| Aihe: Varoittava esimerkki väärin aloitetusta musiikkiharrastuksesta | |
|---|
|
Kirjoitanpa vihdoinkin sille osa-alueelle tätä forumia, mihin oikeasti kuulun - aloittelijoihin.
Instrumentikseni on vakiintunut sähkökitara. Sitä ennen soitin (vaahtosammuttimen kokoisena) kolme vuotta pianoa, saman verran kontrabassoa ja vuoden sähköbassoa. Kävin siis soittotunneilla, kontra- ja sähköbassoa soitin peräti musiikkiopistossa. Siellä suoritin soiton ohella 1/3- ja 2/3-teoriatutkinnot. Mutta soittoni ja ennen kaikkea soittomotivaationi oli surkea.
Pianonsoitto lähti siitä, kun minulla oli vanhempieni mielestä ensimmäisillä luokilla koulussa liian helppoa - opinhan lukemaan jokseenkin viisivuotiaana. Lähtökohtana ei ollut oma kiinnostus tai musiikki musiikin vuoksi vaan pakko. Toisaalta en voi sanoa, että olisin sataprosenttisesti vihannutkaan soittamista. Pianonsoittoajoista en muista mitään, piano oli vain välivaihe musiikkiopistoon pääsyä varten.
Musiikkiopistossa soittimeni oli kontrabasso. Sitäkään en ollut itse valinnut. Soittotunneilla opettaja korjasi jatkuvasti vääränlaista otettani kaulalla, etenkin peukalon asento oli aivan väärä. Yritin kyllä tehdä, kuten opettaja näytti, mutta aina se ote lipsahti vääräksi. Jaksoin harjoitella soittoläksyjä muutaman viikon ajan siitä, kun tunnit lukuvuosina alkoivat, minkä jälkeen soitin vain tunneilla. En ole koskaan ollut tyhmä; kun opettaja näytti, miten soitetaan, tein perässä. Koska soittaminen ei ollut älyllisesti haastavaa ja matematiikassa asiallisesti menestyneenä teoriakaan ei tuottanut minulle ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, suoriuduin soitosta ja teoriasta.
Kolmen kontrabassovuoden kuluttua totesin, että tällainen peli ei kerta kaikkiaan vetele; lopetin teoriatunnit 3/3-kurssin alkuvaiheilla ja vaihdoin sähköbassoon. Todennäköisesti se 3/3-kurssikaan ei olisi haastavuudessaan tuottanut vaikeuksia. Mutta samoinpa siinäkin kävi: alun innostuksen jälkeen koskin soittimeen enää soittotunneilla.
Tämän jälkeen ei jäänyt juuri minkäänlaista taukoa, kun motivaatio kitaransoittoon alkoi syntyä. Aloitin kitaran soittamisen yläasteella. Nykyhetkeen mennessä olen soittanut kitaraa jollain tasolla (kaiken maailman ala-asteen kitarakerhot mukaanlukien) vähintään seitsemän vuotta, mutta ohjatusti (isäni opettamana) vain kaksi (?) vuotta. Saldo on tämän mukainen, soitin plektralla pitkään (ainakin kolme vuotta) peukalo-etusormi-keskisormi -otteella, minkä jouduin korjaamaan. Nyt soitan peukalolla ja etusormella.
Olen kuullut hurjia kertomuksia sen legendaarisen tiluttamisen ennennäkemättömän nopeasta oppimisesta, mutta en usko niitä. Etenkään minun kohdallani ne eivät päde millään osa-alueella. Paskanmarjat, minulla kesti melkein kaksi vuotta oppia barré-otekin. Ei, en todellakaan osaa tiluttaa seitsemänkään soittovuoden jälkeen, myönnänpä senkin julkisesti. Kyllähän tämäkin minua vähän harmittaa, mutta loppujen lopuksi muiden teknisten puutteideni ohella harvinaisen vähän.
Sen barré-otteen oppimisen varjopuolena oli se, että vasemman käteni ote kaulasta on perin merkillinen, peukalo sojottaa kaulan suuntaisena. Tämä ei sinänsä juurikaan haittaa minua, mutta seurauksena tästä (ja sähköbasson soitosta) painan kieliä vasemman käteni sormilla väärin, en suoraan ylhäältä vaan vähän viistosti. Tämäkään ei haittaa minua, mutta tapani on hitaampi kuin suoraan ylhäältä painaminen.
Improvisointikykyni on surkea. Jos kaveri tulee käymään luonani ja sanoo minulle, että soitapa jotain, minä en osaa. Ja sitten soitan Paranoidin - tai jonkin muun kappaleen. Mutta en osaa ilmaista itseäni kitaralla solistisesti.
Skaaloja kitaralle katselin juuri ensimmäistä kertaa tässä yöllä. Vaikka käsite ei olekaan ollut minulle aivan tuttu, sen sisältö oikeastaan pääosin on; duuri- ja molliasteikot jäivät kuitenkin mieleeni pianoajoilta, mikä tietysti siirtyi koskettimilta suhteellisen nopeasti otelaudalle. Erikoisskaalat ovatkin sitten asia erikseen. Uskoisin, että tämäkin lienee helppo juttu.
Sähköbassotunneilta muistan harjoitelleeni sormituksia aina siten, että 1-4 -nauhoilta soitin mahdollisimman paljon siirtämättä kättä aina siten, että etusormella 1. nauha, keskisormella 2. nauha, nimettömällä 3. jne. Tämän jälkeen siirsin käden nauhoille 5-8, mistä taas jatkoin samanlaisella otteella siirtämättä kättä. Soittotunneilla opittu asiasisältö loppui tähän kohtaan, mutta uskon ymmärtäneeni touhun periaatteen. En silti ole soveltanut sitä kitaransoitossa; jos jokin riffi on osoittautunut hyväksi soittaa jostakin äärimmäisen hämärästä nauhavälistä, soitan sen siitä.
