Yleistä keskustelua musiikista ›

Missä menee raja sille mistä asioista säveltää musiikkia tai tekee muuta taidetta. Jos tekee kappaleen jostain itselle todella arasta ja tärkeästä asiasta ja jotkut tulevat ja haukkuvat sen maahan, kannattaako sen uhalla tehdä asiasta julkinen teos? Kannattaako pistää oma mielenrauha ja peräti mielenterveys avoimeksi esille?
 
Sanotaan ääripää esimerkkinä vaikka että oma lapsi kuolee ja teet siitä sydänverellä kappaleen. Sitten tulee muutama ruudinkeksijä tai joku kriitikko ja sanoo että mitätöntä, turhaa, täysin naurettavaa pelleilyä.

Niin, tai Aleksis Kivi; eka tekee Seitsemän Veljestä, se haukuttiin pystyyn, kaveri vetäs ittensä kiikkuun ja kirjaa alettiin arvostaa.. huonoin mahdollinen kaava.
 
Edit: Ei muuten tainnu liittyä asiaan mitenkään?

Aika hyvä aihe. Ei vaan ole oikein sanottavaa, kun en pahemmin noita lyriikoita rustaile, varsinkaan omasta elämästä. Kun ei ole mitä kertoa, tällaista no-lifeä. :)

Jos motiivi tehdä musiikkia todella on em. esimerkkisi kaltainen, niin tuskinpa kriitikkojen sanomiset hetkauttavat suuntaan tai toiseen.
 
Toisaalta voi olla turhauttava kokemus, jos motiivit tai se, mitä haluat sanoa, ymmärretään väärin tai niitä ei ymmärretä lainkaan.

Missä menee raja sille mistä asioista säveltää musiikkia tai tekee muuta taidetta. Jos tekee kappaleen jostain itselle todella arasta ja tärkeästä asiasta ja jotkut tulevat ja haukkuvat sen maahan, kannattaako sen uhalla tehdä asiasta julkinen teos? Kannattaako pistää oma mielenrauha ja peräti mielenterveys avoimeksi esille?
 
Sanotaan ääripää esimerkkinä vaikka että oma lapsi kuolee ja teet siitä sydänverellä kappaleen. Sitten tulee muutama ruudinkeksijä tai joku kriitikko ja sanoo että mitätöntä, turhaa, täysin naurettavaa pelleilyä.
 
Varmasti ei kannata minkään kritiikin, joka kohdistuu nimenomaan siihen taiteelliseen puoleen, hyllyttää sitä teosta. Sen sijaan varmasti ainakin itse miettisin tällaisissa lapsen kuolema ym. jutuissa sitä, voiko joku mieltää sen esim. rahastukseksi, tuollaisien tarinoiden omaavista jutuista pyrkii usein tulemaan suurempiakin hittejä, niillä on jonkinlaista samaistumisarvoa ym.

Samalla voisi kysyä missä menee raja taiteen ja tekotaiteellisuuden välillä? Ja onko kaikki "taide" taidetta vai huijausta?

Toisaalta voi olla turhauttava kokemus, jos motiivit tai se, mitä haluat sanoa, ymmärretään väärin tai niitä ei ymmärretä lainkaan.
 
Turhauttavaa onkin juuri se, etteivät kaikki ihmiset käsitä sitä tuskan määrää mitä sisällä tuollaisen jälkeen on. Eivätkä ymmärrä sitä kuinka paljon sadistisen pahaa vahinkoa tekevät loukatessaan aran ja henkilökohtaisen asian tiimoilta.

Ehkä lopulta näin haavoittava asia on paras jättää julkaisematta? Koska osa ihmisistä on mitä on.

PS. Tämä ei sitten ole mitään omakohtaista tilitystä, vain pohdintaa.

Missä menee raja sille mistä asioista säveltää musiikkia tai tekee muuta taidetta
 
Ei sellaista rajaa olekaan, aivan mistä tahansa voi tehdä. Kysymys on ennemmin siitä, miten tekee. Joutsenlaulu on korni, oli aihe kuinka henkilökohtainen tahansa; samoin Levoton Tuhkimo. Ja Mikko Alatalo laulamassa Tears In Heavenia se vasta...
 
Sori. Ihan vakavasti puhuen, muutaman kerran on tullut sellainen raja itsellekin vastaan, jossa pitää lopettaa vaikka kuinka leppoisa ja asiellinenkin pilailu, tai huumorin kohteeksi joutunut tosikko joutuu rajan yli. Tästä on ystäväpiirissä joitakin tylyjä esimerkkejä, kun tieto on tullut liian myöhään.
 
Mutta kyllä kuolema kaikissa muodoissaan on mitä parhain laulun aihe.

