaavakin sanominen voi olla parempi kuin mitätön. Kuulin jutun eräästä kirjailijanalusta, joka oli työstänyt jonkun pahan tapauksen kirjaksi. Oikein sydänverellään kirjoittanut sen jutun. Sitten se käsikirjoitus kaverille arvioitavaksi. Ensin ei arviota tullut pitkään aikaan, ja lopulta kun se viikkojen odottamisen jälkeen tuli, se oli tyly -Aika paljon pilkkuvirheitä tässä.

Juh!
 
Ehkäpä tein itsestäni turhan herkkänahkaista kuvaa tuolla aikaisemmin, mutta asiallinen kritiikki on parasta lääkettä mielipiteenjanoon. Varsinkin tutussa porukassa (bändin säveltäjän l. toisen kitaristin kanssa) alan itse ehkä turhankin nopeasti antamaan kritiikkiä innostuessani jostain.
 
Tulee joku riffi ja bassokuvio ja sitten alan heti intoilemaan, että joo ihan hyvä, mutta mitäs jos tämä vedettäisiinkin näin ja tuo tuossa ei oikein toimi. Jos taas tulee mitäänsanomatonta ja innostamatonta puuroa voi kohauttaa olkaansa ja kehua ihan kivaksi.
 
Tärkeää negatiivisessa palautteessa onkin, että se annetaan asiasta ja annetaan hetimiten. Ei sitten vuoden kuluttua tulla jauhamaan kännissä, että emmä koskaan siitä jutusta digannu. Se oli ihan paska, mutten kehdannu aiemmin sanua.
 
Niinkuin Jami totesi, kritiikin antaminen voikin tarkoittaa, että joku tosissaan innostuu asiasta ja haluaa kehittää sitä. Vaikka joskus voikin jännittää muiden reaktioita etukäteen, vielä pahemmalta tuntuu se kun on omasta mielestään kerrankin onnistunut, eikä kukaan reagoi. Tai kommentoidaan: Ihan jees. Hauska.
 
Haukkuminen ja teilaaminen on sitten toinen asia. Mutta kyllä sen itse tietää, mistä päin tuulee. Kerran se vaan kirpasee.

Kritiikkiä saa ja pitää mielestäni antaa, se on kaikki opiksi tekijälleen. Kavereiden/opettajien/tms suurin virhe on kehua kaikkea mitä tekee, siinä käy helposti sitten niin että suuressa maailmassa ei ollakkaan niin avoimia sinulle. Ja kyllä nyt sen verran täytyy ihmisen kehittää itsearvioimiskykyään, että tietää koska tekemänsä asia on sitä mitä on tarkoitettu.
Minun mielestäni asian ydin on siinä, että jos tuntee syvällä sisimmässään itse onnistuneensa työssään (oli se sitten rakkauslaulu, abstrakti taideteos, auton ruostevaurioiden korjaaminen tms), ja saa sen kautta onnistumisen iloa, niin tekemäsi asia on hyvä tai ainakaan se ei ole vahingollista sinulle. Kunhan muistaa ettei kaikkia voi miellyttää

Missä menee raja sille mistä asioista säveltää musiikkia tai tekee muuta taidetta. Jos tekee kappaleen jostain itselle todella arasta ja tärkeästä asiasta ja jotkut tulevat ja haukkuvat sen maahan, kannattaako sen uhalla tehdä asiasta julkinen teos?
 
Hektisen ja sekavan työpäivän jälkeen ei ajatus kulje kovinkaan analyyttisesti ja johdonmukaisesti mutta mitäpä tuosta. Piti vielä äsken säätää joitain juttuja, että asiat rullais' ja öljy kulkis'. No, tärkeily sikseen.
 
Ei tule mieleen esimerkkejä, mutta uskoisin hienoimpien kevyenkin musiikin biisien perustuvan joko siihen, että itse koettu on uskallettu panna framille tai artisti on pystynyt pääsemään säveltäjän/sanoittajan sanoman sisälle ja kyennyt ehkä vielä omalla panoksellaan lisäämään teokseen pikku bonuksen.
 
Teet niin tai näin, tulee yleensä joka tapauksessa lunta tupaan jostain suunnalta mutta löytyy myös niitä, jotka musiikillinen tai sanallinen viesti tavoittaa oikeassa hengessä.
 