Tunnen laitteiston yhtä hyvin kuin kala polkupyörän. Vahvistimen yleisimmät toiminnot (Master, Gain, Reverb, Tone jne.) ovat tulleet tutuiksi yrityksen ja erehdyksen kautta tyyliin "Jännä potikka, mitähän siitä tapahtuu?". Samoin kävi kitaran päästä potikoille ja mikinvalitsimelle. Samalla periaatteella olen menetellyt tietysti efektienkin kanssa, mutta niissä olen vielä ihan oikeasti pihalla. Kokeilen ja pyörittelen potikoita kuin mikäkin kaksivuotias hellan nupikoita. Tiedän suuret linjaukset, yleisimpiä soundeja nimeltä, mutta niitä säätäessäni en oikeastaan tiedä, mitä teen. Säätäessäni kuuntelen vain, että nyt särisee enemmän, mutta nytpä säröä onkin vähemmän.
Kuitenkin näiden vuosien kuluttua olen uskoakseni jo aika lähellä Jouni Hynysen tasoa noin niinkuin ulosannin puolesta. Pystyn laulamaan ja soittamaan yhtäaikaa, mikä korvaa minulle suurimman osan noista mainitsemistani teknisistä puutteista. Minulle arvokkain tekijä on kuitenkin se, että nyt musiikki on minulle mukavaa. Saatan soittaa ja laulaa useitakin tunteja päivässä ihan vain siitä syystä, että pidän siitä. Moni Teistä ammattilaisista näkeekin oletettavasti punaista siinä, missä minä koen saavuttaneeni jotain.
Tällä kaikella haluan sanoa, että jos minulta kysytään, kumpi on mielekkäämpi vaihtoehto, olla tekniseltä osaamiseltaan verraten hyvä, mutta epämotivoitunut vai motivoitunut mutta tekniseltä osaamiseltaan huono muusikko, valitsen jälkimmäisen. Soittotunnit ovat kyllä teknisen osaamisen kannalta erittäin tärkeitä, mutta eivät koskaan niin tärkeitä, että saisivat tappaa motivaation musiikkiin. Toiseksi, omakohtaisen kiinnostuksen on oltava kynnyksenä tuntien ottamiselle. Isäni opetti minulle kitaransoiton alkeet, en ole koskaan käynyt kitaratunneilla enkä mielenkiinnon ylläpitämiseksi niille mene. Tässä on tulos siitä: seitsemänkin vuoden jälkeen olen teknisessä osaamisessani vajaat kaksi vuotta soittaneen musikantin tasolla. Jos soittotunnit eivät olisi aiemmin tappaneet motivaatiotani soittamiseen, olisin ottanut kitaratunteja ja ehkäpä nyt tietäisin, mitä ne jännän näköiset potikat siinä efektilaudassa ovat. Eli siis: jos haluatte oppia soittamaan kunnolla, menkää soittotunneille.
Mykkä kissa on mauton. | |
Hyvää tekstiä. Olen täysin samaa mieltä, että opettaja on hyvä vaihtoehto. Itsekkin opiskelen sähkistä konservatoriossa. Oleellisinta on se että itse tosissaan haluaa tehdä mitä tekeekin. Pakon alla aloitetusta soitosta ei monesti päästä pitkälle. Pitää olla itse motivoitunut, muuten sitä oppimista ei tapahdu niin paljoa. Omalla kohdallani kuun muutama vuosi sitten aloitin motivaationi oli valtava. Vapaa päivinä voin valehtelematta sanoa, että soitin kitaraa 10tuntia tai joskus jopa enemmän. Soittelin ensin pari kuukautta yksin, jonka jälkeen päätin mennä opettajalle. Ja opettaja oli se viimeisin niitti, joka sai minut todella innostumaan soitosta. Muistan yhä, kuinka ensimmäisellän tunnilla opettaja kyseli avosointuja, eli tiesinkö niistä mitään, ja omaksi yllätyksekseni osasinkin niitä melko hyvin. Perusbarret duuri,molli,7,m7,maj7 olivat myös melko hyvin otteiltaan hallussa tosin kaikkien sävelten paikat eivät olleet vielä selviä, varsinkaan 5nauhaa ylemmät. Nykyisin ihmettelen joskus itsekkin sitä oppimisenintoa joka minulla oli. Nykyisinkin soitan melkein aina vapaaajalla, mutta nykyisin sitä sattuu vain olemaan jostain syystä niin vähän.
"You think I'm strange because I'm different, I think you're strange because you're all the same." | |
Eräs uskomattoman lahjakas tuttuni valmistui taannoin konservatoriosta ja kärsii kuulemma nyt kovasti motivaationpuutteesta. Kunhan nyt ei möisi kitarakamojaan.
Kova hinta ammattilaiseksi valmistumisella. Ylipäänsä huolestuttavaa jos homma pääsee siihen jamaan missä "en soita nuottiakaan jos en saa siitä ovareita".