Itsestään antamisen ja taiteensa tekemisen raja on siinä paljonko uskallat ja onko sulla todellista sanottavaa. Onko tarvetta sanoa? Kriitikot ja pilkkaajat seuraavat joka tapauksessa.
 
Se, joka haluaa olla hajuton ja mauton eikä halua tehdä asiaa sydänverellään, tekee mieluummin varmaankin kaupallista ja laskelmoiden. Hän sitten laskee että 51prossaa kriitikoista tykkäs ja tuumaa että hyvin menee ja hyvin myy. Jos ei myy niin eipä kukaan ainakaan loukkaantunut ja kritiikkikin oli vain lievää. Selvisinpä haavoitta.
 
Se joka tekee sydänverellään tekee juuri sen mitä sisäinen pakko ajaa tekemään. Miettimättä rahallista tulosta. Hänelle yksi ainut kriitikko saa luultavasti aikaan lääkitykseen erittäin suuren vahvennuksen ja kuitenkin syvän masennuksen.
 
Mikä sitten kannattaa? Uskoisin että kaikki suuri on tehty sisäisestä pakosta ja sydänverellä. Ehdoitta heittäytymällä. Se voi kannattaa koko ihmiskuntaa ajatellen. Kukaan ei tosin voi sanoa hintaa tuolle kannattavuudelle. Ei kulu- eikä hyötypuolelle.
 
Olemme erilaisia. Se näkyy niin taiteessa kuin täällä Mnetissä kirjoittamisessakin. Joku on varovainen ja mukava ja välttää konflikteja. Haluaa olla anonyymi ettei kukaan pääse haavoittamaan. Joku taas lataa koko sielunsa kirjoituksiinsa takki levällään kuvansa, henkilötietonsa, yhteystietonsa jne. kaikille kertoen.
 
Varovainen selviää kolhuitta ja lähes kaikki tykkää, kaikki ainakin hyväksyy eikä hylkimisreaktiota eikä suuria tunnekuohuja synny. Vereslihansa uhraava taas saa kritiikkiä. Hän herättää suurta ihastusta ja vihastusta. Vihastuneet eivät tunnettaan salaa ja hän saa vakavia kolhuja.
 
Varovaiselle nykyinen systeemi täällä on hyvä, itsensä kolhinut tykkäis systeeminlisäyksestä jossa vois kaikkein pahimmat ammattivittuilijat bannata etteivät enää lisää loukkaisi.
 
En kumpaakaan tyyppiä moiti. Totean vain että ovat erilaisia. Jokainen kohdallaan ratkaisee paljonko on valmis laittamaan peliin itsestään. Ajatteluun tietysti voi ottaa näkökannan että kumpi tyyppi kunkin lukijan mielestä tuo enemmän niin taiteeseen yleensä kuin tälle foorumillekkin.

Piti kirjoittaa jotain juuri tuollaista, mutta nyt se on tarpeetonta. Hyvin kiteytetty, kivi.

Ei sellaista rajaa olekaan, aivan mistä tahansa voi tehdä. Kysymys on ennemmin siitä, miten tekee. Joutsenlaulu on korni, oli aihe kuinka henkilökohtainen tahansa; samoin Levoton Tuhkimo. Ja Mikko Alatalo laulamassa Tears In Heavenia se vasta...
 
Ajattelin itse jotain samansuuntaista. Silloin kun liikutaan todella suurissa kysymyksissä tai todella henkilökohtaisissa asioissa, vaaditaan paljon taitoa tehdä asia hyvin. Pelkkä oma tuska ja ahdistus ei välttämättä kanna kuulijan korviin asti. Tahaton koomisuus tai ylidramatisointi voi vesittää vakavan aiheen.
 
Suurten kysymysten äärellä täytyy ehkä olla normaaliakin enemmän kieli keskellä suuta. Miten kertoa asiat taidolla ja tyylillä. Kuulijahan ei tunne tuskaa ennalta, vaan se fiilis välittyy vasta teoksesta itsestään.
 
Siinä ehkä erotellaan suuret säveltäjät ja sanoittajat keskinkertaisuuksista. Loistavia taideteoksia on läpi historian syntynyt suurista henkilökohtaisista tragedioista.
 
Ja myös teoksia, jotka aiheuttavat parhaimmillaankin vain kurkkua kuristavaa myötähäpeää, kun ei kehtaa tylysti teilatakaan toisten tosissaan tuottamia säälityksiä.
 
Hypoteettisesti: Itse varmaankin tekisin teoksen pois alta. Voihan siinä olla terapeuttinenkin vaikutus. Mutta vasta ajan päästä ja tunnekuohujen hiukan laimennuttua kaivaisin sen uudestaan esiin ja arvioisin kuivemmin silmin ja järjellisin mielin, että olisiko levitykseen.

