Yleistä keskustelua musiikista ›

Yritetäänpä positiviiselta pohjalta. Mikä erityisesti viehättää jossakin artistissa/bändissä? Perusteluita, kiitos. Eriävät mielipiteet muihin ketjuihin, kiitän.
 
Afghan Whigs
 
On oikeastaan vaikea sanoa, minkä vuoksi pidän kovin Afghan Whigs-laulu ja soitinyhtyeestä. Se soittaa periaatteessa aika tavanomaista rock/poppia. Se, mikä erottaa Afghan Whigsin muista yhtyeistä, on tunne. Greg Dullin intohimoinen laulu ja kursailemattomat tekstit kolkosta maailmasta, jossa naiset ovat hankalia ja alkoholi on liian lähellä, puhuttelevat tälläistä keski-ikäistä jässikkää jollakin selittämättömällä tavalla. Saman tekee bändi yksinkertainen, mutta tiukka ja intensiivinen soitto, joka herättää tunteita puoleen tai toiseen joka kerralla, varsinkin jos malttaa kuunnella sellaisia mestariteoksia kuin Gentlemen, 1965 tai Black Love ilman muita oheistoimintoja. Ei kitarasooloja, ei turhia soitinvälikkeitä, vain tunne, joka pitää otteessaan.

Wild Angels.
 
Brittiläinen rockabilly-revival -bändi, joka aloitti uransa jo 60-luvulla, ja jossa on todellista rock`n rollin energiaa! Wild Angels on aina tehnyt tiukkoja ja todella rankkoja versioita wanhoista rokeista pianon ja fonin säestyksellä. Ei todellakaan mitään näkkileipäkamaa, vaan kunnon runttausta! Jo katsomalla kuvia bändin jäsenistä tajuaa, että tässä eivät ole kiiltokuvapojat tai studiomuusikot asialla, vaan homman nimi on Aito ja Alkuperäinen Rokkenroll. Meininki muistuttaa kovimmillaan bändiä, jossa olisivat mukana itse Little Richard ja Jerry Lee Lewis! Wild Angels pyyhkii lattiat Crazy Cavaneilla sun muilla mennen tullen. Sitäpaitsi Enkelit ovat myös osa Suomi-rokkenrollin historiaa. Ollessaan Suomenkiertueella rockabillyn kulta-aikoina, he levyttivät albumin suomalaiselle levy-yhtiölle. Pianomies Bill Kingstonin liidaama Wild Angels on bändi, joka pitää perinteet kunniassa ja jolla on se kuuluisa asenne kohdillaan.

Hurriganes
 
Yksinkertaisesti siitä tinkimättömyydestä ja hyvästä musasta. Ja Järvinenhän on kunkku, tietty. Ja se kokoonpano:
 
Remu: Näytti suunnan, jota noudatettiin. Bändin sielu, rahasto, markkinointimies, manageri ja ammattiliitto samassa jätkässä.
 
Cisse: Sukkiaan myöten sitä, miltä bändi näytti. Ehdoton showmies vailla vertaa. Del Monte- katsupin pahin vihollinen.
 
Albert: Sytkärin kihahdusta myöten sitä, miltä bändi kuulosti. Loistava kitaristi. Koskenkorvan ja Lucky Striken pahin vihollinen.
 
Ile: Kulmakarvojaan myöten sitä, mistä tytöt tykkäsivät. Omilla kausillaan bändi kuulosti häneltä. Showmies henkeen ja vereen.
 
Janne: Jos bändi olisi ollut kokonaan yhtä Studio, kuin hän, siitä pitäisivät ammattilaiset. Hyvä soittaja.

Queen.
 
Loistava, omaperäinen rock-yhtye, ja etenkin 70-luvun tuotanto iskee todella lujaa vaihtelevuudellaan ja kokeiluillaan. Bändissä lauloi yksi kaikkien aikojen tiukimmista rock-keulahahmoista, jonka voimakas, omaperäinen ääni ja uskomaton taito ottaa yleisö haltuunsa live-tilanteissa olivat aivan omaa luokkaansa! Omaan fanittamiseeni liittyy myös Brian May, jota kutsun idolikseni.(se tosin taitaa näkyä nicknamessakin). Rytmiryhmä myös erittäin paikallaan, etenkin Deacon iskee nokkelilla kuvioillaan. Vaikka pidänkin eniten 70-luvun kokeilunhaluisesta ja monipuolisesta tuotannosta, joka sisältää niin rajumpaa rokkia(Seven seas of Rhye, Here I Am) kuin letkeää fiilistelyäkin (Killer Queen, Lazing on a sunday afternoon)sekä muita kokeiluja, niin myös 80-luvun popimmalla tuotannolla on hetkensä ja eroaa selkeästi muusta aikakautensa tuotannosta. Kaikista levyistä tuntuisi löytyvän se Queen-leima, jota kukaan muu ei ole pystynyt jäljittelemään. Omasta mielestäni bändi edustaa parhainta parhautta.

Eels.
 