Mutta jospa se siitä. Varmasti tekee mieli tehdä välillä jotakin aivan muuta. |  Cujo
25.07.2005 13:57:32 | |
|
Minäkään en koskaan ole käynyt kitaratunneilla. Lukion muutamalla musiikkitunnilla opin ihan perusperiaatteet ja loput sitten itse. Olen kohta kaksi vuotta soittanut ja soitan mielestäni oikein hyvin sen mitä minun tulee osata soittaa. Kitaransoitossahan on erikoista, että sitä voi soittaa niin monella tasolla. Itselleni ensimmäinen virstanpylväs oli se että osasin säestää kitaralla tarpeeksi hyvin että pärjäsin esim. rippileirillä isosena. No, aluksi kaikki kappaleet tahtoivat mennä vain sillä samalla kompilla, mutta sillä nyt ei silloin ollut niinkään merkitystä.
Seuraavaksi soittointo ajoi opettelemaan duuri- ja molliskaalat, ja pian opinkin soittamaan yksinkertaisia melodioita nuoteista. No tämä avasi taas uusia mahdollisuuksia, koska nyt pystyi soittamaan melodiaa vaikkapa pienenä soolona. Alussa soitto ei oikein mennyt oikeassa tahdissa, mutta jälleen -- haitanneeko tuo.
No niin. Nämä asiat opittuani, kehitystä on tapahtunut koko ajan. Rytmitaju on parantunut huomattavasti, ja kompeissa on aika paljon vaihtelevuutta. Kitarasoolonkin pystyn päästäni vetäisemään, ne tosin eivät vielä kovin hienoilta kuulosta... :)
Todellakin, tärkein asia soittamiseni edistymisessä on ollut se, että eteenpäin ajavana syynä on aina ollut oma intoni asioihin. Viime aikoina olen alkanut miettiä, onko vaikkapa vasemman käden tekniikkani oikea, mutta toisaalta -- pärjään sillä mainiosti niissä ympyröissä joissa itse soitan.
Mutta mielestäni omaa soittoaan ei kannata ryhtyä liikaa vertailemaan muiden soittoon -- siitä tulee vain paha mieli. Jokainen soittakoon omalla tasollaan.
"Sometimes there's so much beauty in the world I feel like I can't take it, like my heart's going to cave in." |  JCM
25.07.2005 17:27:15 | |
|
Hyvä keskustelunaloitus!!
Minä olen täysin itseoppinut, teorioista ja muista en tiedä pintaa syvemmältä mitään. Koskaan en ole tunteja ottanut, enkä ole kokenut siihen tarvetta, sama homma teorian kanssa.
Minä vain ja ainoastaan tykkään soittaa, teknisesti en ole kummoinen soittaja, mutta motivaatio on sen verran vahva että kai sitä johonkin suuntaan on kehittynyt. Tilutus on mulle täysin tuntematon käsite, komppaaminen sen sijaan jo tutumpi. Tällä hetkellä soitan kahdessa bändissä, ja ne mulle riittää. Enempää en tarvitse, nyt on juuri sopivaa vaihtelua nämä kaksi bändiä toisiinsa verrattuna.
Jos joskus on aikaa, niin mikäpä ettei muutaman tunnin saattaisi ottaakin, ja vaikkapa perehtyä teoriaankin enemmän.
Shun saturday iltoja, those having me nolostumaan.
Lubrication Midsummer Page kädenväännössä and can better tulitikkutempunkin,
what is naturally as Page allege canning appropriation combination sormella tulitikkuaskista röökin and firing its. |  McNulty
25.07.2005 18:20:16 (muokattu 25.07.2005 18:28:47) | |
|
Kiinalainen ystäväni soitti 18 vuotta pianoa. Tyyli oli se että hänen vanhempansa pakottivat hänet koulun jälkeen tekemään läksynsä, soittamaan vähintään 2 tuntia pianoa ja sen jälkeen vasta pääsi kavereiden kanssa ulos leikkimään. Muistaakseni hän aloitti soittamisen siinä 3 vuoden ikäisenä.
Kun hän kotoaan Kiinasta muutti Suomeen opiskelemaan, pianonsoitto jäi. Hän ei edes halua nähdä pianoa saatika sitten soittaa sitä. Kysyin häntä bändiimme kosketinsoittajaksi ja hän kertoi minulle "harrastuksestaan". Tuo vanhempien harrastama pakottaminen tappoi innostuksen kyseiseen instrumenttiin totaalisesti.
Tämä nyt vain tällainen esimerkkitapaus mitä se touhu voi pahimmillaan olla. Se on vain sen maan kulttuuri ja tapa... oman tytön on oltava parempi pianisti kuin yhdenkään muun tytön siinä korttelissa.
Minä olen täysin itseoppinut, teorioista ja muista en tiedä pintaa syvemmältä mitään. Koskaan en ole tunteja ottanut, enkä ole kokenut siihen tarvetta, sama homma teorian kanssa.
Minulla samoin... toki olen parilta kitaristilta saanut opetusta, mutta en ole suorittanut mitään opistojen häsäköitä.
Minä vain ja ainoastaan tykkään soittaa, teknisesti en ole kummoinen soittaja, mutta motivaatio on sen verran vahva että kai sitä johonkin suuntaan on kehittynyt.
Juurikin kuin miun suusta. Intoa ja motivaatiota on enemmän kuin liikaa :)
Tilutus on mulle täysin tuntematon käsite, komppaaminen sen sijaan jo tutumpi.
Jep... Kyllä sitä tietysti jotain on oppinut viimeisen 10-15 vuoden aikana, mutta en minä mikään Vai-virtuoosi ole, enkä haluakaan olla. Minä tykkään enemmän soittaa tunteella ja asenteella kuin hiotun teknisesti oikein.
En väheksy tai ylistä kumpaakaan tyyliä... kaikista paras jos saisi nuo kummatkin yhdistettyä :) No, nyt kun on "perusteita" opeteltu niin voi ruveta hiomaan tuota tekniikkaakin.
