Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Tunti sitten kolahti Ghosts of Loss postiluukusta ja nyt on kuuntelu menossa noin puolessa välissä, kunhan totaalisen pelokkaista alkujännitteistä pääsi ensin eroon ja sai levyn ylipäänä soittimeen.
 
Materiaali vaikuttaisi olevan sitä ehtaa itseään, mutta astetta vaikeammassa ja monivivahteisemmassa muodossa, kuten jo parista aiemmasta kappaleesta sai ymmärtää. Nyt on ihan yhtä hyvin mahdollista, että tämä on selkeästi The Morning Never Camea parempi tai astetta tasaisempi. Se selviää vasta monen, monen, monen ja monen kuuntelun jälkeen, mutta motivaation puutetta ei ainakaan tarvitse pelätä, nappailee jo nyt sen verran.
 
Palataan asiaan.
 
(EDIT)
 
Albumi on pian kaksi kertaa kuunneltuna ja oli melkeinpä ensimmäisellä kerralla selvää, että Swallow The Sun jatkaa loistavaa linjaansa erinomaisesti uudistuen ja loisteliaasti parhaimmat aineksensa säilyttäen sekä niitä kehittäen. Jo tässä vaiheessa uskallan sanoa, että Ghosts of Loss tulee kuulumaan vuoden parhaimpien kotimaisien albumien joukkoon ja jos tämä kasvaa tätä vauhtia, niin se tulee olemaan myös se paras.
 
Jotta ei nyt ihan tyhjä hehkutus tulisi, niin toteanpa tuntevani albumin olevan paljon rikkaampi kuin edeltäjänsä, joka oli sekin erittäin hyvä. Jollakin tapaa Ghosts of Loss ei ole ihan niin itsestäänselvä, vaan sitä jylhää misantropiaa löytyy ihan joka tasolta koko ajan ja mielenkiintoista tarttumapintaa löytyy jatkuvasti useilta eri tasoilta. Tehokeinot ovat laajentuneet, mahtipontisuus yhdistyy murhaavasti melankoliaan ja teräaseet on jälleen kerran pantava piiloon, tai muuten alkaa viiltely.
 
Erinomaisen surkeaa!