Vaikka olenkin todella myöhäisherännäinen bändin (ja E:n) uskomattoman tuotannon suhteen, niin sitäkin suuremmalla kiihkolla on tullut langettua tämän pauloihin. Kiitos kaikesta lankeaa Muusikoiden.netille. Ilman teitä (tiedätte keitä olette) tämä olisi ehkä jäänyt vain kuriositeetiksi mieleni syövereihin. Kiitos.
 
Herra Everett onnistuu koskettamaan sieluni kieliä tavalla, jota monet muut eivät osaa. Rankkuutta, herkkyyttä, monimerkityksellisyyttä, yksinkertaisuutta, sielukkuutta, itsesääliä ja -ironiaa sopivissa suhteissa upotettuna sellaisiin sävelmiin ja sovitusratkaisuihin joita tulee vain ällisteltyä, että mistä ihmeestä ne nyt tuon kehittelivät. Harvassa ovat ne muiden levyt joita kuunnellessa tulee itkettyä ja naurettua peräjälkeen.
 
Hassua (tai sitten ei) että eräs naispuolinen ystäväni (hieman yli 50-vuotias) totesi Electro-Shock Bluesia kuunneltuaan (ostin sen hänelle lahjaksi), että tämä on kaunista, mutta ehkä hiukan miehekästä hänelle. Tosin suunnitteli kyllä uusimman levyn hankkimista ja sanoi ymmärtävänsä kyllä mikä siinä minuun vetoaa. Ja hän kuuntelee myös ns. raskasta rokkia, joka hänen mielestään on aika kevyttä kauraa ko. levyn rinnalla.
 
Siis hyvät ihmiset, tehkää itsellenne palvelus ja päästäkää Eels elämäänne. Olen itsekin vasta alle vuoden ollut tällä tiellä eikä ole tarvinnut neljän tien risteystä etsiä päästäkseen muualle. Tästä porukasta on vaikka kokonaiseen eritasoliittymien multilaajentumaan.
 
Loppuun vielä tahdon lisätä lempivärssyni uusimman levyn viimeisestä biisistä ("Things The Grandchildren Should Know"). Hyvin merkityksellinen itselleni.
 
I'm turning out just like my father
Though i swore i never would
Now i can say that i have a love for him
I never really understood
What it must have been like for him
Living inside his head
 
I feel like he's here with me now
Even though he's dead
 
Kiitos ja anteeksi.

Nirvana
 
Kurt Cobainin hienot lyriikat(esimerkiksi Serve the Servantsin itseironinen ensimmäinen säkeistö*), omaperäinen laulutyyli sekä yksinkertaiset kitarariffit. Eikä sovi unohtaa Novoselicin hienoa bassottelua tai Grohlin omaperäistä ja raivokasta rummutusta.
 
*Teenage angst has paid off well
Now I?m bored and old
Self-appointed judges judge
More than they have sold

Jimi Hendrix Experience
 
Paras. Jimin musiikin merkitys on omakohtaisesti yksinkertaisesti mittaamaton. Loistavaa soitantoa, valtavasti hienoja ja upeita kappaleita. Mahtava meininki. Tätä jaksaa aina kuunnella. Musiikkityylejä ja bändejä on suosikkeihini tullut ja mennyt, mutta Hendrix on suurena suosikkina pysynyt aina. Vaikuttanut kaikkeen.
 
Anteeksi, yritin parhaani...

Tässä muutama suuri rakkaus, kaikkia mahdotonta listata.
 
The Smiths
Marrin helisevät kitarat, Morrisseyn ääni, ne katkeransuloiset, sarkastiset, yltiöromanttiset sanoitukset...
 
Joy Division
Voiman ja haurauden yhdistelmä, surua ja tuskaa, mutta vapauttavassa muodossa: musiikkia jota kuuntelemalla saavuttaa katharsiksen.
 
Pet Shop Boys
"The Smiths, jota voi tanssia", sanoituksiin pätee sama kuin yllä, mahtavalla tavalla mahtipontista ja melankolista musiikkia, vaikutteita klassisesta discoon.
 
Beck
Runoilija isolla ärrällä, musiikkinsa kuin amerikkalainen tilkkutäkki, tutuista osista kokoonkursittu täysin omanlaisensa kokonaisuus. Skaala suurkaupungin sykkeestä autiomaan hiljaisuuteen.
 
PJ Harvey
Gretchin twangia, swamp-bluesia, voimaa, raivoa ja intohimoa. Ei mitään turhaa.

Erinomaista! Jatkakaa!