Jos joskus on aikaa, niin mikäpä ettei muutaman tunnin saattaisi ottaakin, ja vaikkapa perehtyä teoriaankin enemmän.
Teoriaa olen itsekseni opiskellut ja jotenkin on sellainen fiilis että nyt reilu parikymppisenä ymmärränkin jotain tuosta, enkä vain tyydy opettelemaan ulkoa jotain asteikkoa tms. Nyt sitä ymmärtää jo soveltaa :)
Oisko siis parempi että teoriaa opiskelisikin vasta vähän vanhempana?
"Minds are like parachutes. They only function when they are open." -Sir James Dewar (1877-1925)
"Wise men talk because they have something to say; fools, because they have to say something." -Plato (429-347eaa.) | |
Huvin vuoksihan minä soittelen, ei ole mitään väliä sillä, osaanko soittaa, kunhan se on hauskaa.
Itsekin aloitin musiikkiharrastuksen ala-asteen pianotunneilla, joihin into latistui äkkiä, teoriatieto sieltä jäi käteen, mutta en harrastanut musiikkia sen jälkeen kuuteen vuoteen lainkaan, enkä vieläkään ole juuri pianoa soitellut, kunhan joskus huvikseni paukuttelen samoja vanhoja kappaleita, enkä edes aio opiskella tekniikkaa tai hikoilla oppiakseni jonkun klassikon.
Ja olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että nautin musiikista.
Ei musiikki ääntä ole, vaan tunteita.
IMIK #12 | |
Hmm...
Kaksi vuotta olen kitaraa nyt soitellut. Viimeisen puolisen vuotta rockbändissä rytmikitaristina.
Tunneilla en ole käynyt enkä kyllä ole ajatellutkaan käydä.
Teoriaa olisi tosin ihan mukava oppia: tällähetkellä nuotit ovat hepreaa (tabeista lunttaan kun uusia biisejä opettelen) ja improvisaatio taidot (joita rytmikitaristina tosin harvemmin tarvitsee) rajoittuvat bluesboxin sekalaiseen eestaas veivaamiseen. :P
On vaan niin vaikea keksiä että mistä sitä teoriaa alkaisi opettelemaan kun tuntuu että opittavaa on niin äärettömästi ja se ei ole missään järjestyksessä.
Ihan hyvin tosin olen näilläkin taidoilla ja tiedoilla selvinnyt ja hauskaa on ollut. Kaverini on sillointällöin väittänyt että soitan paremmin kuin hän, vaikka hän on soittanut kitaraa nyt "jo" nelisen vuotta (vähän yli tuplasti sen mitä minä) ja hallitsee nuotit ja teorian, improvisoi bluesia sujuvasti ja käy kitaratunneilla.
En kyllä tiedä kuinka tosissaan on ollut, ehkä yrittänyt motivoida ja kannustaa. :)
Se yksi asia jossa koen olevani jopa kohtalaisen hyvä (tai ehkä muut vaan ovat huonompia ;)) on "taimi", elikkä tahdissa pysyn aika hyvin. Ja mitä suuret viisaat ovat kertoneet niin se on ehdoton edellytys mm. improvisoinnille, ja sitä on hankala oppia jos se on täysin hukassa. Eli sinänsä olisi ihan positiiviset mietteet lähteä enempikin teoriaa ja improvisointia ym. opettelemaan.
Mutta itse olen kyllä ainakin tällä hetkellä täysin tyytyväinen asemaani "tyhmänä" basistin ja kitaristin välimaastossa kitaraa renkuttavana friikkinä. :) | |
Oikein, oikein hieno ja asiallinen threadi. Pidetään siis se sellaisena.
Itse olen soittanut kitaraa kolmisen vuotta. Olen itseoppinut. Perus barré-soinnut opein soittamaan puhtaasti melko äkkiä.
Opettelen hyvin harvoin uusia kappaleita ja jos satun jotain hiukan opettelemaan, se riistäytyy heti käsistä ja teen oman riffin. Eli omia juttujani soittelen.
Sooloilu ei minua ole ikuna kiinnostanut pätkääkään.
Olen päättänyt että sitten kun olen omasta mielestäni hyvä, voin ruveta miettimään jotain soolojuttuja. Siis en tarkoita sitä typerää asteikkojen läpisahausta miljoonasosanuoteilla, vaan ihan oikeita sooloja.
Nyt pyrin keskittymään komppaukseen ja lauluun samanaikaisesti. (huonolta vaikuttaa)
Soittomotivaationi on alusta alkaen ollut todella korkea, mutta se lopahtaa välillä samaan aikaan kuin ideatkin. Eli jos ei keksi uusia juttuja, tulee turhautunut olo ja kitara makaa loppupäivän laukussaan.
Se oli hirviää kun joskus imeskelin "lonttia" naaraspuolisen ihmisen kaulaan ja suussani alkoi maistumaan veri....Löysin itseni. Nykyään juon verta päivittäin. |  käsi
26.07.2005 09:51:22 (muokattu 26.07.2005 09:53:33) | |
|
olen melkein itseoppinut, muutamalla opettajalla joskus käynyt. kitara on siis soittimeni.
musiikkia aluksi muuten vihasin, ala-asteella oli pakko ostaa joku v....n nokkahuilu ja opetella soittamaan: os-taa-kaa mak-kaa-raa...
joten agsti lapselle joka kuunteli silloin bon jovia, iron maidenia ja waspia tuo oli karmeaa h'päistystä.
