Yleistä keskustelua musiikista ›

Muutaman mainitakseni...
 
Nirvana
Cobainin ääni ja hyvät lyriikat. Energinen soitto ja melodiat.
 
The White Stripes
Jack Whiten ääni. Ei siinä tekniikkaa tarvita, kunhan vedetään ja vedetään tunteella. Äänen särkymiset ja nuotin vierestä menemisetkään ei haittaa ja laulamisesta paistaa sellainen poikamainen innostuneisuus ja vilpitön ilo musiikin esittämiseen.
 
System of a Down
Tästä on hankala päättää mikä tässä olisi erityisen hyvää, mutta varmaankin biisien monipuolisuus. Biisin sisälläkin saattaa tunnelmat kääntyä aivan päälaelleen.
 
Nick Cave & the Bad Seeds
Tarinankerronta ja miten se on toteutettu usein melko minimalistisella mutta vangitsevalla äänimaailmalla ja hämyisellä tunnelmalla. Cave kertoo tarinan niin elävästi, että miestä voi tarinankertojana verrata elokuvaohjaajaan.
 
Maija Vilkkumaa
Maijan ääni ja arkisilla sanakäänteillä kyllästetyt, mutta nokkelat sanat. Mutta Maijan ääni varsinkin, se se tuo kylmiä väreitä.
 
No juu, tulihan siinä jo viisi. Jätetäänpä siihen.

The White Stripes
Jack Whiten ääni. Ei siinä tekniikkaa tarvita, kunhan vedetään ja vedetään tunteella. Äänen särkymiset ja nuotin vierestä menemisetkään ei haittaa ja laulamisesta paistaa sellainen poikamainen innostuneisuus ja vilpitön ilo musiikin esittämiseen.
 
Hyvin kuvattu, livenäkin suuri osa kaksikon charmista perustuu tuohon vilpittömään, lapsenomaiseen riemuun, mutta myös tinkimättömään asenteeseen, intensiteetti on satarosenttinen.

Judas Priest.
 
Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että kun Halfordin falsetti räjäyttää ensin paskat housuun ja sen jälkeen Tipton/Downing-kaksikko kirmauttaa tuplakitaroin mitä messevimpiä riffejä ja sooloja, on metallinen euforia enemmän kuin lähellä. Bändin lyriikat eivät edes yritä olla enempää kuin mitä ne ovat, vaan "ylpeää roskaa", kuten Soundissakin sanottiin. En voisi edes kuvitella Priestille mitään sen syvällisempiä maailmanparannustekstejä, mutta nämä rokkaamisesta ja moottoriurheilusta kertovat biisit sopivat bändille kuin kapteeni nahkalaivaan. Parempaa ajelumusiikkiakaan ei ole olemassa: Heading on to the Highway, Freewheel Burning ja Ram It Down suorastaan vaativat hyppäämään rattiin ja hankkimaan ylinopeussakot. Poliisiauton tullessa sireenit huutaen perään voikin sitten laittaa soimaan Breaking the Law:n.
 
Yksikään muu bändi ei ole näin iloiten levittänyt nahan ja heavy metallin ilosanomaa yli kolmeakymmentä vuotta. Rock Hard, Ride Free!

Camel
 
Kaiken musiikillisen/ei-musiikillisen sarkasmin ja kieroilun keskellä on piristävää kuunnella kursailematonta musiikkia, joka ei (tuotantoa tarkemmin tarkastellessa) ole pelännyt naurunalaiseksi(kaan) joutumista, eikä tinkinyt musiikillisista arvoista.
 
Tom Waitsistakin voisi jotain sanoa, mutta lopulta kuitenkin itselleni siinä on paketissa melko lailla kaikki, mitä musiikkinälkäni vaatii tyydyttyäkseen... ja itse asiassa vielä vähän enemmän, koska (etenkin) lyyrisellä puolella on vielä reilusti koluttavaa ja jo tähän mennessä sinne sukeltamisen myötä on löytänyt itsensä useaan otteeseen kaivelemasta perin hämäriä asioita. Tämän miehen ympärillä on melkoinen verkosto.
 
Ei tämän korkealentoisempaa tällä kertaa.

Helmet
 
+"Laulu" ja fiilis.
+Yksinkertaisia ja iskeviä riffejä epästandardilla toteuksella.
+Virvelisoundi Betty-levyllä.
+Tekivät hyviä biisejä leffoihin.
 