Pojat laskelmoi. Mä ymmärsin kysymyksen niin että kannattaako tehdä itselle kipeästä asiasta julkista esitystä kun sen kuitenkin joku mollaa. Eli pohdintaa että kestänkö kritiikin ja kannattaako tehdä kun olis polttava tarve mutta ehkä ei kestä kevyttäkään teilaamista. Haavoittaako liikaa?
 
Kyse ei mielestäni ole tekijöistä: onko hyvä aihe, tai että missä vaiheessa olis yleisö otollinen ja itsellä sopiva vire.

Yleensä rehellisyydellä saavuttaa paljon suurempaa arvostusta kuin semmoisella asenteella että laskelmoi että tykkääköhän ne jos teen näin. Minä ainakin tekisin semmoisen henkilökohtaisen teoksen jos tuntuisi että se pitää tehdä. Jos joku ottaisi asiakseen nälviä sitä sen henkilökohtaisuuden vuoksi niin entä sitten. Enpä minä semmoisten nälvijöiden arvostusta kaipaakaan.
 
Toki henkilökohtainenkin teos voi olla huono ja helposti voi käydä niin että liian henkilökohtainen tekele ei millään tavalla aukene muille eivätkä toiset yksinkertaisesti ymmärrä mistä on kyse.
 
Mutta sanoisin kyllä että henkilökohtaisuus antaa hyvän säväyksen mille tahansa teokselle. Toisaalta minä ja moni muukin on kokenut syvän henkilökohtaisesti jonkun teoksen mikä on ollut tekijälleen pelkkä välityö ja hutaisu mutta minä olen kokenut sen sitten omien kokemusteni ja arvojeni pohjalta.
 
Jännittäviä kysymyksiä, tästä voisi varmasti jauhaa loputtomiin.

Kyse ei mielestäni ole tekijöistä: onko hyvä aihe, tai että missä vaiheessa olis yleisö otollinen ja itsellä sopiva vire.
 
Kyse on siitä, tuleeko hyvä kappale. Kolmen läheisen ihmisen kuolema on purkautunut musiikiksi ja tekstiksi heti kun uutisen olen kuullut, eikä niissä biiseissä ole mitään kornia tai pateettista. Muutama muu kuolintapaus on vaikuttanut pidemmällä aikavälillä valmisteilla olevaan tekstiin. Kaikki ovat ylittäneet kaupallisen julkaisukynnyksen.
 
Jos joku muistaa Mark Twainilta, oliko se nyt Huckleberry Finnin seikkailuissa" sen tytön joka kirjoitti muistorunoja edesmenneistä, niin tää ei oo sitä. Onpahan sovitustyötä, tavallaan kiitollisuutta siitä, että itse saa elää vaikka kavereita kuolee ympäriltä aivan liian usein.
 
Keskeltä aihetta: taustalla soi Tulenkantajien "Päivän parhaat sivut". Se on hyvä.

Kyse on siitä, tuleeko hyvä kappale. .
 
Eipäkun siitä että uskallanko panna itseni likoon. Onko aihe tekijälleen liian tulenarka. Siitä kappaleesta tulee just se mikä tulee ja siihen on ladattu henkilökohtainen, rankka tunne. On sivuseikka tuliko hyvä, huono, kaupallinen tai jotain muuta. Sen aika ratkaisee.

No, nyt tulee vuodatusta!
 
Jotenkin tämä asia liippa aika läheltä koko suomalaista keskustelukulttuuria. Kun joku sanoo mielipiteensä, kertoo tunteistaan tai tekee vaikka sen laulun henkilökohtaisesta tragediasta sillä kuuluisalla sydänverellään, löytyy aika usein joku mainittu ruudinkeksijä tai intellektuelli, joka heittää jonkun loukkaavan ja mauttoman kommentin. Ja sanoo päälle, että älä puhu, jos et kestä palautetta. Se on kai näitten loanheittäjien elinehto: ei tunne olevansa elossa jollei sano pahasti??
Tahdon vain sanoa, että mulle tuollainen sielunliikehdintä on outo alue. En ymmärrä, yksinkertainen kun olen, mikä alentavissa ja tahallisen ilkeissä kommenteissa saa sanojassaan aikaan mielihyvää. En siis ymmärrä sitä logiikkaa. Luulisi, että kun toiselle sanoo oikein mojovan kiitoksen tai kehun (tietenkin vain jos on aihetta), tulee itsellekin vähän sellanen "oon aika hyvä tyyppi"-olo.
 
Joku saattaapi nyt sanoa, että kyllä taiteilijan pitää kestää kritiikkiä. Siitä mä olen ihan samaa mieltä. Kritiikkiä pitää oppia kestämään. Siinä mun kokemuksen mukaan auttaa se, kun itse tietää, mitä tekee ja itse pitää tekemisiään tärkeänä.
Jos joku kritisoi mun musiikillisia tekemisiäni asiallisesti, mä tutkin paatin ja mietin tykönäni, onko aihetta toimia toisin vai ei. Joskus asiallinen, negatiivinen kritiikki on vaan hyvästä - ainakin mulle on ollut.
 