vuodet kuluivat ja kokeilin laulamista, samettihousut jalassa kauluspaita päällä rusetilla päräytin koulun laulu kokoissa hummanihei biisin, ei suju laulaminen multa. opettaja antoi säälistä 6:sen koska olin ainoana valinnut jonkin erikoisemman ja vaikean biisin, sanoi suoraan että älä haaveile laulamisesta.
sitten hohooo seurakuntatalolla tutustuin gospel musan soittajiin ja huomasin että kitara on hieno soitin. sitten pienessä srk:n soittohuoneessa aloinkin tapailemaan sointuja kitaralla. yläasteen musaopettaja kehaisi että mulla olisi lahjoja musiikkiin joten reenaa ahkerasti, no enpä treenannu ku oli kaikkea muuta kuten mopo, tytöt ja viina ja diskot ja ja ja...
nyt monien vuosien soittelun jälkeen olen viimmeiset kaksi vuotta harjoitellut jokseenkin johdonmukaisesti. ja teoriaa olen alkanut opiskelemaan myös. joka päivä oppii jotain pientä.
en ole mikään virtuoosi mutta väliäkö sillä. rakastan kitarointia. olen harkinnut basson soiton opettelua myös, pitäis vaan kamat ostaa joku päivä.
ps: niin ja srk-talolla musisointia harrasti muutama nätti likka joten kiinnostuksen heräämistä auttoi kummasti kun pääsi heidän "oppiin" kitaran soiton alkeissa.
rumpuja joskus kokeilin hakata sillä menestyksellä että naapurin sedän tärykalvot eivät sietäneet sitä kovinkaan kauaa!
jos olet korvias myöten paskas ja kuses on paras pitää suu kiinni | |
Hieno aihe, hyvää keskustelua!
Ite ajattelin pistää vähän omaa taustaa, kun täällä tuntuu kitaristeja paljon olevan.
Eli aika tarkkaan kolme vuotta sitten, 16-vuotiaan siis, ostin ensimmäisen kosketinsoittimeni. Ennen sitä olin pimputellut satunnaisesti nurkasta löytyvällä digipianolla. Tietysti pianon soittelu lisääntyi ajan myötä, mikä ajoi minut oman soittimen ostamiseen. Eli tuolta 2002 lopulta lähtien olen itsekseni soitellut, ja itsekseni "opetellut". Teoriatietoutta ei ole juuri lainkaan hallussa. Toki sitä tarttuu korvan taakse jotain harvoin, mutta nuotteja en osaa. Korvakuulolta on mukavampi ja hyödyllisempi opetella.
Tiluttamisesta. Kun ostin ensimmäisen, Yamaha -kiippari, soittimeni, oli bändi heti valmiina kosketinsoittajaa vailla. Ja tässä bändissä soiteltiin paljon tilua, joten opin tuota jo ennen kaikkien sointujen tuntemistakaan. Onhan se hauskaa.
Nykyään en harrasta tuota tilua niin paljon (joojoo). Suuri innostus pianoa kohtaan heräsi tuossa taannoin, lähinnä uuden soitinhankinnan vuoksi. Mahtava soitin on, ja mukava opetella soittamaan, oikeesti. Vapaamuotoinen säestys alkaa taittua vähitellen sekä myös improvisointi, joka on muuten mahtavaa.
Harjotus- ja soittomotivaatio ovat tällä hetkellä kohillaan. En näe tarvetta tunneilla käymiseen, kun näinkin nauttii musiikin harrastamisesta.
Silmä on ruumiin lamppu.
-Jeesus | |
Juu-u, no näin se tuntuu menevän täälläkin. Mä vihasin kanssa musiikkia kouluaikoina oppiaineena. Suurimmat syyt siihen lienevät juuri nokkahuilussa ja liian monta kertaa lauletussa "uralin pihlajassa". Myöhemmin sitten kiinnostuin rokista sekä bluesista ja lähdin vaan opettelemaan juttuja. Kattelin tabloista vähän sointuja sinne päin ja loppuja sovittelin sitten niin että tuntui hyvältä. Aivan sairaan hauskaa hommaa. No sitten sitä alkoi yhtä äkkiä oppia juttuja ja sen jälkeen on alkanut kiinnostaa ihan tekniikka-, merkonomi- ja teoriatreenitkin.
Parasta tässä on se, että voi rykiä omalla tavallaan. Tehdä ihanmitä huvittaa ja ihan miten haluaa. Voi vaikka opetella piisejä nuotilleen tabloista tai sitten vetää flamencoimproja. Kunhan vaan itsellä on hauskaa, niin se ei ole keneltäkään muulta pois. Sitten, jos ei huvita soittaa, niin voi vaikka laulaa...
I'd sell my sister to whorehouse rather than play a Korean guitar. |  Härski
26.07.2005 16:59:25 (muokattu 26.07.2005 16:59:36) | |
|
Tjaa... kävin melko hälläväliä- tyylillä sellaisen kirjekurssin kitaran soitosta. Lähinnä opin sointuja ja sointujen vaihdoksia nopeasti. Nuotit jäi ja niin ikään melkoinen osa oleellisimpia teorian juttuja sinne vihkojen väliin. Taisi tuo blues viedä miehen. Opettelin tabulatuurit. Kuuntelin musiikkia. Apinoin kuulemaani ja hain netistä tabulatuureja. Ryhdyin improvisoimaan melko aikaisin, koska sehän on bluesin tärkeinpiä elementtejä soitossa. Moni sanoo, että osaan soittaa, mutta vaatimattomuus kaunistaa. Ja paskat osaan. Tekniikka on kohtalainen, sellainen keskiverto paska. Moni aloittelija saattaa pitää sitä hyuvänä, mutta huomaa vuoden soittelun jälkeen soittavan meikäläisen kahville koska hyvänsä.