Kuunnelkaa vaikka tästä Johnny Mnemonicin soundtrackilta "Complete"-biisi: http://www.kuritus.com/helmet-complete.wma

The Hellacopters
 
- Stringsin ja Nicken uskomaton kitarointi ja koko bändin pelaaminen yhteen. Kaikki täydentävät loistavasti toisiaan
- Nicken mahtava lauluääni ja laulumelodiat
- Yksinkertaisesti maailman rokkaavimmat riffit ja soolot
- Se meininki
 
The Smashing Pumpkins
- Bändi, jolla on biisejä laidasta laitaan. Niistä löytyy kauneutta ja surullisuutta, toisaalta hyvää fiilistä, toisaalta sellasta armotonta ärsytyksen tunnetta.. Billyn ääni on loistava. Siitä joko pitää tai ei, itse "opin" pitämään ajan kanssa. Bändillä on mahtavia melodioita ja sanoituksia, jotka olisi ollut hieno keksiä itse. Superbändi.

Grandaddy
 
Partainen ruma mies flannelipaidassa ja rekkakuskin lippalakissa nojaa vanhaan roudarinteipillä paikkailtuun analogisyntsaan. Mies laulaa Youngmaisella falsetilla miten kaikki kaunis on kaukana mutta silti huomenna asiat ovat paremmin. Muu yhtye komppaa ja on myös niin ruma, että silmiin koskee. Taivaallisen herkkä ja kaunis rujo musiikki täyttää universumin.

Sigur Rós: Pienillä eleillä saadaan luotua rauhoittavia äänimaisemia ja minimalistisuus tekee musiikista helposti lähestyttävää, mutta samalla tunnelma ja tyyli on niin vahva, että tunnereaktio on varma.
 
Maj Karma: Raastavat kitarariffit, jotka eivät juurikaan svengaa, mutta jotka rullaavat, yhdistettynä pirteään mutta synkkään kokonaisuuteen ja ennenkaikkea Ylpön naseviin sanoituksiin ja miellyttävän ylimieliseen tapaa esittää ne luovat helvetinmoisen lauseen, josta ei enää ota selvää, mutta jonka pointtina pohjimmiltaan oli kehua linjakkuutta, sanoituksia, esiintymistä ja raivoa.
 
Ulver: Yhtye, joka pitää kuulijan koko ajan varpaillaan ja vaikka musiikki, etenkään laulupuoli, ei aina osukaan sataprosenttisesti korvaan, se osuu sydämeen ja tietynlainen ristiriitaisuus ja kierous kiehtoo ja luo turvallisen turvattomuuden tunteen.

Kingston Wall.
Kaikki soittajat loistavia, soittavat vieläpä täydellisesti yhteen. Sanoitukset ja tunnelmat mahtavia.
 
Tom Waits.
Musiikkia, jota ei harjoitella, silti kuulostaa huomattavasti paremmalta kuin huippukuntoon viilatut yhtyeet. Waitsin ääni on hienoimpia lauluääniä(!). Onnistuu tekemään peikkoäänellään balladeistakin kaksinverroin koskettavampia, ensin on öristy muutama biisi maailman pahuudesta ja sitten tulee joku "all the world is green"-tyylinen kaunis kappale, hempeämmällä peikkoäänellä. Waits tekee äärimmäisen rankkaa heviä ilman särökitaroita ja tuplabasareita.
Oman tiensä kulkia, muttei tippaakaan wannabe-erilainen.

Judas Priest.
 
Kyllä se on kuulkaa sillä tavalla, että kun Halfordin falsetti räjäyttää ensin paskat housuun ja sen jälkeen Tipton/Downing-kaksikko kirmauttaa tuplakitaroin mitä messevimpiä riffejä ja sooloja, on metallinen euforia enemmän kuin lähellä. Bändin lyriikat eivät edes yritä olla enempää kuin mitä ne ovat, vaan "ylpeää roskaa", kuten Soundissakin sanottiin. En voisi edes kuvitella Priestille mitään sen syvällisempiä maailmanparannustekstejä, mutta nämä rokkaamisesta ja moottoriurheilusta kertovat biisit sopivat bändille kuin kapteeni nahkalaivaan. Parempaa ajelumusiikkiakaan ei ole olemassa: Heading on to the Highway, Freewheel Burning ja Ram It Down suorastaan vaativat hyppäämään rattiin ja hankkimaan ylinopeussakot. Poliisiauton tullessa sireenit huutaen perään voikin sitten laittaa soimaan Breaking the Law:n.
 