Itse kärsin alituisesti siitä, mikä kulminoituu vanhassa fraasissa: "Sävelet soi sielussa mutta kun en perkele saa niitä konehesta irti." Arkinen ongelma, joka olisi pitänyt eliminoida ajat sitten; vaatimaton soittimen ja kynän käsittelytaito rajoittavat alituisesti omaa tekemistä. Moni, ideointihetkellä itselle tärkeästä asiasta kummunnut rävellys on hautautunut pöytälaatikon perille myös turhanaikaisen korkean itsekritiikin vuoksi. Jos hengentuote ei tunnu itsestä siltä mitä on halunnut sanoa, en oikein kehtaa uskoa sen liikuttavan vähääkään ketään muutakaan.
 
Onneksi on taiteilijoita, joilla on Midaksen tatsi pelkistää monimuotoinenkin sanottavansa ytimekkäisiin riimeihin ja monesti yksinkertaisen selkeisiin mutta musiikillisesti painaviin melodioihin.
 
Meni vähän ohi aiheen, joten palataan lähtöruutuun. Asiassaan oikeilla urilla liikkuvat taiteilijat heittääntyvät kirkkain otsin vilpittömästi täysillä juttuunsa ja juuri siksi näitä kadehdittavia penteleitä arvostetaan. Tai ainakin minä itken ja nauran heidän esitystensä mukana. Halusin tai en.

 
Itse kärsin alituisesti siitä, mikä kulminoituu vanhassa fraasissa: "Sävelet soi sielussa mutta kun en perkele saa niitä konehesta irti."

 
Itsekin painin samojen ongelmien kanssa. Toisaalta usein saatan melkein itkeä, kun saan sanat ja melodian yhdistettyä...Kun komppaan akustisella kitaralla ja laulan päälle. Silloin tulee hyvä fiilis: Jos itse herkistyn näin pelkän raakileen edessä, eikö joku muukin voi niin tehdä kuullessaan sen valmiina otollisessa tilanteessa?
 
Pari kertaa olen rustaillut runoja läheisten kuolemasta. Olen pyrkinyt kevyesti hunnulla peittämään tuskallisen aiheen, niin että moni sen kuitenkin ymmärtäisi, mutta sanat eivät iskisi korneina suoraan päin näköä. Todella vaikeaa, enkä niistä ole koskaan palautetta edes uskaltanut pyytää.
 
Täytyy muistaa tässä, että lopullisen kappaleen tunnelmaan vaikuttaa niin sanat, melodia kuin esityskin/soittosuoritus/tulkinta. Hyvä kertomus voidaan pilata väärällä esiintuonnilla ja joku lyriikka ei ehkä edes kaipaa säveltä vierelleen.

Luulen että ihmiset joilla on hirveä pakonomainen tarve haukkua...

...päätyvät kriitikoiksi.

Hirveän usein nykypäivänä näkee sitä, että ei osata arvostaa muita ihmisiä ja tämä näkyy ja kuuluu usein aika typerinä heittoina.

Tuo kritiikin kestäminen on kyllä monella muusikolla aika arka paikka. Itse joudun päivittäin kritisoimaan musiikintekoa ja jotenkin olen huomannut että kohtuullisen suora ja rehellinen tyyli toimii hyvin...ja säästää aikaa.


Toisaalta kyllä musiikintekijän on ihan hyvä oppia kestämään rankkaakin kritiikiä, koska sen poiskitkeminen kun ei vaan onnistu. Mä olen jo aika paatunut. monestakin syystä. Mulla kaikki vittuilui on vaan pistänyt yrittämään enemmän.

Ja tähän loppuun noudattamani elämänviisaus:

"Don't get mad, get even!"

Kaikki oleellinen tästä aiheesta onkin jo näemmä sanottu, mutta haluan silti pistää oman kantani esille.
 
Olen havainnut, ettei minulla ole mitään syytä olettaa toisten ihmisten pohjimmiltaan ymmärtävän minua. Tämä pätee mielestäni kaikkeen ihmistenväliseen toimintaan. Jos avaudun joissakin sanoituksissani, niin ihmiset eivät niitä kuunnellessaan kuitenkaan ajattele minua, vaan arvostavat sanojani siltä pohjalta, miten ne kuvaavat heidän omia unelmiaan ja tunteitaan.
 