Motivaatio on silti korkealla ja soittaminen on siistiä. Ja bändissä se korostuu, syksyn treenejä odotellessa... | |
Pienena harrastin muutaman vuoden pianoa, sitten into lopahti tyystin, koska soittotunneilla oli "pakko" kayda ja harjoitella ja osata soittolaksyt.
Sitten oli noin... neljan-viiden (?) vuoden tauko, kuudennella luokalla innostuin rummuista ja opettelin koulun valitunneilla peruskompin. Aitini jarkkasi minulle rumpuopettajan, jonka tunneilla kavin sitten muutamia viikkoja. Opin muutamia eri basarikomppeja ja yksinkertaisia filleja.
Sitten kavi harmillinen juttu ja rumpuopettajani joutui muuttamaan veks opiskelujen takia. Vanhempani hoksasivat alkaa ehdotella kitaraa kun meilla oli jo valmiiksi klassinen kitara. Halusin vielakin harrastaa rumpuja, mutta lopulta suostuin menemaan kitaratunneille, hieman vastahakoisesti kyllakin. Tama siis juuri seiskaluokan alussa.
Opin oikeat soittamisen otteet ja asennot ja perussointuja seka niiden komppausta. Parin kuukauden jalkeen aloimme opetella melodioiden (oikeastaan nappailyjen) soittamista. House of the Rising Sun, Ynk'a'n Dreaming (mista olin silloin aarimmaisen ylpea). Lisaa sointuja, hieman melodiaa ja teoriaa.
Sitten vaihtui opettaja. Lisaa komppausta, tassa vaiheessa tuli mukaan myos ensimmaiset kosketukseni Metallicaan The Call of Ktulun ja Fade to Blackin introjen muodossa. Kaikenlaisia napparyysharjoituksia alkoi tulla mukaan enemman.
Taas vaihtui opettaja. Nyt hieman barree-sointuja (opin ne vasta puolentoista vuoden paasta lahes itseopetteluna) seka asteikoita. Nyt tuli lisaa Metallicaa kuvioihin (Orion ja Master of Puppetsia :P). Minulle opetettiin myos The Trooperia omista toiveistani johtuen. Harjoitteita lisaa.
En muista missa ajassa nyt ollaan, mutta kahdeksannella luokalla valitsin bandikurssin. Siella sitten Apulantoja sun muita. Sen kurssin vetaja oli muuten sama tyyppi joka oli ensimmainen kitaraopettajani.
Sitten taisi opettaja edelliseen. Kai barree:ita ja jotain.
Taas vaihtuu opettaja. Ensimmaisena tiedustelu mita sointuja osaan. Lahinna perussointuja, joten han olisi alkanut teho-opettamaan barree:ita. Tassa vaiheessa minusta alkoi tuntumaan etta haluaisin alkaa enemman soittamaan omia juttujani (olin jokusia kuukausia aiemmin hoksannut Guitar Pro:n), joten lopetin tunneilla kaynnin, nain puolentoista vuoden kitaransoiton jalkeen.
Siita lahti sitten teho-opettelu Guitar-Pro:sta. Iron Maidenit, Metallicat & kumppanit tuli tahkottua (rapellettua) aika tehokkaasti lapi. Jossain vaiheessa tuli sitten viela Bodom mukaan.
Kahdeksannen luokan loppupuolella bandikurssilla tuli Sonata Arctican biisi Misery, jossa kaytetaan barree-nappailya. Opettaja opetti siina biisissa kaytettavat barreet, ja vinkkasi etta kannattaisi opetella soveltamaan barreesointuja kesan aikana kun aikaa on. Otin sitten vinkista vaarin ja otelautakarttaa hyvaksikayttaen opettelin perusbarreet (duurit, mollit ja muistaakseni viela seiskat).
Siita lahtien sitten sekalaista (hevi)haroilya GP:n kanssa. Lahiaikoina tullut myos hieman hinkua opetella teoriaa, joten duuri ja molliskaaloja on hieman tullut pantattya, seka aivan hitunen sointuteoriaa.
En osaa improta paljoa kakkaakaan, enka osaa juurikaan saveltaa, johtuen juuri siita etta olen koko urani soittanut muiden juttuja ja kappaleita.
Huhhuh, pisin viestini ikina :D Hurja viikinkimies!
"Nyt minä nirhaan tämän meetvurstileivän ja tempasen tämän sopan naamariin niin että molskahtaa!" - kaverini Pastilli? IMIK #15, IHKK #16, T | |
Kun hän kotoaan Kiinasta muutti Suomeen opiskelemaan, pianonsoitto jäi. Hän ei edes halua nähdä pianoa saatika sitten soittaa sitä. Kysyin häntä bändiimme kosketinsoittajaksi ja hän kertoi minulle "harrastuksestaan". Tuo vanhempien harrastama pakottaminen tappoi innostuksen kyseiseen instrumenttiin totaalisesti.
Vähän sinne päin mutta armeija tappoi mun kiinnostuksen urheiluun. Suksiin en koske enää jos ei sotaa tule. Aamuhiihto kymmentä vaille kuus on jo perverssiä. In Goth We Trust! The 666 Club #4
Mactep - Love Metalia Neuvostoliitosta | |
Minäkin voisin vähän tarinoida näin (aamu)yöntunteina.
