Bänditoiminta ›

Pakko ottaa osaa tähän keskusteluun. Tämä tarina on pitkä mutta tosi, lainaus keikkapäiväkirjastamme, armahtakaa siis minä-muoto:
 
Tämä on sitten niitä keikkoja jolloin kaikki menee perseelleen. Tapahtuma oli motoristien kokontumiajot. Olin taas kuumeessa. Mikä vittu siinä on että aina pitää juuri keikoilla sairastaa? Jukka, Eeva-Maria ja Matti olivat luvanneet hakea kamat soittokämpiltä kyytiin ja sitten minut. Eeva soittaa mulle joskus neljän aikaan että Pajaristen pakettiautosta on ovi tippunut. Kivakiva. Pojat lähtevä etsimään toista autoa ja peräkärryä. Eewukka hakee minut kyytiin omalla autollaan. Oulun keskustassa on järkyttävä ukkoskuuro. Vettä tulee aisana. Menemme Jussin kautta Nallikariin pällistelemään ja pienen palaverin jälkeen järjestäjät viimein hoksaavat ketä olemme. Takahuonetta ei ole. Olemme siis ulkoilmassa ja keikkaan yli kolme tuntia. Onneksi Nallikari oli säilynyt kuivana sateelta. Kuumetta varmaan 38. Pojat saapuvat paikalle ja katso ihmettä: kaikki tavarat ovat sullottuna Pajaristen Volvoon; rummut, vahvistimet, kaikki. Ihme ahtaajia nuo kaverit.
 
Tavarat roudataan lavalle ja vetäydymme pois miksaajaporukan tieltä (heillä oli lavan rakennus hieman kesken). Matti on ostanut vasta rumpuräkin ja sitä ihastelemme porukalla. Viimein soundchecki pääsee käyntiin, ja kuten yleensä, rummut otetaan ekana käsittelyyn. Tässäkin menee järkyttävän kauan, kun miksaaja ei osaa päättää onko soundi hyvä vai paska. Sitten olisi basson vuoro. Mutta voi, ei kuulu koko instrumentista inahdustakaan. Piuha on ehjä, vahvistin on ehjä. Aktiivimikkien virransyöttö on loppu. Voi perkele! Ei varaparistoa. Jukka lähtee hakemaan autolla yhdeksän voltin patteria. Tällä välin otamme jostain Jussi efektipedaalista patterin ja päätämme kokeilla onko siinä poppaa? On siinä tasan kahden soinnun verran, sitten oli sekin imetty kuiviin ja basso oli taas hiljaa kuin Oulunsalon keskusta aamu neljältä. Lavamiksaajalla oli kuitenkin ässä hihassaan ja hän taikoi jostain sen verran elävän pariston, että basso rupesi julistamaan ilosanomaa urakalla. Tsekki tehtiin loppuun. Ilman Jukkaa tietenkin kun Jukka oli Tuirassa hakemassa sitä vitun patteria.
 
Vetäydyimme lavan edustalle juomaan virvokkeita ja syömään makkaraa. Kuume alkoi nousta ja oksetti. Porukkaa oli tapahtuma-alueella todella vähän, joten keikkaamme siirrettiin ensin puoli tuntia ja sitten toinen mokoma lisää. Viimein pääsimme tositoimiin ja rokki alkoi soida. Ketään ei kiinnostanut. Paitsi erästä pariskuntaa joka jaksoi taputtaa ja hurrata koko ensimmäisen setin ajan. Kuvasipas ihan videokameralla meitä se pariskunnan miespuolinen henkilö. Lienee lähettänyt sen jo kympinuutisten loppukevennykseksi. Olo oli yleisön penseydestä huolimatta hilpeä. Johtui varmaan siitä, että vastustaminen meni jo farssin puolelle. Viimeisessä biisissä Jussilta katkesi kieli ja vireessä olevasta varakitarasta huolimatta kaveri vain häipyi lavalta vaihtamaan kieltä. Kielenvaihtoon tarvittava ainoa kuusikulma-avain putosi tallan alle kitaran sisuksiin. Yhden kielen vaihtoon menneessä ajassa olisi punonut jo kymmenen kieltä tilalle. Minä ja Jukka sitten siinä yritimme Bending Meetä veivata. Oli se hirveää. Mutta nauratti vaan enemmän ja enemmän. Olokin siinä hieman helpotti.
 
Toinen setti rymähti käyntiin puoli tuntia ensimmäisen päätyttyä. Perverted Mindin hypytkin tehtiin mutta koko kiikkerä lava oli kaatua. Seitsemänsataa kiloiset valotelineet heiluivat uhkaavasti. Jukka huusi Jussille että ei hypitä, Jussi huusi saman minulle ja minä idiootti sanoin mikkiin että "EI HYPITÄ!!" Yleisön ilmeet olivat oikea Kodak Moment. Mikrofoni pamautteli muuten huulille koko keikan ajan n. 220 volttia. Jossakin oli ilmeisesti jokin oikosulussa. Vituttaahan se laulaa kun sähköä pyrkii suuhun. Luultavasti tästä syystä unohtelin sanoja sieltä täältä ja korvasin ne ihka omilla sanoilla kuten "Kuka ihmisten kurikkas on tunneliansa valtias" Että semmoista. Kitaran perkele putosi myös sylistä noin seitsemäntoista kertaa. Eipävissiin.
 
Se siitä. Soitot oli soitettu ja alkoi tavaroiden purku. Sulloimme taas kaikki tavarat Pajaristen Volvoon ja aloimme tehdä siinä lähtöä, kun Eeva-Maria huomasi hukanneensa auton avaimet. Jeespox, osa porukasta ei pääsisi kotiin jos avaimia ei löydy. Niitä sitten etsittiin ja manattiin. Lopulta ne löytyivät Jukan taskusta. Yli tunti siinäkin meni. Järjestävältä osapuolelta tuli yllätys kyllä erittäin positiivista palautetta ja pahoittelut yleisön vähyydestä. Antoivat vielä meille rannekkeetkin jos seuraavana iltana olisimme halunneet tulla katsomaan muita bändejä ja vaikkapa juomaan olutta. Kiitoksia heille.