The Beatles
 
Mistä aloitan? Kaikkien aikojen hienoimmat biisit, erittäin hienosti sovitettuna, soitettuna ja laulettuna. Musiikki on erittäin monipuolista, soundit muodostuivat loppua kohden loistaviksi, ja kuuluihin bändiin muutama kaikkien aikojen parhaista laulajista. Eniten ihmetyttää bändin uskomaton tahti. Vuoden 62 lopusta vuoteen 69 bändi julkaisi 11 lp:tä, yhden tupla-lp:n, yhden tupla-ep:n, tukun erillisiä singlejä, esiintyivät neljässä elokuvassa (ja yhdessä piirretyssä), tekivät maailmankiertueita ja vielä kaupan päälle Lennon/McCartney sävelsivät biisejä muille esiintyjille (jotka lähes poikkeuksetta nousivat listoilla ykkösiksi). Lähes yhtä tärkeä osa bändin magiaa upeiden biisien lisäksi on yhtyeen historia. Nämä pojat tekivät kaiken. Alkupään vuodet Liverpoolissa ja Hampurissa, Please Please Me:n jättimenestys, Beatlemania, kannabiksen kausi, hapon kausi, Sgt. Pepper, Maharishi ja Intia, riidat poikien kesken ja katkera hajoaminen. En ole tutustunut yhteenkään toiseen bändiin jonka historia olisi yhtä mielenkiintoinen.

Tässä muutama suuri rakkaus, kaikkia mahdotonta listata.
 
Niinpä. Siksi itsekin nyt tällä erää keskityin vain yhteen. Pitäisi muka töitäkin välillä tehdä.
 
Pet Shop Boys
"The Smiths, jota voi tanssia", sanoituksiin pätee sama kuin yllä, mahtavalla tavalla mahtipontista ja melankolista musiikkia, vaikutteita klassisesta discoon.
 
Smithsistä en välitä, mutta muuten tälle tiivistykselle suuri sydän :).

KEITH RICHARDS
 
Stonesithan tähän olisi oikeasti pitänyt valita, mutta laitetaan nyt "pelkkä" Keith ettei mene liian laajaksi.
 
Ja ne perustelut:
http://www.museiciviciveneziani.it/images/Corbjin%20copertina.jpg

Elvis Presley
Fats Domino
Näillä miehillä on sellainen Ääni että vaikka laulaisivat puhelinluetteloa, kylmät väreet kulkisivat pitkin selkääni, ihokarvani nousisivat pystyyn, polveni notkahtaisivat ja minut voisi kaataa höyhenellä.

Gamma Ray. Hevi on iloinen asia eikä sitä tartte soittaa naama norsunvitulla.

Gamma Ray. Hevi on iloinen asia eikä sitä tartte soittaa naama norsunvitulla.
 
Aha. Kertoisitko yhtyettä tuntemattomalle miten tuo asia ilmenee yhtyeen musiikissa.

Aha. Kertoisitko yhtyettä tuntemattomalle miten tuo asia ilmenee yhtyeen musiikissa.
 
Lauletaan ei niin vakavista aiheista ja hoilotellaan semmosia lastenlaulumelodioita.

Neil Young. Monipuolinen tuotanto, löytyy niin reipasta särövallia kuin hempeää kantriviisuakin ja monenlaista siitä väliltä. Laulutaidoltaan Niilo ei mitään huippuluokkaa ole, mutta vetää sen verran tunteella, ettei pieni epävireisyys haittaa. Sama pätee miehen kitaransoittoon, joka on todella hienon kuuloista. Hienoja biisejä, legendaarisia levyjä, tykkään.
 
Tom Waits. Tunnetiloja äärimmillään. Mies venyy herkimmistä kaipauksen tunnoista aina hevimiestäkin raskaampaan runttaukseen ja tekee kaiken vielä äärimmäisellä tyylillä.

Bal-Sagoth. Kappaleet on monimutkaisia ja niissä on vaikutteita klassisesta musiikista, mutta musiikki ei silti ole tylsää vaan reipasta vääntöä. Tilusooloja ei ole ollenkaan, vaan ne on yksinkertaisia teemamaisia pätkiä. Luulen, että tuo on tietoinen valinta, koska yleensä hevikappale on tylsää junttaamista, sitten kauhea tilusoolo, sitten taas junttaamista...
Sekaan on tungettu myös kaikenlaisia torvisoittimia, patarumpuja sun muita.. ja ällistyttävää kyllä homma toimii.
Lyriikat on tietysti ihan oma lukunsa, niihin on kehitelty oma fantasiamaailma henkilöhahmoineen ja Byron käyttää paljon erikoisia vanhanaikaisia sanoja.
Bal-Sagothia apinoivat nolot sankarimetalliyhtyeet vain osoittavat kuinka nerokas yhtye Bal-Sagoth on, koska sankariheviä täytyy osata soittaa ja sanoittaa oikein, muuten siitä tulee teräsbetonikakkaa.

Peer Günt
 
Se jumalattoman iso ja tasainen äänivalli, mikä niistä kolmesta jätkästä lähtee. Tämän äänivallin pääpaino on Erkinharjun rumpujen soitossa, joka dynaamisuudellaan jaksaa herättää joka kuuntelu/katselukerralla vilpittömän ihailuni. Myös bändin biisit ovat juuri sitä "jenkkiauto&HD"-rockia toimii allekirjoittaneen pääkopassa. Ja hittoon ne sanoitukset. Kun lauletaan tisseistä, jenkkiautoista ja kaljan juonnista, musiikki ei kertakaikkiaan voi olla huonoa! ;) (nyt ne taiteellisemmat ärähtävät)