Yksikään muu bändi ei ole näin iloiten levittänyt nahan ja heavy metallin ilosanomaa yli kolmeakymmentä vuotta. Rock Hard, Ride Free!
 
Tämä hyvä. Saat plussan, kun säästit minulta kirjoittamisen vaivan.

Stray Cats
 
Svengaava rytmiryhmä ja mestarillinen kitaristi, joka on myös laulajana loistava. Brian Setzerin ansiosta aloin soittaa kitaraa. Hienoja melodioita ja sanoituksetkin ovat suurimmalta osalta varsin vakuuttavia, toisin kuin rockabillybändeillä yleensä. Liven tuntu levyilläkin.

Big Star
 
-Kauniin koskettavat melodiat jostain duurin ja mollin välitilasta yhdistettynä rouheaan meininkiin.
 
-Hienot sävellykset, sovitukset ja soundit
 
-Herkkyys
 
Samat pätee oikeastaan myös Posiesiin ja Teenage Fanclubiin.

Bruce Springsteen
 
Olin viidennellä luokalla kun englanninkielen opettaja antoi tehtäväksi kääntää Wreck on the Highway biisin sanat. Vaikkakin olin pikkupoika, sanoitukset tekivät syvän vaikutuksen. Pystyin heti kuvittelemaan laulun tapahtumat silmissäni. Laulun dramaattiset tapahtumat, sekä kertojan ajatukset laulun lopussa nitoutuvat yhteen ja pystyin samaistumaan henkilöön joka makaa vuoteella rakkaansa vieressä, kiitollisena siitä että itsellä ja hänellä kaikki on hyvin. Biisi joka saa minut liikuttumaan aina.
Vuosia myöhemmin Human Touch levyn ilmestyessä levy kolahti vahingossa Fazerin musiikkikerhon kuukauden äänitteenä postilaatikosta. Päätin kuunnella levyn ja ihastuin siihen samantein. Ja tämä oli sitä aikaa kun maailman tärkeimmät asiat olivat Metallica ja Sepultura.
Pikkuhiljaa aloin keräämään enemmän levyjä, enkä koskaan pettynyt yhteenkään.
Musiikillisesti varsin yksinkertaiset, mutta tunnelmalliset ja tarttuvat biisit eivät ole vielä vuosienkaan jälkeen alkaneet kyllästyttämään, eivät edes ne eniten radiossa soineet. Myöhemmällä iällä kun elämänkokemusta on kertynyt hieman enemmän, monien tekstien elämän maku on vain alkanut maistumaan paremmalta. Laulujen tavisten elämää kuvaavat sanoitukset saavat itseni samaistumaan henkilöihin ja tapahtumiin. Myöskin monien biisien hyvin melankoliset tekstit uppoavat omaan melankoliaan taipuvaan mieleeni.
Songs kirja, johon on kasattu kaikki Brucen tekstit on ollut paljon käytössä, tekstejä voi lukea kuin tarinoita, eikä ne tarvitse välttämättä musiikkia taustalleen.

Tässäpä pari henk.koht. suosikkiani.
 
Slayer
 
Kun elämä potkii niin laitetaan Slayeri soimaan ja annetaan agressioiden virrata itsestään ja liittyä kaoottiseen soolojen riffien ja huutojen sekameteliin jollaista ei ole toista. Yhtyeen musiikissa on viimeistä tuplabasari-iskua myöten täyttä agressiota, ja hyvän musiikinhan on tarkoitus välittää jotain tunteista. Kaikki soittajat sopivat myös yhtyeeseen paremmin kuin pitti Slayerin keikalle.
 
Steve Vai
 
Varsinkin kahdelta ensimmäiseltä levyltä löytyvät kappaleet ovat täydellinen sekoitus mahtipontisuutta, huumoria, tilua, flegmaattisuutta ja vaivattomuuden tuntua soitossa höystettynä swengillä syntyy keitos joka on mahtsvuutta paineaalloiksi mutettuna.