Mutta mä luulen, että ongelman ydin on siinä, mitä kukakin kritiikillä ymmärtää ja minkälainen itsetunto arvostelijalla itsellään on.
 
Lainaan sivistyssanakirjaa:
kritiikki
1 arviointi, tarkastelu, lausunto
2 moite, syytös, kielteinen arvostelu
 
Onko siis kritiikkiä se, että sanoo "musta tää on ihan p*skaa, tosi syvältä"? Ei ole, sanon minä. Se ei ole edes keskustelua. Se on loukkaamista ilman kritiikin häivää ja sanojan motiivit voidaan asettaa vähintäänkin kyseenalaisiksi!
Ja kunnon keskusteluun ja kritiikkiin kuuluu musta myös olennaisena osana perustelut.
 
Ei, en ole pyhimys, vaikka siltä vaikutankin!!;D
Mutta joku roti se tässäkin asiassa pitää olla. Ei muuta ku kunnon kritiikkiä peliin ja keskustelua kehiin!
 
Toivottavasti kukaan mnettiläisistä ei ole jättänyt laulujaan laulamatta sen takia, että joku huonolla itsetunnolla isketty besserwisser on avannut sanaisen arkkunsa ja sanonut ne kolme ilkeää sanaa, jotka osaa...
 
Vanha klisee pitää kyllä paikkansa: suurinta rohkeutta on näyttää pelkonsa. Taiteessa varsinkin.
 
Ugh, olen puhunut;D, oletteko te nukahtaneet?

Ähh!
 
Tuota ketjua uudestaan lukiessa tajusin, että multahan katosi pointti kokonaan matkalle. Sotkeuduin omiin spekulaatioihin omasta ajatusmaailmasta ja toimintatavoista, kun kyse oli aivan muusta. Anteeksi.
 
Eli totta helvetissä asia on niin yksinkertainen, jotta jos sydämestään ja rehellisesti tekee ja seisoo itse asian takana milloin tekee ja miloin julkaisee ja missä järjestyksessä milloinkaan tekee mitään koskaan.
 
Tuollaisessa tilanteessa on itse herkkä kritiikille, mutta paskapäisen haukkumisen ei saisi antaa masentaa. Se on varmaa, että aina joku lässyttäjä löytyy.
 
On sitten itsesä kiinni kuinka turvaa selustansa vai sukeltaako rohkeasti tuntemattomaan. Minä olen arka ja olevinaan itsekriittinen. Totuus vain taitaakin olla, että pelkään kuitenkin enemmän muiden kritiikkiä.
 
Joku toinen ei pelkää. Ja se on parempi kun ei pelkää.

Mutta kuten aikaisemmin analysoitu, tunnustan olevani itseä suojeleva anonyyminä pysyttelevä joo-joo-mies. Ja tämä olisi minun toimintatapani, enkä ymmärrä sitä laskelmoivana.
 
Oikeassa oot. Ei olisi pitänyt yhdistää laskelmointia tuohon tyyppiin. Kovasti tiedän että se ei pidä paikkaansa.
 
Mukavia, ystävällisiä, sosiaalisia jne. joo-joo-miehiä tarvitaan ehdottomasti. En näe sitä missään nimessä huonona luonteenpiirteenä. Kuka meidät äkkiväärät töksäyttelijät saa takaisin sopuun ja ruotuun jos ei teitä olisi. Tarkoitus tietysti oli todeta että olemme erilaisia. Joku sanoo sitä erilaisuutta rikkaudeksikin.
 
Eikä yhtään haittaa vaikka biisistä tulisi hyväkin. Siihenhän soittaja aina pyrkii. Tuli vaan taas niin tunteet pintaan että paskaako biisistä kunhan uskalsin ja sain kipeän asian ulos. Mä toimin näin ja saan siitä tavasta kyllä mielestäni ihan riittävästi turpaani. Se on kuitenkin mulle ainut tapa toimia. Kaikki tai ei mitään. Enkä jaksa siitä itselleni enää näillä vuosilla vihainen olla.

Jami: Mikä sitten kannattaa? Uskoisin että kaikki suuri on tehty sisäisestä pakosta ja sydänverellä. Ehdoitta heittäytymällä. Se voi kannattaa koko ihmiskuntaa ajatellen.
 
Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus moni puolin. Lainasin vaan tuo yhden kohdan, jossa itse näkisin mielelläni myös sanat "halu" ja "tarve", jotka uskon kyllä näkeväni rivien välistä kirjoituksessasi.