Minun soittoharrastus alkoi kaiketi noin 6 vuotiaana. Isäni on rumpali, joten meillä oli aina vähintäänkin kapuloita ympäri taloa. Muistan hakanneeni kapuloilla sohvan päätyjä samalla kun isä kuunteli levyjä. Muistan noilta ajoilta ainakin Jethro Tull:n ja Billy Cobhamin. Välillä pääsin sitten paukuttamaan isän rumpujakin, jotka olivat valtavan suuret verrattuna soittajan kokoon. Sieltä se innostus sitten lähti.
Ainoa musiikillinen koulutus minulla on yhdenvuoden kestäneet rumputunnit kotkan opistossa. Ei sieltä oikein mitään käteen jäänyt, mutta tuskimpa siitä haittaakaan oli. Soitettiin kavereiden kanssa 12 vuotiaana metallicaa. Kivaa se oli. Ensimmäiset omat rummut sain 14 vuotiaana joululahjaksi. Ja silloin perustettiin ensimmäinen oikea bändi ja tehtiin jo omia biisejäkin.
Tuo biisinteko into sitten johti siihen, että oli opeteltava joku muukin soitin kun rummut. Silloin astui kuvaan kotoa löytynyt akustinen kitara. Eräs kaveri neuvoi miten sointutaulukoita tulkitaan, ja sitten opettelin itse ensin avosoinnut ja sitten kun oli näpeissä jo enemmän voimaa, barre soinnut. Ensimmäinen biisini koostui A molli ja C duuri soinnuista. Siihen yksinkertaisuuteen kun vielä pystyisi, niin olisi mukavaa.
Siskoni soitti pianoa oikein musiikkiopistossa muistaakseni 9 vuotta. Minäkin innostuin pianon soitosta, ja sitäkin olen nyt n. 7-8 vuotta soittanut. 16 vuotiaana hain musiikkiopistoon, mutta en päässyt sisään. En kuulemma ole lahjakas. Hain silloin soittamaan rumpuja. Näin myöhemmin täytyy sanoa, että itselleni teki vain hyvää kun en sisään päässyt. Siitä tuli sellainen "prkl minä teille vielä näytän" asenne. (nyt ei ole enää tarvetta uhota). Nuotit opettelin itse, pohjaten tietoon: "tuossa taitaa olla C". Siskon teoriakirjoista oli vain vähän apua, koska lähinnä käytin niitä lunttilappuina tyyliin: "mitäs tuo kaks risuaitaa nois nuoteis meinaa?" tai "mikä stnan C#?"
Pikkuhiljaa kitarasta on tullut minulle ilmaisuvoimaisin soitin. Johtunee siitä, että kitarasta saa niin paljon eriskummallisia ääniä (soundeja) aikaan. Sitä olen hieman itse ihmetellyt, koska osaan, tai ainakin osasin joskus soittaa pianoa huomattavasti paremmin kun kitaraa nyt.
Yli kymmenen vuotta on musiikkia tullut soitettua. Joku polte siihen vaan on. Vaikka on se välillä vähän kituvalla liekillä ollut. Paras/tärkein kannustus mitä olen perheen ulkopuolelta saanut, oli yläasteen kevätjuhlissa, kun sain rahastipendin musiikkiharrastuksestani. Tärkein kannuste tämä oli siksi, että se tuli juuri oikeaan aikaan (olisin varmaan lopettanut musiikkihommat yläasteen jälkeen). Ja sen alle unohtui sekin, ettei montaa yli kutosen arvosanaa todistuksesta löytynyt. :) |  MC JayD
27.07.2005 08:57:25 (muokattu 27.07.2005 09:01:44) | |
|
Tämä on kyllä todella tärkeä kysymys. Tekniikka vs. soittaminen...
Itse soitan trumpettia ja meillä oli musiikkiopistossa siitä hauska oppikirja (joku unkarilainen), että sen kaikissa harjoituksissa oli joku melodia, johon vielä oli pianosäestys. Niin ja minun unkarilainen opettajani käski tuoda jonkin laulukirjan mukanaan, josta soitimme. Se oli mukavaa se.
On tietysti totta, että jos tähtää (klassiseen) ammattilaisuuteen, on tärkeää, että tekniikka on oikea, mutta useimmat eivät tähtää. Tärkeintä monille on, että saisi soittaa tuttuja kappaleita. Tietysti oppikirjojen tekijätkin voisivat huomioida entistä enemmän sen, että tekniikkaharjoituksetkin kuulostaisivat joltakin.
Sitten toinen asia, joka ottaa päähän:
Olen tällainen itse oppinut kitaristi. Meillä oli kotona kitara, jonka avulla opettelin soittamaan melodioita nauhoilta 1-5, jonkun oppaan avulla. Meni monta vuotta, ennen kuin sormeni riittivät sointujen soittamiseen. Nyt siis osaan jokuja sointuja ja melodiasoiton nauhoilta 1-4, lisäksi osaan perusblueskaavan.
Tällähän pääsee nyt kyllä jo jonnekin, mutta mua ärsyttää juuri tuo tilutus.
Olen nimittäin antanut alkuoppia monelle kitaristin alulle: neuvonut melodiasoittoa, viritystä, opettanut nuotteja ja perussointuja... Ei kestä montaakaan viikkoa, kun tämä kitaristin alku tiluttaa jotakin Metallicaa tms. Mua siis ärsyttää, että osaan kyllä opettaa toisia tiluttamaan, mutten osaa sitä itse...
No ehkä juuri sen takia minusta onkin tulossa opettaja?!
EDIT:
Lisäksi pitää muistaa, että mm. kaikista parhaimmat kevyen musiikin trumpetistit ovat soittaneet täysin virheellisellä tekniikalla: Louis, Bix, Dizzy. Se on saanut juuri heidät erottumaan massasta, tehnyt heidän saundistaan unohtumattoman ja ainutlaatuisen.