Kiss
 
Tässä bändissä vain on sitä jotain mitä muissa ei ole. Onko se meikit? No se on yksi osa. Onko se lavashow? No sekin on yksi osa. Mutta se kaikista suurin osa Kissin viehätystä on ehdottomasti se musiikki. Joskus jostain luin että mahdollisimman yksitoikkoista ja yksioikoista hard rockia. Hevon paskat! Kuunnelkaa "I Confess". Kuunnelkaa "Black Diamond". Kuunnelkaa "A World Without Heroes". Ne ovat kaukana yksitoikkoisesta. Tosiasia on, että Kiss on aina ollut yksi monipuolisimmista yhtyeistä rockin historiassa, löytyy rock-osasto (Hotter Than Hell esimerkiksi), löytyy balladeita(Beth), progevaikutteita (The Elder), metallivaikutteita(Revenge), grungeosastoa(Carnival Of Souls) ja pop-vaikutteita (Unmasked). Niin ja mikään biisi ei saa persettä ylös penkistä yhtä tehokkaasti kuin "Rock And Roll All Nite" tai "Detroit Rock City" tai "Let Me Go Rock And Roll". Tähän musiikkiin kun lisätään bändin naamiot ja räjähtävä lavashow niin saadaan yksi rock-historian ehdottomasti ainutlaatuisimmista bändeistä.
 
ROCK AND ROLL ALL NITE, PARTY EVERY DAY!!!

Stray Cats
 
Svengaava rytmiryhmä ja mestarillinen kitaristi, joka on myös laulajana loistava. Brian Setzerin ansiosta aloin soittaa kitaraa. Hienoja melodioita ja sanoituksetkin ovat suurimmalta osalta varsin vakuuttavia, toisin kuin rockabillybändeillä yleensä. Liven tuntu levyilläkin.
 
Komppaan. Muistan vieläkin sen kananliha/kylmät väreet -reaktion kun kuulin Runaway Boysin ensi kertaa radiosta. Heitin siinä paikassa palttoon päälle ja säntäsin levykauppaan, kaksi viikkoa etuajassa, ei ollut single vielä rantautunut kuin Rockradioon... Eikä ollut yhden hitin ihme tämä trio, kestänyt myös erittäin hyvin aikaa.

The Hellacopters
 
- Stringsin ja Nicken uskomaton kitarointi ja koko bändin pelaaminen yhteen. Kaikki täydentävät loistavasti toisiaan
- Nicken mahtava lauluääni ja laulumelodiat
- Yksinkertaisesti maailman rokkaavimmat riffit ja soolot
- Se meininki
 
eipä tohon paljon muuta voi lisätä.
 
The Mars Volta
 
LEvyjen ja biisien aukenemisessa kestää tajuttoman kauan, jonka takia joka kuuntelukerralla biiseistä löytää uusia juttuja. Se on semmonen juttu, jota ei ainakaan minun kohdallani ole tapahtunut muiden bändien kanssa.
Lisäksi laulajan ääni ja rumpalin kovetut jutut miellyttävät.

Julee Cruise.
 
Kun laittaa Juleen levyn soittimeen, koko ympäröivä maailma saa ylleen davidlynchiaanisen, sinisen samettiverhon ja iho nousee kauttaaltaan kananlihalle. Badalamenti/Lynch -kaksikon rakentelemilla biiseillä on toki osansa tässä magiassa, mutta niinkin upeat kipaleet olisivat vain kalpeita varjoja itsestään ilman Juleen Ääntä ja Tulkintaa. Hänen laulussaan on niin valtava läsnäolon tuntu, että moiseen yltävät vain todella harvat. "Ylimaallinen" lienee adjektiivi, joka soveltuu parhaiten käytettäväksi tässä yhteydessä.
 
Joskus tapasin ihmetellä, miten ihmeessä naispuoliset lajitoverit voivat ihastua niin päättömästi muusikoihin, joita he eivät ole koskaan edes tavanneet. Tutustuttuani Julee Cruisen tuotantoon ymmärrän heitä paljon paremmin.

Larry and the Lefthanded / And the Lefthanded
 
Niin suureelliselta kuin tämä kuulostaakin niin nämä ryökäleet ovat menneet ja vanginneet kotikaupunkini sielun kahdelle ekalle levylleen. Kun olin aikoinani ensin n. puoli ja sitten vajaan vuoden muilla mailla vierahilla, Diabolika ja Quantum Rider lievittivät koti-ikävää. Sittemmin luinkin This Is U.S.A. -kirjasta että ko. lätyt todellakin ovat Helsingin inspiroimia! Helsinki Nocturne on yksi kauneimpia kappaleita jonka tiedän.
 
In the Kingdom of Shadows kolisee myös, ja kovaa.
 
Miksi? Vaikea eritellä, se on vaan se vanha tuttu kananliha/kylmät väreet/pörhistyvät käsivarsikarvat ja niskavillat -juttu.
 
EDIT: Kuuntelin eilen illalla pitkästä aikaa parhaita paloja kultakin levyltä ja päädyin kuuntelemaan ne lähes kokonaan.