Kun on kerran näin, että mitään todellista kontaktia ei koskaan synny, ei ole oikeastaan mitään väliä sillä miten ihmiset teksteihini suhtautuvat. Kritiikillä ja mielipiteillä ei ole pohjimmiltaan mitään merkitystä, vaikka ne saattavatkin toisinaan satuttaa. Ainoa merkitys on sillä, miten hyvin kokee itse onnistuneensa.
 
Pohjimmiltaan on siis kyse kivunsietokyvystä. Kaikki turha ja epäolennainen pitää pystyä jättämään taakseen. Toiset eivät saa olla se mittari, joiden kautta itsearvostus määrittyy. Kivun ja nöyryytyksen pelko hallitsee suurimman osan sosiaalista käyttäytymistä. Heidän mielipiteensä eivät nouse puhtaasta sydämestä, vaan he hakevat mielipiteillään hyväksyntää, eikä heitä voi siitä moittia. Kun joku onnistuu nousemaan tästä alennustilasta, herättää se heti katkeruutta ja ihailua. Ihmiset eivät voi hyväksyä sitä, että jollakin olisi todellista lahjakkuutta ja henkistä vahvuutta tuoda se esille; toisin sanoen ei olisi yhtä saamaton kuin muut.
 
Väittäisin siis, että mitään rajaa ei tarvitse vetää. Pitää vain olla tietoinen niistä mekanismeista jotka hallitsevat ihmisten välisiä suhteita, ja tehdä asiat juuri niin kuin itse kokee oikeaksi.

Kaikki oleellinen tästä aiheesta onkin jo näemmä sanottu, mutta haluan silti pistää oman kantani esille.
 
Olen havainnut, ettei minulla ole mitään syytä olettaa toisten ihmisten pohjimmiltaan ymmärtävän minua. Tämä pätee mielestäni kaikkeen ihmistenväliseen toimintaan. Jos avaudun joissakin sanoituksissani, niin ihmiset eivät niitä kuunnellessaan kuitenkaan ajattele minua, vaan arvostavat sanojani siltä pohjalta, miten ne kuvaavat heidän omia unelmiaan ja tunteitaan.
 
Kun on kerran näin, että mitään todellista kontaktia ei koskaan synny, ei ole oikeastaan mitään väliä sillä miten ihmiset teksteihini suhtautuvat. Kritiikillä ja mielipiteillä ei ole pohjimmiltaan mitään merkitystä, vaikka ne saattavatkin toisinaan satuttaa. Ainoa merkitys on sillä, miten hyvin kokee itse onnistuneensa.
 
Pohjimmiltaan on siis kyse kivunsietokyvystä. Kaikki turha ja epäolennainen pitää pystyä jättämään taakseen. Toiset eivät saa olla se mittari, joiden kautta itsearvostus määrittyy. Kivun ja nöyryytyksen pelko hallitsee suurimman osan sosiaalista käyttäytymistä. Heidän mielipiteensä eivät nouse puhtaasta sydämestä, vaan he hakevat mielipiteillään hyväksyntää, eikä heitä voi siitä moittia. Kun joku onnistuu nousemaan tästä alennustilasta, herättää se heti katkeruutta ja ihailua. Ihmiset eivät voi hyväksyä sitä, että jollakin olisi todellista lahjakkuutta ja henkistä vahvuutta tuoda se esille; toisin sanoen ei olisi yhtä saamaton kuin muut.
 
Väittäisin siis, että mitään rajaa ei tarvitse vetää. Pitää vain olla tietoinen niistä mekanismeista jotka hallitsevat ihmisten välisiä suhteita, ja tehdä asiat juuri niin kuin itse kokee oikeaksi.
 
Niin. Vaikka alussa puhuinkin itsestäni, niin loppu on yleistä pohdintaa. Ei minulla ole itsestäni mitään suuria luuloja.
 
Pakko oli laittaa ettei juttua käsitetä lesoiluksi :)

no yleensä taiteessa raja menee siinä, että teemu mäki tappaa kissan videolla ja sanoo sen olevan taidetta.
musta se on ajattelematonta.

Ei biisin tekijä voi vaatia että kaikki sen kuulevat tietävät miksi se on tehty. Ja jos biisiä arvostellaan musiikillisesti ei lähtökohtia saa ottaa huomioon.
 
Toisinsanoen biisintekijän on itse päätettävä se raja ja ymmärtääkseni se raja on tapauskohtaisesti ihan eri paikoissa. Toisilla on paksu nahka ja toisilla taas ei.
 
EDIT: h puuttui