Tänään on elämäni paras päivä, itse asiassa ainoa. | JCM
27.07.2005 09:22:34 | |
|
Kiinalainen ystäväni soitti 18 vuotta pianoa. Tyyli oli se että hänen vanhempansa pakottivat hänet koulun jälkeen tekemään läksynsä, soittamaan vähintään 2 tuntia pianoa ja sen jälkeen vasta pääsi kavereiden kanssa ulos leikkimään. Muistaakseni hän aloitti soittamisen siinä 3 vuoden ikäisenä.
Kun hän kotoaan Kiinasta muutti Suomeen opiskelemaan, pianonsoitto jäi. Hän ei edes halua nähdä pianoa saatika sitten soittaa sitä. Kysyin häntä bändiimme kosketinsoittajaksi ja hän kertoi minulle "harrastuksestaan". Tuo vanhempien harrastama pakottaminen tappoi innostuksen kyseiseen instrumenttiin totaalisesti.
Jep, huonoa tollane..
En väheksy tai ylistä kumpaakaan tyyliä... kaikista paras jos saisi nuo kummatkin yhdistettyä :) No, nyt kun on "perusteita" opeteltu niin voi ruveta hiomaan tuota tekniikkaakin.
Juuri näin, voi kun joskus olisikin hallussa:)
Oisko siis parempi että teoriaa opiskelisikin vasta vähän vanhempana?
Mä oon nyt aatellu että alkaisin vähä tsekkailemaan noita juttuja...
Shun saturday iltoja, those having me nolostumaan.
Lubrication Midsummer Page kädenväännössä and can better tulitikkutempunkin,
what is naturally as Page allege canning appropriation combination sormella tulitikkuaskista röökin and firing its. | Hohhoijaa
27.07.2005 09:49:19 (muokattu 27.07.2005 09:55:02) | |
|
vasemman käteni ote kaulasta on perin merkillinen, peukalo sojottaa kaulan suuntaisena. Tämä ei sinänsä juurikaan haittaa minua, mutta seurauksena tästä (ja sähköbasson soitosta) painan kieliä vasemman käteni sormilla väärin, en suoraan ylhäältä vaan vähän viistosti. Tämäkään ei haittaa minua, mutta tapani on hitaampi kuin suoraan ylhäältä painaminen.
Komppaan 100%. Ja olen sähkökitaran itseoppinut (akustisen tunneilla käyn)
Improvisointikykyni on surkea. Jos kaveri tulee käymään luonani ja sanoo minulle, että soitapa jotain, minä en osaa. Ja sitten soitan Paranoidin - tai jonkin muun kappaleen. Mutta en osaa ilmaista itseäni kitaralla solistisesti.
Joo, tässäkin tapauksessa - sama täällä.
Tunnen laitteiston yhtä hyvin kuin kala polkupyörän. Vahvistimen yleisimmät toiminnot (Master, Gain, Reverb, Tone jne.) ovat tulleet tutuiksi yrityksen ja erehdyksen kautta tyyliin "Jännä potikka, mitähän siitä tapahtuu?". Samoin kävi kitaran päästä potikoille ja mikinvalitsimelle. Samalla periaatteella olen menetellyt tietysti efektienkin kanssa, mutta niissä olen vielä ihan oikeasti pihalla. Kokeilen ja pyörittelen potikoita kuin mikäkin kaksivuotias hellan nupikoita. Tiedän suuret linjaukset, yleisimpiä soundeja nimeltä, mutta niitä säätäessäni en oikeastaan tiedä, mitä teen. Säätäessäni kuuntelen vain, että nyt särisee enemmän, mutta nytpä säröä onkin vähemmän.
Samoilla periaatteilla meikäpoika liikkeellä.
lähellä Jouni Hynysen tasoa
Minä myös. Paitsi etten osaa laulaa soittaessa.
Ja oma musiikillinen koulutus siis:
Musiikkileikkikoulu
-> Kanteleen soitto + joku "alkeisteoria"
-> Teoriatunnit, aloitan sellonsoiton
-> Lopetan sellonsoiton, kitaransoitto (akustinen) alkaa, teoria jatkuu
-> Sähkökitara peliin
-> Teoria 3/3 suoritettu, kitaransoitto jatkuu
Akustisen soitossa olen "ihan-ok"-tasoa. Sähkökitaran puolella taasen... noh, tuolla ylempänä on siitä.
Ai teoria? No sieltä en oppinut yhtikäs mitään. En seurannut tunneilla, loppukokeet tuurilla läpi (=luin pari päivää ja muistin asiat hetken). Nyt vituttaa. No kyllä nuotinluku jotenkuten onnistuu, ja rytmien myös. Eli alkeet. | |
Huipputhreadi!
Sain toukokuussa ekan ikioman basson ja olen korvakuulolta opetellut sitä soittamaan, lähinnä biisejä joiden bassokuvio on miellyttänyt korvaa. Netistä lukaisin neuvoja lähinnä sormien ja käsien asennon suhteen.
Ennen kuin sain basson treenailin siipan kitaroilla, siippa on muutenkin tukenut ja antanut hyviä neuvoja. Skidinä kävin muutaman vuoden viulutunneilla (olisin halunnut pianon), koulussa piti soittaa nokkahuilua ja lauloin koko kouluajan kuorossa.
Olen tietysti täysi aloittelija mutta nautin soittamisesta, päivittäin tulee riemulla bassoon tartuttua ja jokaisesta pienestä edistysaskeleesta tulee sellainen "Brio - pikkuihmisen ilo osata" -meininki.
I got stripes ^..^ | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
